torstai 28. syyskuuta 2017

Tarjous Kalajoen kaupungille


From: Erkki Aho
Sent: Tuesday, August 29, 2017 11:08 AM
To: otso.juvonen@kalajoki.fi ; jukka.puoskari@kalajoki.fi
Subject: tarjous Kalajoen kaupungille

Kalajoen kaupunginhallitus
TARJOUS

Valtuustoaloitteen perusteella tarjoan Kalajoen kaupungille Kalajoki-näyttelyä hintaan 50 000 euroa
Valtuustoaloite kalajokisen taiteen tukemiseksi

Kalajoki-näyttely

Kalajoki-näyttely sisältää
  • muotokuvat 17 kpl
  • maalaukset 27 kpl
  • piirrokset 17 kpl
  • valokuvat n. 200 kpl
  • rakennusten pienoismallit 23 kpl
  • historiikit useita kansioita
Lähdeainekirjastosta ja äänitteistä voidaan sopia erikseen.

Kalajoella 29.08.2017

Konsulttitoimisto Erkki Aho Ky
Erkki Aho

toimitusjohtaja

tiistai 2. toukokuuta 2017

Ojala-Siipola


Ojala-Siipolan (Siipola, juontaa nimestä Sigfrid) talo kuuluu Kalajoen vanhimpiin kantataloihin. Siipolan talo kuuluu todennäköisesti myös niihin tiloihin, jotka ovat syntyneet jo keskiajalla, lähteissä talo mainitaan ensi kerran 1553. Calamnius-suvun kantaisän, kirkkoherra Pietari Arctophilaciuksen tiedetään omistaneen Kalajoella kaksi yksityistä taloa vuonna 1607, Siipolan ja siihen yhdistetyn Hietalan talon. Talon peri sitten hänen poikansa Kaarle Kalling vanh. ja hänen poikansa Kaarle Kalling nuor. antautui kokonaan kotitilan viljelemiselle; vuonna 1691 talon tuotto oli 7,5 tynnyriä enemmän kuin parhaimman sadon saaneilla talonpojilla. 

1700-­luvulla talossa pidettiin myös usein käräjiä ja muita kokouksia. 1800-­luvulla Siipolassa asuivat maanmittarit Fredrik Johan Lundström ja Fineman Suomen sodan aikana sattuneeseen kuolemaansa saakka. 1800-­luvun alussa Siipolan omistajaksi mainitaan nimismies Stårck. Vuonna 1820 osa vanhasta Siipolasta joutui maanmittari Stenrothille. Vuonna 1846 Siipola mainitaan yhdeksi Kalajokivarren majataloista. 

Kuntakokouksia on pidetty Siipolassa 1910­-luvun puolivälissä. Siipolassa on naapurin Kärjän tavoin pidetty käräjiä aina 1940-­luvulle saakka. Talo toimi myös vankien ja kuljettajien levähdyspaikkana, josta talossa on muistona vanhoja käsirautoja ja ketjuja, joilla vangit olivat kahlittuna talon seinään lepoajaksi. Pihalla on ollut myös piiskauspaikka, missä rikollisia rangaistiin pieksämällä. Rangaistut juoksivat sen jälkeen jokirantaan ihoansa vilvoittelemaan. Viimeisenä Kalajoen kihlakunnan pieksäjänä oli Siipolan isäntä Matti Naatus (1817­-1904). Hän oli kirkkotyömaalla rampautunut, mutta piiskurina häntä pidettiin täsmällisenä ja peräänantamattomana.


lauantai 20. elokuuta 2016

Kalajoki-näytelyn valokuvanäyttely

 Tässä on valokuvia 1900-1920-luvuilta
Tässä on valokuvia 1920-1930-luvuilta.

Tässä oon valokuvia 1930- ja 1940-luvilta
Tässä on valokuvia 1940-luvulta
Tässä on valokuvia 1940- ja 1950-luvulta
Tässä on valokuvia 1950, 1960-, 1970- ja 1980-luvuilta
valokuvia 1960-, 1970-, 1980-, 1990-,2000- luvuilta
Valokuvia 1950-,1960-, 1970-, 1980-, 1990-, 2000- ja 2010-luvuilta.

Valokuvia Kalajoen historiasta on kaikkiaan 140 kappaletta.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Kalajoki-näyttelyn synty

Näyttelyn synty

Kalajoki-näyttely on syntynyt terapiatyönä. Olen joutunut syyttömänä kärsimään neljä konkurssia, yhden 75 päivän ehdottoman vankeustuomion, mikä muutettiin ehdonalaiseksi sekä lukuisia kunnianloukkaustuomioita. En ole koskaan saanut esteetöntä rikostutkintaa enkä oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä Suomessa. Olen purkanut henkistä pahaaoloani lenkkeilyyn, kirjoittamiseen ( 18 blogia) sekä organisoimalla Kalajoen historiaa käsittelevän Kalajoki-näyttelyn, minkä olen rahoittanut 450 euron työttömyyskorvauksilla sekä ulosmitatulla eläkkeelläni. Olen kirjoittanut näyttelyn historiikit ja valinnut taitelijat sekä heidän työnsä aiheet. Taitelijat ovat huipputaitavia ja siksi Kalajoki-näyttely on saanut hyvää palautetta. Mistään en ole saanut taloudellista apua näyttelyn organisoimiseen enkä tekemiseen.

Jouduin työttömäksi vuonna 1996 ITC Finland Oy:n konkurssin jälkeen. Konkurssiin menneen yrityksen toimitusjohtajana en saanut työttömyyskorvauksia ja maan tapaan kuului tehdä konkurssiin menneen yrityksen toimitusjohtajista rikollisia keinolla millä hyvänsä. Minäkin jouduin kärsimään neljä konkurssia, yhden 75 päivän ehdottoman vankeustuomion, mikä muutettiin ehdonalaiseksi sekä lukuisia kunnianloukkaustuomioita. Menetin omaisuuteni, omakotitaloni, kesämökkini, yritykseni, luottotietoni ja minut saatettiin rikollisilla toimilla ”elinikäiseen” ulosottoon. Olen joutunut olemaan maanpaossa valtion rikollisten järjestämän ahojahdin aikana. Olen joutunut törkein ihmisoikeusrikosten kohteeksi puolustaessani laillisia oikeuksiani. En ole saanut esteetöntä rikostutkintaa enkä oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä yli 20 vuotta kestäneen oikeustaisteluni aikana. Luonnollisesti tämä oikeustaistelu ja jatkuvien rikosten kohteena oleminen on ollut äärettömän raskasta aikaa. Sitä on lisännyt tiedotusvälineiden väärien tietojen levittäminen. Minut on mustamaalattu ja pyritty tekemään kelvottomaksi ja arvottomaksi yhteiskunnan ulkopuoliseksi olioksi. Oman terveyteni kannalta olen harrastanut erittäin paljon liikuntaa sekä kirjoittanut paljon ja siten purkanut syvää henkistä pahanolon tunnetta. Kalajoki-näyttely on syntynyt tämän pahanolon tunteen purkamisesta. Minulla on kiistattomat todistusaineistot Suomen valtion rikollisesta toiminnasta ja olen ne esittänyt blogeissani netissä. Olen paljastanut Suomen valtion rikollisen toiminnan ja teen sen nytkin.

Suomi koki 1990-luvun alussa erittäin syvän taloudellisen laman johtuen vakaan markan politiikasta. Talouspolitiikan virheet moninkertaistuivat liberalisoinnin kanssa. Vahvan markan politiikasta tuli tappava myrkky. Presidentti Mauno Koivisto nimitti Suomen Pankin johtajan Harri Holkerinsinipunahallituksen. Hän oli sinipunahallituksen kätilö. Vahvan markan politiikka kirjattiin Holkerin hallituksen ohjelmaan kuten myös Esko Ahon hallituksen ohjelmaan. Kun vahvan markan politiikan aikana rahaa tuotiin keinottelutarkoituksiin, yhteiskunta salli sen tapahtua. Valvojat eivät valvoneet. Rahoitustarkastus laiminlöi tehtävänsä. Lamasyyllisiä löytyy pankkien ohella Suomen Pankista ja Pankkitarkastusvirastosta. Suomen 1990-luvun alun lama oli Suomen poliittisten ja talouden päättäjien aikaansaama.

Koivisto ei toiminut yksin. Hänen sisäpoliittiseen junttaansa kuuluivat Suomen johtokunnan jäsenetRolf Kullberg, Markku Puntila, Harri Holkeri ja Kalevi Sorsa. Junttaan kuului myös sinipunahallituksen valtionvarainministeri Erkki Liikanen, jonka kardinaalimunaus oli verotuksen keventäminen noususuhdanteessa.
Vahvan markan politiikalla aiheutettiin Suomeen yli 500 000 ihmisen työttömyys. Ylivelkaantuneita oli yli 280 000. Markkinoilta poistettiin n. 60 000 elinkelpoista yritystä ja itsemurhia tehtiin Stakesin tilaston mukaan 14500.

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto kutsui 06.05.1992 tasavallan presidentin linnaan oikeusjärjestelmän edustajia kokoukseen, jossa heitä ohjeistettiin antamaan pankeille suosituimmuusasema riita-asioissa ja syytesuoja niissä johtuvissa asioissa. Kokouskutsu oli Martti Mannisen allekirjoittama ja päivätty 16.04.1992. On syytä epäillä, että kysymyksessä on valtiopetos, kun tasavallan presidentti puuttuu riippumattoman tuomioistuinlaitoksen toimintaan.

Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n pilkkomissopimus solmittiin 22.10.1993 Suomen valtion ja neljän ns. ostajapankin (SYP, KOP, Osuuspankit ja Postipankki) välillä. Tässä salaiseksi julistetussa sopimuksessa sovittiin toimialakohtaiset listaukset yrityksistä, jotka tullaan viemään konkurssiin, sekä määriteltiin kaatamisperusteet luottomäärien ja asiakkuuksien pohjalta. Jos asiakas toimi joillakin seuraavista toimialoista, niin pankeille annettiin vapaus poistaa yritys markkinoilta ja laittaa saatavansa valtion avoimeen pankkitukipiikkiin: kiinteistösijoittaminen ja kiinteistösijoittamiseen verrattava kiinteistötoiminta, muu sijoittaminen, rakentaminen, vähittäiskauppa, hotelli- ja ravintolatoiminta, vapaa-aikatoiminta. SSP-sopimus solmittiin pääministeri Esko Ahonhallituksen toimesta. Valtionvarainministerinä toimi Iiro Viinanen ja kauppa- ja sisäministerinä Mauri Pekkarinen. Nämä kolme ministeriä muodostivat valtioneuvoston ”sisäpiirin”. Suomen 1990-luvun pankkikriisissä ja suuren lamassa toteutettiin Suomen historian suurin omaisuuden ryöstö. Liituraitojen jäljiltä jäi kitumaan 280 000 elinkautista lumevelkavankia, joista 14 500 valitsi lopullisimman ratkaisun.

Kera Oy:ssä perustettiin Helsingin Sanomien mukaan ns. ruumiinpesuryhmä, jonka tehtävänä oli pelastaa ns. Kera Oy:n rahoittamat ongelmayritykset ja muuten minimoida tappiot. Tappioiden minimointiin liittyi kilpailevien yritysten markkinoilta poistaminen yhdessä pankkien kanssa. Kera Oy:n ruumiinpesuryhmä toimi varatoimitusjohtaja Seppo Arposen alaisuudessa ja sitä johti kehityspäällikkö Veikko Anttonen. On syytä epäillä, että asiasta olivat tietoisia KTM:n yrityskehitysosasto, johtaja Olavi Änkö ja hallitusneuvosSakari Arkio sekä KTM:n kansliapäällikkö Matti Wuoria.
Talonrakennusalalla kysyntä romahti vuoden 1989 14 000 talopaketista vuoden1995 2900 talopakettiin. Ylikapasiteettia muodostui rajusti. Vuoden 1992 tilinpäätöksien mukaan Suomen Taloteollisuuden tulos oli 80 miljoonaa markkaa miinuksella ja vierasta pääomaa oli 214 miljoonaa markkaa, Honkarakenne Oy oli miinuksella 30 miljoonaa ja vierasta pääomaa oli 242 miljoonaa markkaa, Pyhännän Rakennustuote Oy oli miinuksella 20 miljoonaa markkaa ja vierasta pääomaa oli 100 miljoonaa markkaa. Alavieskan Puurakenne Oy oli Suomen kolmanneksi suurin talotehdas, jonka tappio oli vuonna 1992 vain miljoona markkaa tappiolla ja vierasta pääomaa oli 36 miljoonaa markkaa.

Säästöpankkien pilkkomissopimusta tehtäessä 22.10.1993 perustettiin ongelmaluottoja varten omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy. Perustamisvaiheessa yhtiöön siirrettiin n. 3600 lainaa ja kesäkuuhun 1994 mennessä n. 34 000 lisää. Kaikkiaan Arsenaliin siirrettiin lähes 80 000 ongelmaluottoa, joista luottotappiot korvattiin siirtäjäpankeille m. 50 miljardin pankkituella eli kansalaisten maksamilla verovaroilla. Arsenal sai salaiseksi valtiontalouden tarkastusviraston raportin sillä perusteella, että sille voi koitua vahinkoa raportin julkistamisesta. Valtiontalouden tarkastusviraston mukaan Arsenalin on syytä varautua noin 500 miljoonan korvauksiin 13 yksityiselle ihmiselle tai yritykselle. On todennäköistä, että raportissa oli vain jäävuoren huippu. Raportin salaamisesta vastasi ministeri ja silloinen Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi Anne Siimes.
Aktiv Hansa Oy ja C&A Finland Oy ostivat 31.3.2000 ministeri 
Suvi Anne Siimeksenallekirjoittamalla kauppakirjalla Arsenal omaisuudenhoitoyhtiöiden 12,2 miljardin markan saatavat 5 %:lla todellisesta arvosta eli 600 miljoonalla markalla. Ongelmaluottoja oli n. 60 000 kappaletta.
Nyt näitä saatavia ulkomainen perintäyhtiö perii täydestä arvosta korkealla korolla suomalaisilta kansalaisen kuolemaan saakka ja eduskunnan päätöksellä vielä senkin jälkeen eli kuolinpesältä.
Erikoista kauppakirjassa on se, että ministeri myi nämä ongelmaluotot vaikka Arsenal Oy:llä oli oma toimiva johto. Kauppasopimukseen sisältyy vielä ns. korvausklausuuli, jonka mukaan jos sopimus puretaan niin koko kauppasumma laukeaa maksettavaksi. Tämä korvausklausuuli on perustuslain vastainen.
Velallisille ei kuitenkaan annettu mahdollisuutta selvitä veloistaan tuolla 5 %:n summalla. Helsingin Sanomien 1.4.2000 uutisen mukaan osa lainoista oli jo maksettu ja siis perintäkelvottomia. Perintäkelvottoman velan luovuttamisesta perittäväksi on säädetty rikoslain 35 luvun 1-3 %:ssä (petos). Jo maksettujen lainojen perimisestä on raportoitu Arsenalin tarkastusvaliokunnan kertomuksessa v. 2000. Siinä todetaan, että n. 1000 tarkastetusta reklamaatiosta n. 100 todettiin aiheellisiksi. Lainaa ei ollut olemassa. Lisäksi noihin myytyihin saataviin liittyi valtava määrä yrittäjien velkoja, mikä merkitsee sitä, että nuo yrittäjät ovat lopun elämäänsä velkahirressä ja Suomessa on yrittäjäpula.

Suomessa pankkikriisi kosketti noin miljoonaa ihmistä, jotka joutuivat kärsimään Suomen talouden ja poliittisten päättäjien virhearvioinneista. Hinta on monen osalta äärettömän korkea. Pankkikriisi jätettiin selvittämättä. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että asiasta on poliittinen sopimus puolueiden kesken. Menettely on törkeä kansalaisten perusoikeuksien ja oikeusturvan loukkaus. Se on ihmisoikeussopimusten vastainen menettely.

Alavieskan Puurakenne Oy ajettiin konkurssiin erikoisella tavalla vastoin tehtyjä sopimuksia. Konkurssipesän suurimmat velkojat olivat Kera Oy ja Arsenal Oy. Konkurssipesänhoitajina toimivat varatuomarit Antti Latola ja Hannu Maskonen.
Alavieskan Puurakenne Oy:n konkurssipesä valitsi tulevan syyttäjän Sulo Heiskari tietoisesti kaupanvahistajaksi jotta hän voi estää todellisten rikollisten syytteeseen asettamisen. Syyttäjä Sulo Heiskarin "oikeana kätenä" on toiminut Ylivieskan lestadiolainen poliisi Raimo Ollila.

SSP-sopimuksessa oli sovittu lainvastainen toimialarationalisointi ja pankit tekivät listat markkinoilta poistettavista yrityksistä. Alavieskan Puurakenne Oy oli markkinoilta poistettavien listalla. Siksi toimijat asiassa saattoivat toimia rikollisesti joutumatta vastuuseen toimistaan.
Tässä todistusaineistoa valtion rikollisesta toiminnasta:

Kera Oy:ssä oli perustettu ns. ruumiinpesuryhmä varatoimitusjohtaja Seppo Arposen alaisuuteen. Ryhmää veti kehityspäällikkö Veikko Anttonen. Saattohoitajien tehtävänä oli poistaa markkinoilta pankkien ja valtion hyväksymät yritykset. Saattohoitajina Alavieskan Puurkenne Oy:ssä ja PR-Teollisuus Oy:ssä toimi Kera Oy:n kirjallisen suosituksen perusteella mukaan tullut taloustieteen maisteri Jouni Remes. Hän teki osakkaiden tietämättä Kera Oy:n kanssa seuraavan sopimuksen


Tämä törkeä teko muita osakkaita kohtaan. Kaikki muukin toiminta selkeästi osoittaa, että taloustieteen maisteri Jouni Remes oli saattohoitaja. Kun erotimme Jouni Remeksen, niin sen jälkeen Kera Oy ja Arsenal Oy vaativat kansanedustaja Markku Kosken mukaan, että yrityksen toimitusjohtajaksi on valittiva konsultti Stig Wweckström, joka heti ensimmäisinä työpäivinään ilmoitti, että hänen tehtävänään on ajaa yritys hallitusti alas eli saada yritys konkurssiin. Markku Koski oli juonessa mukana, sillä hän ilmoitti PR-Teollisuus Oy:n hallituksen kokouksen yhteydessä, että Kera Oy:n varatoimitusjohtaja oli sanonut hänelle, että miksi menit mukaan PR-Teollisuus Oy:n koska yritys on markkinoilta poistettavien listalla. Arponen oli luvannut kuitenkin pelastaa Markku Kosken. Näin myös kävi.



Konkurssisääntö 50 a § (31.1.1995/110)
Väliaikainen pesänhoitaja voi myydä velallista ja suurimpia velkojia kuultuaan konkurssipesään kuuluvaa irtainta omaisuutta siinä laajudessa kuin se on välttämätöntä tappioiden välttämikseksi taikka konkurssipesän hallinnosta tai hoidosta aihetuvien kustannusten maksamiseksi


Tässä esimerkki salaituista pantatuista kiinnityksistä.

Maskonen ja Latola toimivat lain vastaisesti ja myivät kiinteää omaisuutta, vaikka heillä ei ollut siihen oikeutta. Lisäksi heillä ei ollut valtakirjaa päämiehiltään toimia asiassa. He myivät toisen omaisuutta omanaan. Lisäksi he salasivat kaupanteon yhteydessä 48 miljoonan markan pantatut kiinnitykset ja ilmoittivat keskeneräisen tilauskannan 15 miljoonaa suuremmaksi kuin se todellisuudessa oli. Kysymyksessä oli törkeä petos.



Kaupanvahvistajaksi kauppakirjoissa on merkitty tuleva syyttäjä Sulo Heiskari. Kauppakirjan allekirjoittajan mukaan kaupanvahvistaja ei kuitenkaan ole ollut paikalla kun kauppakirjat on allekirjoitettu.


Kauppakirjan allekirjoittaja todistaa, että hän ei ole koskaan tavannut kaupanvahvistajaa. Myös kaupanvahvistajan todistaja todistaa, että hän ei ole ollut paikalla kun kauppakirjat on allekirjoitettu.



Kaupanvahvistajan kutsuma todistaja todistaa, ettei ole ollut paikalla kun kauppakirjat on allekirjoitettu. Kaupanvahvistajaksi merkitty Kalajoen nimismies Sulo Heiskari oli tuleva syyttäjä. Luonnollisesti hän on ollut esteellinen syyttäjä syyttäjistä annetun lain perusteella, kun kauppasopimuksista on käyty oikeutta. Hän ei ole kuitenkaan jäävännyt asioista itseään vaan toiminut lain vastaisesti ja tietoisen rikollisesti.
Kaupanvahvistajaksi merkkity tuleva syyttäjä Sulo Heiskari on toiminut asioissa lain vastaisesti ja hän on keskeinen tekijä lähes kaikissa minua koskevissa oikeudenkäynneissä. Hän on toiminut esteellisenä syytätjänä asioissani syyttäjistä annetun lain mukaan.



Alavieskan Puurakenne Oy:n konkurssipesä purki kaupat. Kaupan purku on aina lopullinen ja peruuttamaton. Kaupat purettaessa takaukset purkautuivat, koska pääsopimus purettaessa liitännäiset eivät voi jäädä voimaan. Alavieskan Puurakenne Oy:n konkurssipesä haki PR-Teollisuus Oy:n konkurssiin väärillä tiedoilla, sillä kaupat oli purettu. Sen Alavieskan Puurakenne Oy:n konkurssipesä tunnustaa pesänluettelossa. Vaikka kaupat oli purettu niin siitä huolimatta Alavieskan Puurakenne Oy:n konkurssipesä haki PR-Teollisuus Oy:n konkurssiin ja asiassa antoi Ylivieskan käräjäoikeudelle väärän lausuman varatuomari Paavo M. Petäjä ilman valtakirjoja ja toimeksiantoja. Petäjä tunnustaa asian Oulun KRP:lle.



Varatuomari Paavo M. Petäjä tunnustaa, ettei hänellä ole ollut toimeksiantoja konkurssiassa. Siitä huolimatta hän on antanut väärän todistuksen konkurssiasasiassa Ylivieskan käräjäoikeudelle ilman toimeksiantoja ja valtakirjoja.



Varatuomari Paavo M. Petäjän tunnustaa ettei hänellä ollut valtakirjaa konkurssiasiassa. 

Asianajaja Asko Keränen oli paikalla velkojan kokouksessa samoin kuin syyttäjä Sulo Heiskari, jossa todistin, että konkurssi on laiton, koska kaupat oli purettu. Velkojain kokouksen jälkeen asianajaja Asko Keränen pyysi valtakirjat jotta hän voi valittaa konkurssipäätöksestä, koska konkurssi oli laiton. Tässä Heino Virran valtakirja asianajaja Asko Keräselle.





Asianajaja Asko Keränen jätti valituksen kuitenkin tekemättä ja tekijät saattoivat rauhassa jatkaa rikollista toimintaansa. Tutkinnanjohtajana asoissa toimi lestadiolainen poliisi Raimo Ollila, joka jätti kaikki rikokset tutkimatta. Häntä suojelivat samaan uskonlahkoon kuuluvat poliisit.



Poliisi jätti kaikki rikokset tutkimatta. Asianajaja Hannu Maskonen ilmoitti minulle, että maksa hänelle 10 000 mk ja jätä asioiden penkominen niin hän ei hae minua henkilökohtaiseen konkurssiin. Ilmoitin Maskoselle, että minä selvitän asiat enkä lopeta asioiden penkomista. Asianajaja Hannu Maskonen haki minut henkilökohtaiseen konkurssiin ja teki sen jälkeen oman henkilökohtaisen ratkaisunsa.



Tässä asianajaja Hannu Maskosen muistokirjoitus.

Tässä vain pintaraapaisu todistusaineistosta, jota poliisi ei ole tutkinut ja oikeusistuimet ovat jättäneet käsittelmättä. Tarkemmat todistusaineistot ovat Ylivieskan käräjäoikeudessa, mutta käräjäoikeus ei suostu käsittelemään asiaa eikä korkein oikeus suostu purkamaan vääriä päätöksiä. Uskon kuitenkin, että oikeus voittaa.

Kalajoella 17.06.2016

Erkki Aho

Tervetuloa näyttelyyn!


maanantai 1. elokuuta 2016

Kalajoki-näyttely Etappi-Kirppiksellä



Pähkinäsaaren rauhan raja v. 1323 kulki Rautiossa

Pähkinäsaaren rauha oli Ruotsin alaikäistä kuningasta Maunu Eerikinpoikaa ohjanneen holhoojahallituksen ja Novgorodin tasavallanvälillä 12. elokuuta 1323 solmittu rauhansopimus. Rauhansopimus päätti pitkähkön sotajakson näiden kahden valtion välillä.Se on vanhin tunnettu Ruotsille itärajan määrittelevä rauhansopimus. Varsinaista alkuperäistä rauhansopimusta ei ole säilynyt nykyaikoihin. Tallella on ainoastaan erikielisiä myöhäisiä versioita, jotka eroavat jossain määrin toisistaan. On myös mahdollista, että rauhansopimus oli alun perin suullinen. Tämä selittäisi, miksi myöhemmät kirjoitetut sopimuksen versiot poikkeavat toisistaan.

Pähkinäsaaren rauhan neuvottelut käytiin Novgorodin huomattavassa puolustuskeskuksessa Pähkinäsaaren linnassa. Pähkinäsaaren rauhaan johtavia tekijöitä oli useita, joista merkittävimpiä olivat poliittissotilaalliset suhteet, lännen ja idän välinen kauppa sekä yksityiset omistus- ja nautintasuhteet. Molemmat osapuolet olivat valmiita antamaan joitakin myönnytyksiä tavoitteistaan, joten rauhansopimus saatiin aikaan vuonna 1323. Pähkinäsaaressa olivat Novgorodin edustajina paikalla ruhtinas Juri Danilovits, Alfarminus sekä herttua Abraham. Ruotsia edusti alaikäisen kuningas Maunu Eerikinpojan lähetystö, johon kuuluivat lähettiläät Eerik Tuurenpoika, Hemming Odgislason, Pietari Jooninpoika sekä pappi Waemundus. Läsnä olivat myös Gotlannin kauppiaat Ludovicus ja Forda. Tässä ”ikuiseksi rauhaksi”, ristiä suutelemalla, tehdyssä rauhassa sovittiin kauppamerenkulusta, erinäisistä sotilaallisista asioista sekä Suomenlahdelta alkavasta rajasta, joka tehtiin ”vanhoilla ehdoilla”. Siitä ilmenee, että suullisia sopimuksia oli tehty jo aikaisemmin. Rauhanteosta on laadittu venäjänkielinen, latinankielinen, latinalais-ruotsalainen ja ruotsinkielinen versio.

Maanselälle edetyn raja-alueen jatkeella, Maanselän länsipuolella, on Vääräjokeen laskeva Petäjäoja (Petäisenoja) Petäjäoja laskee kahden ”Petä”-järven läpi, eli latvaosalla Wähä-Pätäistön (nykyinen Lanajärvi) ja alaosalla Petäistön (nykyinen Ryhmänjärvi) läpi Näiden järvien ”Petä”-/”Pätä”-nimiosa on jäänne vuoden 1323 rajaluettelon Petäjoen nimestä.
Nimen ”ruotsalaismuoto” on säilynyt edellä mainittujen järvien nimissä sekä Sievin ja Raution sukunimissä Petäistö-muotoisena. Petäjäojan suunta on mielenkiintoinen, sillä sen jatke Maanselältä tultaessa kulkee edelleen joen pohjoisosasta samalla linjalla Raution Kukkarokivelle. Kukkarokivi on erittäin suurella todennäköisyydellä Novgorodin ja Ruotsin välinen verotusrajan merkkikivi eli Hanhikivi.
Ljungo Tuomaanpoika – Nuijasodan pääideologi
Ljungo Tuomaanpojan muistomerkki Kalajoella sairaalan jokitörmällä

Nuijasota oli suomalaisten talonpoikien kapina aatelistoa ja sotaväkeä vastaan 15961597. Se päättyi verisesti armeijan kukistaessa heikosti varustetut talonpojat.
Nuijasodan pääideologiksi kutsuttu Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika piti nuijasodan keskeisenä syttymissyynä talonpoikien päätöstä lakata maksamamasta laittomiksi katsomiaan linnaleirejä. Kun sanottiin, että sotilaat asetettiin linnaleiriin, merkitsi se, että heidät majoitettin maaseudun kyliin ja että heidän huoltoaan varten kerättiin talonpojilta ruokatavaroita, viljaa ja heiniä. Vuodesta 1574 lähtien sotilaat saivat oikeuden periä itse saatavansa talonpojilta. Sotilaat kuitenkin harjoittivat linnaleiriä kerätessään törkeää mielivaltaa. Talonpojat valittivat vääryyksistä kuninkaalle ja nousivat vastustamaan kylissä ja taloissa mellastaneita sotilaita.
Nuijasota on yksi suomalaisuuden symboleista. Sitä pidetään suomalaisten nousuna vierasta sortajaa edesauttanutta aatelia vastaan. Nuijasotaa edelsi Ruotsin ja Venäjän välillä käyty 25-vuotinen sota (1570-1595) sekä kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan kamppailu Ruotsin kuninkuudesta. Juhana III:n kuoltua 1592 Ruotsin kruunun peri hänen poikansa Sigismund, joka oli vuonna 1587 kruunattu Puolan kuninkaaksi. Sigismundin setä, Södermannin herttua Kaarle, Kustaa Vaasan nuorin poika, alkoi tavoitella Ruotsin kruunua. Sigismund piti hoviaan Puolassa. Kaarle-herttualla oli vahva asema Ruotsissa. Sigismundin vahvin tuki Ruotsin valtakunnassa oli Suomen ja Viron käskynhaltijalla ja Suomeen sijoitettujen sotajoukkojen ylipäällikkö marski Klaus Flemingillä. Kun sota Venäjää vastaa päättyi vuonna 1595 Täyssinän rauhaan, ei Fleming Kaarle-herttuan hyökkäyksen pelossa kotiuttanut sotajoukkoa, vaan ne asetettiinlinnaleiriin ympäri maata. Talonpoikien protestit seurasivat välittömästi. Fleming ei taipunut , sotilaat jäivät kyliin. Suomen talonpojat kokivat Flemingin päävastustajakseen.
Marraskuun 25. päivänä 1596 käynnistyi nuijasota. Pohjalaisten kapinaliike levisi yli koko suomenkielisen Pohjanmaan ja eräisiin Keskipohjanmaan pitäjiin. Vuoden viimeisenä päivänä 1596 käytiin Nokialla talonpoikien ja marski Klaus Flemingin joukkojen välilla ratkaiseva taistelu, jossa talonpoja lyötiin hajalle. Samaan aikaan kun talonpoikien kukistaminen oli vielä käynnissä Savossa, nousivat Pohjois-Pohjanmaan talonpojat Klaus Flemingin hallintoa vastaan. Tämä pohjalaisten toinen kapinaliike ulottui pohjoisessa aina Kemin pitäjään asti ja siihen liitty myös suurin osa Etelä-Pohjanmaata. Ilmajoella, Santavuoren luona helmikuun 24. päivänä 1597 käydyssä ratkaisevassa taistelussa Klaus Flemingin joukot löivät talonpojat hajalle, minkä jälkeen Pohjanmaan etelä- ja keskiosat joutuivat sotajoukkojen hävityksen kohteeksi. Kolme kuukautta kestäneen kansannousun aikana nousivat miestappiot lähes 3000:een.
Kuninkaat vierailivat Kalajoella

Kustaa II Aadolf
Ljungo Tuomaanpoika toimi kirkkoherrana Pyhäjoella 1576 1581, Saloisissa 1582 –1592 sekä Kalajoella1592–1610. Hän oli mukana vuosien 1597, 1600 ja 1611 valtiopäivillä. Kalajokelaiset saivat täten kokeneen ja arvovaltaisen kirkkoherran, joka toimi myös lääninrovastina. Kalajoen kolmas kirkko rakennettiin Ljungo Tuomaanpojan ollessa kirkkoherrana lähelle pappilaa, tervatoria, maantietä ja satamaa. Kirkon paikka osoittautui kuitenkin kelvottomaksi. Savinen rantatörmä aiheutti kirkon kallistumisen ja vaarana oli, että kirkko vyöryisi Kalajokeen, Kirkko purettiin ja neljäs kirkko rakennettiin Etelänkylälle v. 1636. Kolmannen kirkon muistomerkki sijaitsee Plassintien varressa Kalajoen sairaalaa vastapäätä. Nykyinen puistoalue on entistä hautausmaata.

Ljungo Tuomaanpoika toimi Pohjanmaan talonpoikien etujen puolustajana Nuijasodan aikana ja jo sitä ennenkin. Hän kuului Kaarle-herttuan luona käyneisiin pohjalaisiin lähetystöihin ja esitti helmikuussa 1597 Arboga valtiopäivillä selostuksen Nuijasotaan johtaneista syistä. Siellä hän teki selkoa nuijasodasta syyttäen sodasta Klaus Flemingiä mielivallasta. Kun Sigismundin sotapäällikkö Akseli Kurki tuli 1599-1600 Pohjanmaalle, Ljungo Tuomaanpoika pakeni Ruotsiin. Linköpingin valtiopäivillä hän sai tehtäväkseen uudistaa Ruotsin maanlain suomennoksen. Vuonna 1600 lopettiin linnaleirijärjestelmä. Vuonna 1607 Kaarle-herttua kruunataan Ruotsin kuninkaaksi, Vuonna 1602 helmikuussa Kaarle-herttua vieraili Kalajoella mukanaan 6-vuotias kruununprinssi Kustaa Aadolf. Kun Kustaa II Aadolf sitten 1614 vieraili kuninkaana Kalajoella hän yöpyi Ljungon lesken luona Pitkäsenkylän Mantilassa.
Varhemmin pappilana ollut Pohjankylän Mantila oli Ljungo Tuomaanpojan yksityistä omaisuutta, luultavasti vuodesta 1598, samoin viimeistään vuodesta 1604 Pahikkalan talo samassa kylässä. Näissä taloissa ja pappilassa oli vuonna 1610 yhteensä 32 tynnyrinalaa (16 ha) peltoa, ja niistä kertyi kohtalaisina vuosina 80 tynnyriä viljaa. Suuren palkkansa lisäksi herra Ljungo sai Kaarle-herttualta oikeuden kantaa vuodesta 1597 lähtien kuudenneksen pitäjän talonpoikien saamasta hylkeenihrasta eli kruunun ”tullitraanin”, jota kertyi esimerkiksi vuonna 1598 lähes 800 kiloa. Kun kirkkoherralle kertyi paljon myytävää tavaraa, hän omisti jatkuvasti laivan, jolla hän kuljetutti omia kauppatavaroitaan ja kruunun rahteja. Vuonna 1603 hän myi pienen aluksen kruunulle.
Ljungo käytti maanlain suomennoksessaan Turun ja Pohjanmaan alueen murretta. Hän luovutti v. 1602 suomennoksen Kaarle-herttualle tämän yöpyessä Kalajoen pappilassa. Ljungo suomensi myös kaupunkilain ja sen valmiiksi v. 1609. Lakeja aleittiin latoa painokuntoon seuraavan vuonna, muuta ilmeisesti sekä tekijän että kuninkaan kuoleman vuoksi suomennokset jäivätkin painamatta. Ne julkaisiin vasta v. 1852.

Isonvihan aika Kalajoella

Syksyllä 1714 Kalajoelle tulleet venäläiset olivat erityisen raakaa väkeä, ennen muita puolivillit kasakat. He olivat oppineet julmia sodankäyntitapoja taisteluissaan tataareja vastaan. Venäläisten mukana lienee ollut myös kalmukkien paimentolaiskansaan kuuluneita ratsumiheiä, joiden otteet olivat yhtä raakoja kun kasakoidenkin.

Kalajoen asukkaat kertoivat sodan jälkeen kirjoittamassaan valituksessa, kuinka venäläiset olivat saapuessaan surmanneet, polttaneet tai rääkänneet satoja kalajokelaisia sekä ottaneet myös vankeja. Joidenkin uhrien nimetkin ovat säilyneet, useimpien eivät. Etelänkylässä venäläiset surmasivat Naatuksen isännän Jaakko Nikunpojan ja Rautiossa ammuttiin 1714 Sipilän isäntä Martti Erkinpoika. Vuonna 1719 laaditun venäläisen veroluettelon mukaan Taluskylässä oli surmattu Taluksen koko väki, samoin Koutosen sekä Tolosen. Rahjassa riistettiin henki Humalistossa asuneelta merenkulkija Sukka-Matilta eli Matti Rahjalta, koska hän ei suostunut paljastamaan rahakätkönsä paikkaa.

Alavieskan Marketan kauhea kohtalo

Pahoinpitelyt, kidutukset ja raiskaukset olivat yleisiä. Ehkä kammottavin tapaus tiedetään Alavieskasta joulukuulta 1714. Kasakat tunkeutuivat yöllä Aniaksen taloon ja ottivat vuoteesta Matti Matinpoika Aniaksen nuoren ja kauniin vaimon Marketta Pekantyttären. Kasakan hevosen selkään temmattu nainen katosi pimeään yöhän, eikä häenstä sen jälkeen saatu varmaa tietoa. Sievistä kuitenkin kerrottiin, että kalmukeilla oli ollut siellä seuraavina päivinä mukanaan nainen, jonka eh olivat lopuksi surmanneet ja silponeet.

Isonvihan aikana venäläiset veivät mukanaan tuhansia ihmisiä Suomesta Venäjälle, eniten Pohjanmaalta. Suurin osa oli alle 15-vuotiaita lapsia. Papit kirjasivat isonvihan jälkeen siepattujen nime ja iät. Kalajoella luettelon teki 16.12.1721 Petrus Calamnius. Pohjanmaan maaherra Reinhold Wilhelm von Essen lähetti 24.7.1722 kootut tiedot kuningas Fredrik 1:lle. Kalajoen pitäjä menetti noin 12 % väestöstä. Nuorimmat riistetyt oliva 2,5-vuotiaita (Hindrich Hindrchsson ja Per Persson Raudaskoski) ja vanhimmat yli 30-vuotiaita (Walborg Johansdr. Vihelä 30, Sara Persdr Apuli 36, Anders Ersson Lapinoja 58)

Menetykset kylittäin: Pohjankylä 15, Etelänkylä 14, Pitkäsenkylä 19, Taluskylä ja Metsäkylä 10, Tynkä 26, Kääntä 13, Rahja 9, Rautio 20, Alavieska 40, Ylivieska 49, Pidisjärvi 9, Kuusaa 10, Haapajärvi 4, Reisjärvi 5, Evijärvi 7, Sievi 20.

Suomen sota Kalajoella

Wilhelm von Schwerinin hauta Kalajoen hautausmaalla

Ensimmäiset Suomen armeijan joukko-osasto perääntyivät Kalajolle rantatietä pitkin huhtikuun 4. päivänä 1808. Kulnev, joka johti venäläisten etujoukkoa, seurasi Suomen armeijan kintereillä ja oli Kalajoella 13.4.1808. Pari päivää myöhemmin saapui Tutskov pitäjän alueelle. Venälöiset kokivat ankaran tappion Siikajoella 18.4.1808 ja Tutskov, jolla oli hiukan yli 5000 miestä, vetäytyi Kalajoelle 30.4.1808 sekä edelleen Kokkolaan, Toukokuun 5. päivänä marssi Suomen armeijan kolmas prikaati Kalajoelle. Kevät tulvineen ja kuraisine teineen teki lopun sotatoimista, Alue oli pelastettu vihollisvallan alaisuudesta.
Kesän ja syyskesän aikana käytiin Etelä-Pohjanmaalla joukko taisteluita, jodien tuoksensa haavoittui kuolettavasti mm. Runebergin sankareihin kuuluva nuori ruotsalainen kreivi Wilhelm von Schwerin. Hän kuoli Kalajoella syyskyyn 27. päivänä klo 12.00 päivällä Matturaisen talossa ja hänet haudattiin Kalajoen hautausmaahan.

Matturaisen talo, jossa Wilhelm von Scherin kuoli 27.9.1808 klo 12.00 Taitelija Olga Markova-Orellin maalaus

Syyskuun 29. tehdyn Lohtajan aseleposopimuksen perusteella vetäytyivät suuomalaiset ja ruotslaiset joukot. Venäläiset olivat edeltäneiden viikkojen suurissa taisteluissa olleet voitokkaita. Klngspor suostui lähes venäläisten saneluratkaisuihin, Sopimukseen kuitenkin pakotti armeijassa täysin katastrofaaliseksi muuttunut puna- ja lavantautiepidemia sekä huollon ongelmat. Päämaja sijoittui nyt kolmannen suomalaisen prikaatin kanssa Kalajoelle. Klingspor jätti lokakuun 5. päivä ylipäällikkyyden Klerckerille ja matkusti Ruotsiin. Lokakuun viimeisenä päivänä päättyi aselepo. Osa Kalajoella olevasta neljännestä prikaatista lähetettin Pulkkilaan ja kolmas prikaati Temmekselle avustamaan Sandelsia. Kiertoliikettä peläten Klercker vetäytyi Himangan hyvin varustetuista asemista Kalajoelle.

Elämä täällä on ihanaa! Sitä täydensi vielä se, että Kalajoki, eräänlainen kauppala ja markkinapaikka, on tavattoman mielyttävä, vapaa ja avoin seutu. Se sijaitsee joen molemmin puolin jokea, jonka rantoja siihen aikaan yhdisti korkea ja kaunis puusilta. Kaikkialla nähtiin ihmisiä, kaikkialla oli elämää ja liiketta. Elämänhalu sykki voimakkaana, hilpeä hälinä kantautui kauaksi. Kaikki kiihotti maagillinen voima, minkä aiheutti valmistautuminen edessäoleviin taisteluihin”. Näin kirjoitti 18-vuotias vänrikki Carl Johan Ljunggren muistelmissaan tilannetta Kalajoella ennen taistelujen alkua.
Kalajoella ollut Adlercreutzin armeija käsitti 16 pataljoonaa, yhteensä noin 4500 palveluskelpoisa miestä, joilla oli kahdeksan 6-naulaista ja neljä 3-naulaista tykkiä. Toinen ruotslainen prikaati, johon Ljunggrenkin kuului, sijoittui Tyngälle sekä ensimmäinen suomalainen prikaati. Kolme pataljoonaa Turun läänin rykmentistä sekä yksi pataljoona Uudenmaan rykmentistä Vasankariin. Joen pohjoispuolelle sillan ja pappilan väliin asetettiin kolme tykkipatteria, joissa oli yhteensä 12 kanuunaa. Etujoukko oli Siiponjoella. Sen muodosti kaksi pataljoonaa. Toinen niistä asettui sillan korvaan suojanaan tykkipatteri ja toinen levittäytyi pitkin joenrantaan ¾ peninkulman alueelle Törmälästä Santapakkaan. Mankell arvio Kalajoelle ryhmittyineiden joukkojen vahvuuden tykkimiehiä ja ratsuväkeä lukuun ottamatta 5800 mieheksi.
Samaan aikaan Kamenski lähti Kokkolasta n. 8000 miehen kanssa kohti Lohtajaa. Ihmeekseen venäläiset huomasivat Himangan lujat varustukset tyhjiksi. Huolimatta tuhotuista silloista ja kuraisista teistä Kulnev oli marraskuun 5. päivän iltana Siipojoella. Seuraavana päivänä hän meni joukkoineen Törmälän luona olevaa pukkisiltaa myöten joen yli pakotettuaan suomalaiset peräntymään. Pian joutuivat ruotslaiset laukausten vaihtoon kasakkapartion kanssa Tyngän metsäpoluilla. Erään kasakan hevonen kaatui ja mies joutui vangiksi.
Kalajoki oli toisen kerran joutunut sodan jalkoihin. Sunnuntaina 6.11. kului melken yhtämittaissessa taistelujen tuoksinnassa. Kanuunoiden jyminä sekoittui kiväärituleen, Kaikkialla oli liikettä. Rummut pärisivät ja pataljoonat kiirehtivät hälyytyspaikoilleen. Kun Suomen armeijan enemmistö oli perääntynyt joen taakse, antoi joukkojen päällikö kreivi Olof von Schwerin käskyn tulipalon sytyttämisestä Etelänkylässä. Silta pantiin myös palamaan. Talonpojat joutuivat lähtemään tuvistaan, jotka tuota pikaa sytytettiin, Ihmisparkojen nähtiin hoipertelevän metsään, naiset lapsi sylissään hätyyttäen karjaa edellään. Pian oli koko kylä liekeissä. Myös kirkko syttyi tuleen. Keskellä liekkien hävitystä, ei kanuunain pauke lakannut hetkeksikään, eiä kiväärin rätinä lakannut kaikusta ilmassa. Taistelutoiminta taukosi yön ajaksi.

Seuraavan päivän kutsuttiin toinen suomalainen prikaati Vasankarista Pohjankylään. Nyt saapui myös Kamenski päävoimineen Kalajolle. Kanuunat jymisivät molemmin puolin pitkin päivää ja illaalla työsni kumpikin armeija etuketjunsa joen rannoille. Yöllä venäläiset kuljettivat kaksi tykkipatteria, toisen eräälle kukkulalle kirkon länsipuolelle 1800 kyynärän etäisyydelle ruotslaisten oikeasta siivestä ja toisen kauemmaksi oikealle vasenta siipeä vasten.
Marraskuun 8. päivänä lähti Kamenski aikaisin aamulla Tyngänkylää kohti, koska hän katsoi suoranaisen rintamahyökkäyksen mahdottomaksi. Kulnev ja Demido jäivät Etelänkylään. Seuraavana päivänä käytiin viimeiset taistelut Kalajoella. Kello 12 Kamenski aloitti 3000 miehen voimalla rajun hyökkäyksen Suomen armeijan vasenta siipeä vastaan. Joukot ryntäsivät Myllylä talon luona metsästä kohti jokea, Tuota pikaa rakennettiin pukkisilta, jota pitkin venäläiset vähitellen tulivat joen yli. Suomen armeija aloitti perääntymisen. Heti aloittivat Kulnev ja Demidov tykistöllä ankaran pommituksen. Suomen armeija poistui Kalajoen alueelta. Kalajoen taisteluissa kaatui seitsemän henkilöä ja 9 haavoittui vaikeasti ja kaksi lievästi. Kirkko, silta ja kahdeksan talo rakennuksineen oli poltettu.

Kallan karien itsehallinto

Kallan kirkko, jonka kalajokinen kirkonrakentaja Simon Jylkkä Silven rakensi 1780. Taitelija Olga Markova-Orellin maalaus.

Jo 1600-luvun lopulla Kallaan tulivat virallisemmat, hallinnolliset asetukset, joita ruvettiin soveltamaan. Vanhin on valtakunnan hallituksen antama satamaoikeusasetus, joka määrättiin myös Suomen kalastuspaikoissa noudatettavaksi, on Kaarle XI:n holhoojahallituksen antama ”Hampne-Rätt”, joka annettiin 10.5.1669. Se perustui jo keskiaikaisin satama-ammattikuntien järjestyssääntöihin. Tätä Kaarle XI:n aikaista asetusta noudatettiin myös Kallassa, mm. yhtäaikainen kalaan lähtö ja karista karkottaminen ovat juuri tämän asetuksen mukaisia.

Vuonna 1726 annettiin edellistä laajempi ”uudistettu satamajärjestys” ja 1771 ”Cuning:sen Maj:tin Uudistetu Hamina-Ordningi eli Laki”. Tämän viimeksi mainitus suomenkielinen laitos oli käytössä Kallassa. Kallan paikallishallinnossa oli myös kohtia joita ei ollut mainittu virallisissa laeissa. Asetuksen mukaisesti paikallishallinnosta Kallassa huolehti kolem elintä: karikokous, haminakokous ja haminavouti. Karikokouksessa olivat läsnä kaikki Kallaan saapuneet kalastajat, heidän velvollisuutensakin oli osallistua kokoukseen. Ennen kokous pidettin edellisen kesän haminavoudin aloitteesta. Sen alkaminen ilmoitettiin rummuttamalla, torveen puhaltamalla tai kirkonkelloja soittamalla. Alkuaikoina rumpuna oli tyhjä tynnyri. Oikea rumpu päätettiin hankka vuonna 1784. Tätä rumpua käytettiin myös merkinantolaitteena pimeinä öinä, sen avulla ilmoitettiin merellä oleville kalastajille Kallan, turvapaikan sijainti, Kirkonkello saatiin lahjoituksena jo 1700-luvulla.

Karikokous kokoontuu vuosittain Jaakon-päviää, 25 heinäkuuta edeltävänä sunnuntaina. Maanmittaushalllitus on todennut, että saaret omistaa Suomen valtio, mutta kuninkaallisen asetuksen nojalla Maakallan hallinta on luovutettu kalastajille.

Korkein oikesu on vahvistanut päätöksellään Kallan karien itsehallinnon 24.11.1989.

Simon Jylkkä-Silven – merkittävä kirkonrakentaja

Kalajoen Iso-Jylkän talon isäntä, kirkonrakentaja Simon Silven on ollut merkittävimpiä keskipohjalaisia 1700-luvun rakennusmestareita. Hänen pääasiallinen toiminta-alueensa oli Pohjois-Pohjanmaalla ja Savossa, Silvenin rakennustuotanto ja säilyneet piirustukset osoittavat, että hän on hallinnut laajasti perinteisen kirkon-ja tapulirakennustaiteen ja samanaikaisesti kyennyt omaksumaan moni kirkkotehtuurin senaikaisia uutuuksia.
Simon Silven syntyi 11.8.1747 ja kuoli 29.4.1798. Simon Silven syntyi kahdeksan lapsiseen perheeseen kuudentena lapsena. Sukunimi juontuu hänen kotikylänsä Kalajoen Metsäkylä nimestä. Tärkeimmän rakennusmestarioppinsa hän lienee saanut isältään kirkon- ja tapulinrakennustyömailla. Sen lisäksi on mahdollista, että hän on nuoremman veljensä, maanmittari Stefan Silvenin tavoin istunut jonkin aikaa koulunpenkillä.

Kirkonrakentaja Simon Silvenin vanhin itsenäinen työ lienee Nurmeksen tapulin rakentaminen vuonna 1773. Tuolloin mestari oli 25-vuotias. Sitä ennen hän oli osallistunut isänsä johtamaan Kärsämäen krikon rakentamiseen 1765. Omien suunnitelmien mukaan Simon Silven rakensi ainakin Sievin kirkon 1775. Kirkko on purettu 1860-luvulla. Silven rakensi Kallan kirkon 1780 ja Ullavan kirkon 1783. Ruotsin yli-intendenttiviraston vahvistamien rakennuspiirustusten mukaan Simon Silven on rakentanut Iisalmen kirkon 1797, Merijärven kirkon 1781, Loviisan kirkon 1782. Loviisan kirkko paloi 1855. Silven on rakentanut myös Vihannin kirkon 1784, Rantsilan kirkon 1785 ja Kalajoen kirkon 1780-81. Kalajoen kirkko paloi 1808. Alavieskan kirkon Silven rakensi 1795. Tämä kirkko paloi 1916. Pielaveden kirkon hän rakensi 1797. Pielaveden kirkko on purettu 1882. Rautio kirkko rakennettiin Simon Silvenin piirusten mukaan ja se valmistui 1800.

Ulkomeren kalastus

Verkon kivitys Taitelija Olga Markova-Orellin maalaus

Kallankari on ollut koko suomalaisen Pohjanmaan rannikon tärkein silakanpyyntialue. Kokkolasta Ouluun ja Hailuotoon saakka on sinne rannikon kalastajaväki jo useina vuosisatoina Jaakon-päivän lähetessä purjehtinut monina kymmeninä venekuntina silakkaa pyytämään. Maakallassa venekuntien luku saattoi nousta yli kakseankymmenen. Kalla on tiettävästi Suomen ainoa paikka, jossa vielä pyydettiin silakkaa pohjaverkoilla. 1940-luvulla on Maakallassa parhaina kesinä käynyt nelisenkymmentä venekuntaa.
Pyynti käy lyhyesti kertoen seuraavaan tapaan: päivän ahtimuksilla kuivanneet verkot kannetaan iltapuolella veneeseen, jossa niihin ruvetaan solmimaan painokiviä eli riippoja. Luotinuoralla koetellaan pohjaa; paikka on hyvä, jos vettä on 4-8 syltä ja jos alla tuntuu olevan savipohja. Samasta veneestä heitetään tavallisesti kolme juonta eli siis kunkin osakkaan verkot eri juoneksi, vaikka niistä tulevaa saalista ei mitenkään erotellakaan. Perämies soutaa, keulamies hoitaa raskasta alapaulaa, keskimies kevyempää yläaimaa. Kun merkkipumpuri on lennätetty viimeisenä veteen, vene ankkuroidaan ja ryhdytään valmistelemaan illallista. Veneessä olevaan keittokoukkuun ripustetaan pata tai pannu ja alle viritetään tuli, jonka suoja-arinana on irtoneinen kivilatomus veneen pohjalla tai taallisimmin vanha patarani. Kun illallinen on syöty ja vielä sen päälle kahvit juotu, koetaan verkot, s.o. Katsotaan juonen molemmista päistä verkkoja, ja jos kalaa onvain jommassakummassa päässä, jatketaan verkkoja siihen suuntaan; jos kala puuttuu kokonaan, juoni siirretään toiseen paikka ja käännetään toiseen suuntaan.
Kun verkot on saatu lopulliseen pyyntipaikkaansa, onkin puoliyö käsillä ja pyyntimiehet käyvät hyvin ansaitulle levolle. Riepunukkeli ja vällyt levitetään veneen keskiosaan, ja siihen miehet asettuvat poikittain, keskimies keskellä, nukkumaan purjeet peittona. Tarvitaan lujat hermot ja raitis ruumis nukkuessa pelkän purjeen alla avoveneessä syksyisellä merellä. Laine loiskii korvan juuressa, vene keinuu, ja kattona on vain taivaankupu. Mutta pyyntimiehen on aina oltava lähellä verkkojaan; koskaan ei tiedä, milloin myrsky puhkea, jolloin verkot on saatava nopeasti merestä, ellei halua luopua koko omaisuudestaan. Aamun sarastaessa nostetaan verkot. Perämies jälleen soutaa noudatellen verkon käänteitä ja keulamiehen lyhyitä komennuksia. Miehet kiskovat hartiavoimin lotisevan märkää verkkoa. Ei siinä jouda kylmä tulemaan, vaikka kädet ovat paljaat ja vesi raakaa. Työ on mieuista, jos verkon kyljet kimaltelevat hopeisina, vaikka raskaaksi se käy, jos koko juonesta kertyy vain keittokalat.
Karin rannassa verkot puhdistellaan, kalat jaetaan, virutetaan pärevakoissa ja kannetaan paareilla kunkin osakkaan aittaan jatkokäsittelyä varten. Verkot ripustetaan ahtimiin. Joskus ne pestään ja myös roukataan eli keitetään tervavedessä. Jos saalis on ollut hyvä, kuluu päivä sitä korjatessa; vielä pitää ehtiä parsia verkkoja, höylätä ja uurtaa nelikoita, vamistaa ruokaa jne. joten tointa riittää puuttumatta siihen saakka, kunnes verkot on taas ripotettava. Lepo saa parhaina pivinä supistua pauhalla nukuttuihin tunteihin. - Mutta voipa nousta monipäiväinen myrsky. Silloin pyyntimies pitää mieluisampana paikkana kalamajansa makuulavaa, jossa voimia erättyään jaksaa taas viikkokauden vähiin uniin laskea ja nostaa verkkoja, asua oikullista peltoaan.
Kalla on lisäksi Suomen ainoa kalastuspaikka, joka voi kerskua omista laeista ja asetuksista. Siellä näet on ollut voimassa ns. satamaoikeus, jolle kuninkaallisen asetuksen mukaan, vuodelta 1669, kuuluu oikeudenkäyttö kalastajayhdyskunnissa. Satamaoikeus ei suinkaan aina esiintynyt pahantekijäin rankaisijana; sen hoitoon kuuluivat haminajärjestyksen mukaan myös kaikki muut hallinnolliset toimet järjestäytneen yhteiskunnan hyväksi. Kunkin venekunnan kippari oli aluksensa isäntänä velvoitettu ilmoittamaan oikeudelle tulonsa ja miehistösnä lukumäärän. Tulipalon välttämiseksi ja siisteyden ylläpitämiseksi oikeus toimitti säännöllisesti tarkastuksia, joissa usein tehtiin muistutuksia. Lisäksi se huolehti kalleimmasta yhteisomaisuudesta, kirkosta ja pappilasta, määräten kulloinkin tarpeelliset korjaukset suoritettavaksi.
Ankara syksy pimeineen ja myrskyineen karkoittaa viimeisetin kalastajat mikkeliltä mantereelle kotilämpöön. Talvella kari on autio, tuskin majoja näkyy lumikinosten ja ahtojääröykkiöiden keskeltä. Maaliskuun kirkkaat päivät voivat tuoda jo eloa hylätylle luodolle, voi näet jokin hylkeenpyytäjäseurue majoittua karille, jonka kirkolta on hyvä kaukoputkella tähystellä merkkejä jäällä loikovasta saaliista.

Hylkijäillä

Hylkijäillä Taitelija Olga Markova-Orellin maalaus

Monissa vosituhansissa voidaan laskea se aika, jolloin Pohjan- ja Suomenlahdelta on pyydetty hylkeitä. Entisinä aikoina hylkeenpyynti ei suinkaan ollut vain muutamien rannikkolaisten erikoisammatti, vaan se oli sesonkityötä, jota suorittamaan saavuttiin myös kaukaa sisämaasta. Tuo pyynnin tavaton vanhuus ja erikoislaatuisuus tulevat näkyviin myös kaikissa nykypäiviin säilyneissä pyyntimenetelmissä ja esineistöissä. Voidaan sanoa, että kaikki välineet ovat erikoistuneet tehtäviinsä ja samalla saavuttaneet mahdollisimman täydellisen tarkoituksenmukaisuuden. Rajoitumme tässä tarkastelemaan ajopuuta eli railaa jota voidaan pitää pisimmälle kehittyneenä hylkeenpyynnin erikoisvälineenä ja lisäksi suomalaisena keksintönä.
Nykyisin ajopuu on leiriveneeltä yksinään jäissä kulkevan hylkimiehen kaikki kaikessa. Ajopuu on kuin iso suksi, kaikki mitat vain ovat huomattavasti suksea suuremmat. Pituus vaihtelee 4 ja 6 M.n välillä, leveys on 9-10 cm. Nykyisin ajopuu on pohjattu metallipellillä, ja puun ja pellin väli on usein pehmustettu, joten rousteisella laahisjäällä likkuessa syntyvä rahina vaimentuu eikä peloita arkoja hylkeitä.
On ilo ja nautinto seurata miehen menoa tällä suurenmoisella jääkulkuneuvolla. Tasaisella jäällä matka sujuu yhtä nopeasti kuin polkupyörällä kohtalaista tietä ajaen. Pyytäjä nojaa toisella jalallaan ajopuuhun ja toisella potkii tahdikkaasti ja varmasti kiihdyttäen vauhtia sauvan tavoin käytettävällä vekarilla eli hylkikeihäällä- Valkoisen suojatakin liepeet helmuavat tuulessa ja avarat liinahousut pullistuvat mahtaviin poimuihin.
Edessä ajopuun päällä kahden harkin varassa valkoisessa vasikannahkaisessa hölsterissä lepää hylkipyssy. Sen sivuilla paikoin ympärillä on pieni liinakäärö, josta tarvittaessa kehkeää hiivintäsuoja. Kaukoputki heilahtelee valmiina miehen kaulassa; eikä monta neljännestä ole kulunut, kun veneleiriltä vastatuuleen lähtenyt pyyntimies on häipynyt jääaavikolle paljaalta silmalta näkymättömiin. Murrokkoon saapuessaan pyytäjä hypähtää ajopuulta ja ryhtyy vetämään sitä. Pestirihma on niin lyhyt, ett se juuri ja juuri ulottuu, miehen tarvitsematta kumartua, kädesta kaula-aspiin. Kun veto näin tapahtuu miltei suoraan ylhäältä, ajopuu ei pääse pahassakaan telikossa kaatumaan, vaan kulkee kohdallaan, mikä arvokkaan pyssyn takia on välttämätöntä. Jos eteen sattuu pienikin railo, ajopuu on välttämätön porraspuu.
Aina väliin pyyntimies seisahtuu tähystelemään. Hän nostaa kaukoputken silmälleen ja tukee sen pitkää vartta vekarilla. Saapuessaan rovalle pyytäjä heti kiipeää korkeimman jäätelin harjalle ja aloittaa kiikaroinnin. Kaukaa taivaan rannalta hän voi keksiä pienen mustan pisteen. Sitä kohti nt ohjataan ajopuun pulku, vaikka piste katoaakin silmistä rovalta laskeutuessa. Lopulta se kuitenkin tulee silmän nähtäväksi. Jos hylkeen ja miehen välissä tuulen alla on pystyssä sopiva jääteli, mies ottaa sen suojakseen ja aloittaa varovaisen liikunnan. Nojaten vasemmalla polvella ajopuuhun hän hiljalleen potkiskelee oikealla. Enää ei voi näin lähestyä, vaan on painuttava pitkälleen. Hiljaa hän avaa keulapurjeen ja pystyttää sen suojakseen, ottaa pyssyn tupestaan ja ryhtyy vatsallaan ajopuulla maaten lähestymään. Nyt hän auttelee itseään hyljettä kohti kyynäspäillä ja ohjaa jalkoterllä ajopuuta. Tielle saatta sattua auringon sulattaa vesilätäkkö. Mutta ei auta pysähtyä. Mies ryömii vain, vaikka jääkylmä vesi huuhtelee vaatteita ja karmaisee ihoon asti. Myöhäiskevääll päiväsydännä jää voi olla niin haurasta, että ajopuun jäljestä pulppuilee silka merivesi ja pyytäjän täytyy ohuimmilla kohdin levittää kätensä saadakseen enemmän kannattavaa alustaa.
Joka hetki hiipijän katse on kiinteästi hylkeessä. Moni ”faari” ja ”kaunis manpselli” nukkuu niin huoletonna, että pyytäjä voi päästä 50 m:nkin päähän, mistä on helppo laukaista kuolettava panos. Mutta usemmiten jäälläloikoja käy rauhattomaksi ja alkaa nostella päätään ja muutenkin liikahdella. Hylkimiehet ovat tarkka-ampujia ja komensadankin metrin päästä he erehtymättä osuvat hyleen pieneen kalloon. Muualle ei kannata ampua, sillä saaliin täytyy kuolla heti. Montakaan sekunti ei hykeen tarvitse olla henkitoreissaan, ennenkuin se kykenee sujauttamaan itsensä jäältä mereen.
Tuskin laukaus on pamahtanut, kun äskeinen ryömijä on vekari kädessä syöksynyt pystyyn ja ottanut tulisen juoksuvauhdin saalista kohti, ja hiljalleen valuva veri punaa jäätä. Monien esi-isiensä tavoin nykyinenkin hylkimies saattaa imeä haavasta verta ravinnokseen. Se maistuu ja antaa voimia. Nopeasti ja tottuneesti hän sitten nylkee traanin nahkoineen ja räpylöineen, pukkaa muut osat jään alle, ja taas ajopuu saa työtä. Kolmi-nelikymmenkiloisesa traaninahasta mies muodostaa käärön ja nostaa sen ajopuulle, jota hän ryhtyy pitkällä jutkolla kelkan tavoin vetämään kohti leirivenettä. Muutamissa ajopuissa on keskikohdalla saranalliset sivulaudat, jotka käännetään kuorman alle ikäänkuin liisteeksi estämään nahkaa raapimasta sivuilta jäähän ja siten lisäämään painoa. Näillä parilla liistelaudalla taitava hylkimies saattaa nostaa traaninahan riipuksiin, jolloin koko ajopuu muistuttaa sivulta potkukelkkaa – ja sinä sitä silloin saattaa tasaisella käyttääkin.
Mutta voi sattua tielle toinenkin hylje, joka samoin tapetaan ja risataan. Kuorma alkaa käydä painavaksi, ja pyytäjä on saattanut jo kulkea monet peninkulmat, joten voimatkin alkavat uupua. Seitsemän kahdekan peninkulman päivämatkat ajopuulla eivät ole tavattomia. Lieriveneen kokalta vahti seuraa kaukoputkella tarkoin pyytäjän liikkeitäa, mikäli ne ovat näköpiirissä. Kun raskas saaliskuorma ilmestyy kaukoputken ulottuville, lähtee levännyt venemies vastaan avustamaan.
Yön veneessä traaninahkavuoteellaan levättyäään hylkimies taas on valmist lähtemään ajopuula likumaan rannattomalle jäälakeudelle, jossa hänen saalistusalueensa ilman tätä mainita jalasta olisi monin verroin ahtaampi.

Natura 2000 tehtiin EU-direktiivien vastaisesti

Matti Orell haminaoikeuden omistaja ja Kallan karien itsehallinnon puolustaja
Taitelija Markku Hakolan maalaus

Suomi jätti komissiolle tammikuussa 1996 valtion maita koskevan Natura 2000-kohdeluettelon, jonka valmisteluun osallisuivat ympäristöministeriö. Metsähallitus, Suomen ympäristökeskus ja Metsäntutkimuslaitos. Alueelliset ympäristökeskukset tekivät ehdotuksensa Natura 2000-verktoon mukaan otettavista kohteista omilta toiminta-alueiltaan ilman direktiivien edellyttämiä koko maan tietoja ja arvioiteja. Ehdotukset sisälsivät myös yksityisomistuksessa olevia uusia alueita. Joidenkin vanhojen suojelukohteiden rajauksia tarkistettiin. Ympäristökeskukset toimittivat ehdotuksensa ympäristöministeriölle lokakuussa 1996.Ympäristöministeriön vuonna 1997 kuulemista varten nähtäville asettamaan suojeluehdotukseen otettiin mukaan 170 000 hehtaaria erilaisten toteutumattomien suojeluohjelmien lisäksi myäs ulkopuolisia alueita, joista 100 000 hehtaaria oli yksityismaita, Ympäristöministeriön ehdotuksesta maaomistajat jättivät 14 300 muistutusta. Muistutusten perusteella Natura-alue pieneni 263 000 hehtaaria eli viidellä prosentilla. Jatkomuistutuksia maanomistajat tekivät lähes seitsemän tuhatta. Suomen Natura luonnonsuojelualueet ovat syntyneet direktiivien ja EU-tuomioistuimen päätösten vastaisesti. EU:n luonto- ja lintudirektiivi pantiin Suomessa täytäntöön pelkäsään luonnonsuojelulain 64 §:lään kirjatulla yleisvaltuutuksella, jossa vain todetaan mistä Natura 2000-verkosto Suomessa koostuu. Luontodirektiivin edellyttämää valintamenettelu, EU:n komission Natura 2000-alueiden lomakkeistoa ja seikkaperäisiä täyttöohjeita ei noudatettu. Neuvoston antaman direktiivin mukaisesti jäsenvaltioiden ei tarvitse ehdottaa suojeltavaksi kaikkia alueita, joilla on tiettyjä luontotyyppejä ja lajeja. Jäsenvaltioilla on kuitenkin velvollisuus arvioida kaikki nämä alueet direhtiivissä määrättyjen arviointiperusteiden mukaisesti. Valtioneuvosto teki päätöksen Natura 2000-verkotn Suomen ehdotuksen hyväksymisestä 20.8.1998. Valtioneuvoston päätöksestä maanomistajat valittivat KHO:een, jonne valituksia tuli kaikkiaan 850. Ne koskivat yli 5000 asianosaista. Tämän jälkeen ilmoitettiin EU-komissiolle sekä riidattomat alueet että riidanalaiset alueet. Riidanalaisten eli valituksen kohteena olevien alueiden osalta tehtiin muutosvaraus, jota EU-komissio ei hyväksynyt.
Kun valtioneuvosto teki Natura-päätöksensä, oli suuri osa tietokantalomakkeista todellisuudessa täyttämättä tai puutteellisesti täytetty. Kaikkia suojeltavia eläin- ja kasvilajeja sekä luontotyyppien arviointeja ei kireän aikataulun vuoksi oltu ehditty tehdä. Ongelma ratkaistiin ympäristöministeriössä siten, että arviointituloksia kuvaavat kirjainmerkinnät päätettiin yksinkertaisesti lisätä asiakirjoihin valtioneuvoston päätöksen jälkeen. Ympäristöviranomaisilta oli kokonaan jäänyt arvioimatta suhteellisen suojelun taso, eli kuinka uhanalainen laji on verrattuna koko maan tilanteeseen, kuten moni muukin direhtiinvin edellyttämä kansallisen valintamentelmävaiheen arviointi. Kokonaan arvioimatta jäi myös Natura verkostolla toteutettavaksi edellytetyn yhteisen luonnonperinnön edellyttämä suhteellisen suojelun tason edellyttämä suojeluntarve. Ympäristöviranomaiset katsoivat, että pelkkä suojeltavan lajin tai luontotyypin esiintyminen alueella riittää valinnan perusteeksi Naturaan. Tämä on vastoin EU-direktiivejä, Ympäristöviranomaiset viittasivat kintaalla EU-direhtiivin yksityiskohtaisille ohjeille, Valtioneuvoston päätösten muuttaminen jälkikäteen on asiakirjaväärennös.

Rahjan saariston Natura Life-hakemus

Keski-Pohjanmaan Ympäristökeskus esitti Himangan ja Kalajoen kunnille kirjeessään 11.4.1996, että mainitut kunnat osallistuisivat Natura 200-suojeluohjelman perustamiseen Rahjan saaristtoon. Projektialueeksi määriteltiin Rahjan saariston Kalajoen puoleinen alue, Siipojokisuu, saariston Himangan puoleinen alue ja Kallan karit. Rahoitussuunnitelma oli seuraava: ympäristöministeriäö 4 702 548 mk, metsähallitus 1 000 000 mk, Himangan kunta 200 000 mk, Kalajoen kunta 200 000 mr, Life-rahaa 6 102 548 mk, yhteensä 12 205 096 mk.

Himangan kunnanhallitus päätti kieltäytyä hankkeesta ( khall 112 § 14.5.1996) samoin kuin Himangan kunnanvaltuusto. Kalajoen kunnanhallitus sen sijaan osalllistui hankkeeseen ( khall 138 § 22.4.1996). Kalajoen kaupunginhallitukselle esitettiin totuuden vastaisesti, että Himangan kunta osallistuu hankkeseen 200 000 markalla.

Myös Kallankarien itsehallintoelimet, karineuvosto ja karinkokou, tekivät asiassa kielteisen päätöksen. Tästä huolimatta väärillä tiedoilla tehty avustusanomus, jonka oli laatinut ympäristökeskuksen biologi, lähetettiin Brysseliin alkuperäisessä muodossa vaikka Himangan kunta ja Kallan karien itsehallintoelimet olivat tehneet asiassa kielteisen päätöksen. Himangan kunta ei osallistunut hankkeeseen 200 000 markalla, vaikka hakemuksessa niin mainittiin ja tällä tavalla johdettiin tietoisesti päätöksentekijöitä harhaan. Kalajoen kunnan puolesta hakemuksen allekirjoitti kunnnanjohtaja ja kunnansihteeri.

Hakemuksessa sitouduttiin myös siihen, että hakemuksessa mainitut alueet liitetään Suomen Natura-verkostoon mm. Kallan karit. EU-komissio hyväksyi väärillä tiedoilla tehdyn hakemuksen ja myönsi rahoituksen. Samat ympäristöviranomaiset, jotka oliva sitoutuneet laittamaan Rahjan saariston Natura Life-anomuksessa mainitut alueet ( Kallan karit) Naturaan, olivat päättämässä myöhemmin mitkä alueet laitetaan naturaan. Esteellisyys on kiistaton, mutta poliisi ei suostunut tutkimaan asiaa. Suomen lain mukaan esteellisyys on virkarikos ja rikoksen avulle tehty oikeustoimi on mitätön.

Kallan kareilla on itsehallinto, jonka se menetti osittain tai kokonaan, koska EU-komissio hyväksyi Kallankarit Natura-alueeksi Natura Life-hakemuksessa. Ainoastaan EU-komissio voi muuttaa omia päätäksiään. Suomen viranomaiset eivät voi muuttaa EU-komission päätöksiä. Siitä huolimatta ympäristöviranomaiset ottivat Kallankarit pois Naturasta. Matti Orell puolusti ansiokkaasti haminaoikeuden omistajana Kallan karien itsehallintoa. Hänellä oli neuvonantajanaan poliisineuvos.

Haaralan talo

Taiteilija Olga Markova-Orellin maalaus

Haarala / Änkilä
on Pohjankylän kantatiloja, josta ensimmäinen
maininta löytyy vuodelta 1547. Änkilä on toiminut 1600-luvun
kestikievarina markkinoiden aikaan ja Ikalaporin
vapaaherrakunnan virkatalona. Änkilä on Plassin ”emätalo”.
Myöhemmin talo siirtyi mm. kirkkoherra Pietari Calamniukselle
ja maanmittari Hårdille, joka 1830-luvulla todennäköisesti
rakennutti nykyisen, avokuistillisen, komean virkatalotyyppisen
päärakennuksen. 1800-luvun puolivälissä talon omisti rovasti
Abraham Montin. Värjäri Juho Pahikainen osti talon vuonna 1871
maanviljelijä Erik Roosilta. Jaakko Haarala osti sen vuonna 1922
Pahikaisilta. Jaakko Haarala myi talon Kalajoen kaupungille ja
kaupunki edelleen uudelle omistajalle. Pihapiirissä on neliosainen
makasiinirakennus, jonka kaksi tienpuolista aittaa ovat olleet
markkinamiesten käytössä. Makasiinissa on lisäksi heinätalli ja
vilja-aitta. Pihapiiristä on purettu pakarirakennus. Änkilä toimi
1800-luvulla nimismiehen virka-asuntona


Kalajoen markkinat

Suurpitäjän kaupanteon melkeinpä yksinomaisena keskuksena olivat Kalajoen markkinat. Kalajoen seudun talonpojat olivat sekä talollisia että kauppamiehiä. Heillä oli myytävänä tuolloin turkiksia, hylkeenrasvaa, suolakalaa, kuivattuja haukia, voita ja nautaeläinten vuotia. Heitä kutsuttiin maakauppiaiksi, ja he olivat varakkaita, yritteliäitä ja maailmaa nähneitä miehiä. He saivat usein toimia luottamusmiehinä ja käräjälautakunnassa. Talonpojat omistivat myös laivoja ja muita aluksia.

Tervakaupan keskus

Kokkola sai kaupunkioikeudet 1620 ja luvan pitää markkinoita Kalajoen Santaniemessä niin kuin tätä aluetta silloin kutsuttiin. Kalajoen markkinoista tuli kuitenkin vapaamarkkinat vuonna 1638. Kaikkien kaupunkien porvareilla oli lupa käydä kauppaa Kalajoella, mutta kokkolalaisilla oli kuitenkin kiistaton ylivalta. Koska kauppaoikeudet oli kaupunkien porvareilla maalla ei saanut olla muuta kuin markkinat. Kokkolan kaupunki osti Jaakko Jaakonpoika Änkilältä alueen markkinapaikaksi 1680 ja Kokkolan kaupungin kauppiaat elikkä porvarit, joiksi heitä silloin kutsuttiin alkoivat rakentaa markkinatupia Plassille. Alueella piti olla lämmintä tilaa koska markkinoita pidettiin myös kevättalvella. Näin syntyi tämä asutus. Aluksi ei ollut muuta kuin Änkilän kantatila, pari torppaa ja yksi sotilastorppa. Ja sitten alueella oli pikiruukki ja terva-aittoja pikiruukin hoitajan asunto, sauna ja venelaituri. Markkinakentän molemmin puolin joen rannassa oli asumuksia, markkinatupia myös maanpuolella ja niiden välissä oli kenttää johon markkinamiehet pystyttivät kesäaikana pöytiä ulos mutta talven aikana kauppaa tehtiin näissä markkinatuvissa ja liikuttiin hevospeleillä. Sitten markkinat muuttivat merkitystään ja maallakin sai olla kauppiaita.

Tervakaupan ansiosta Kalajoen markkinat olivat alueen tärkeimmät aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Mutta sitten myöhemmin, kun markkinat menetti merkitystään, tuli paljon asutusta 1800-luvulla tälle alueelle. Markkinoista kehittyi varsin huomattavat ja ne oli verrattavissa Suomen suurimpiin markkinoihin. Laajalta maakunnan alueelta tuli kauppiaita Kokkolasta ja myöhemmin tuli raahelaisia mukaan. Kokkolalaiset yritti karkottaa raahelaisia pois mutta nämä vetosivat maaherraan ja maaherra ratkaisi asian että markkinat tulivat kaikille vapaaksi ja tilanne rauhoittui.

Laajasti tunnetut markkinat

Markkinoilla oli suuri merkitys lähiseudun kaupunkien porvareille ja naapuripitäjien talonpojille, joita saapui jopa Haapavedeltä, Pyhäjärveltä, Kärsämäeltä, Reisjärveltä, Pihtiputaalta, Viitasaarelta, Saarijärveltä ja Rautalammilta saakka. Rantakaupunkien kauppiaat tulivat ja myivät puodeistaan omia tarvikkeitaan. Raahen ja Kokkolan kauppiaat olivat perustaneet Kalajoelle tervahovinsa, jonne maalaisten tuomat tervat kerättiin. Kalajoella pidettiin vuosittain kolmet markkinat. Matinpäivänä 24.2. tehtiin tervakauppaa, Laurinpäivänä 10.8. voikauppaa ja Mikonpäivänä syyskuun lopulla pidettiin karjamarkkinat.

Kiistaa markkinapaikoista

Markkinapaikka oli v. 1763 laaditun maanmittauskartan mukaan n. 140 metriä pitkä ja 60 metriä leveä. Tällä alueella oli porvareiden kauppahuoneita, tervavarastoja ym. tavaramakasiineja ja rakennukset olivat käytössä yleensä vain markkina-aikana sekä kesäkautena laivauksen ollessa käynnissä. Markkinapaikalle oli aikain kuluessa syntynyt asutusta ja tontteja, joiden omistusoikeudesta syntyi riitaa Kalajoen kunnan ja Pohjankylän lohkokunnan kesken. Keisarillinen senaatti määräsi maanmittausylihallituksen toimittamaan arkistotutkimuksia Kalajoen markkinapaikan vanhoista omistussuhteista. Lopulta päädyttiin siihen, että 2.10.1877 kihlakunnanoikeuden vahvistamassa isojaon järjestelyssä erotettiin 22 yleistä ja yhteistä paikkaa. Kalajoen markkinapaikalle määrättiin v. 1885 tehtäväksi järjestyssääntö ja asemakaava.

Kaupunkihankeen kariutuminen

Kaupan vapautuminen nosti markkinapaikan mittavaan kukoistukseen. Sen ilmentymänä oli pyrkimys muodostaa Kalajoesta kaupunki v. 1865. Hanke ei kuitenkaan toteutunut, mutta Kalajoen kauppa muodostui silti vilkkaaksi ja värikkääksi. Vielä 1860-luvun alkupuoliskolla Oulun läänin kuvernööri piti Kalajoen markkinoita läänin huomattavimpina markkinoina, joiden tavaravaihdon laajuudelle ei löytynyt vertaa edes Etelä-Suomen markkinoista. Markkinapaikan verotus perustui vanhaan v. 1864 uudistettuun senaatin päätöksen, jonka mukaan kannetut varat on käytettävä torialueen ja sille rantamaantieltä johtavan tien ylläpitoon. Pian ilmeni vastustusta markkinoiden ylläpidosta johtuviin kustannuksiin. Tämä johti siihen, että nimismies Fr. von Nadelstadh esitti v. 1865 Kalajoen markkinat lakkautettavaksi. Keisarillisen senaatin päätöksellä 31.10.1866 Kalajoen markkinat lakkautettiin. Tästä huolimatta markkinat jatkuivat keskeytyksettä. Senaatti lähetti 1867 Kalajoen kunnalle kirjelmän, jossa se tarjosi Kalajoen markkinoita takaisin. Pitäjäläiset päättivät yksimielisesti hyväksyä senaatin tarjouksen. Kaupan huippu oli 1870-luvun alussa.

Pohjanradan valmistuminen hiljensi kaupankäyntiä Kalajoella. Kalajoen kauppakeskuksen aseman kohottamiseksi pidettiin 8.3.1881 Kalajoen kirkkoherranvirastossa kokous, jossa päätettiin hakea kauppalan oikeuksia. Rautatie kuitenkin oli se tekijä, joka vieroitti yliset kunnat entisestä emäpitäjästä. Vuonna 1888 Ylivieskan, Sievin, Alavieskan ja Raution kunnat kieltäytyivät ottamasta osaa markkinapoliisin palkkaukseen. Vuonna 1893 kunnat lähtivät ajamaan toripäivien lakkauttamista. Kalajoen kunta päätti yksin maksaa markkinapoliisin kustannukset.

Santaholma Oy:llä suuri merkitys alueelle

Santaholman saha aloitti toimintansa 1900 luvun alussa. Lauri Tanska muistelee Santaholma Oy:n toiminnan alkamista näin:

"Kun Santaholman saha aloitti toimintansa 1900 luvun alussa, asutustiloja tarvittiin ja monet markkinatuvista oli ettei niissä ollut asukkaita niistä tehtiin kauppoja ja ne asettui niihin asumaan sahan työläiset. Kun oli vakio työpaikka niin asunto tarvittiin. Paljon tuli sitten Savosta ja jopa Hämeestä asukkaita Kalajoelle ja monesta muustakin pitäjästä. Ja sitten paikkakunnalla asu asutustilallisia ja asettuivat tähän asumaan. Siinä oli silloin kun minä olin nuori mies monenlaista ammatinharjoittajaa. Oli muurari, maalari, räätäri, kelloseppä, pläkkiseppä, kirvesmiehiä, kalastajia, monenlaisen ammatin harjoittajia ja sahatyöläisiä. Jokainen asumuskelpoinen asumus oli asuttuna. Mutta vähitellen niistä on purettu yli 40 näitä entistä markkinatupaa pois. Tilalle on rakennettu sahan työsuhdeasuntoja sahantyöläisille."

Syysmarkkinat

Nykyään on syysmarkkinat lokakuun toisena perjantaina ja lauantaina. Kauppiaita on niin paljon kun torille sopii ja ostajia myös. Markkinat siirrettiin nykyiselle paikalleen vuonna 1921.

LAITALA ELI JUSSILA – rakennushistoriaa

Valtatielle hyvin näkyvä Jussila sijaitsee jokirannassa Pohjankylän länsiosassa pappilan naapurina, nykyisen valtatie 8 ylittävän Pappilansillan eli Isosillan kupeessa. Jussila kuuluu Kalajoen vanhimpien talojen joukkoon, tila mainitaan Kalajoen ensimmäisessä säilyneessä kymmenysluettelossa v. 1547. Nimensä talo on saanut siellä 1500-luvulla asuneen isännän Niku Juhonpojan mukaan.

Talon varhaisvaiheissa siinä asui mm. useita sepäntöita harjoittaneita isäntiä. Vuonna 1686 Jussilan 2/3 manttaalin perintötilan osti kokkolalainen 
Pietari Karling, joka toimi Kalajoella ensin pitäjänkirjurina ja sen jälkeen nimismiehenä. Hän piti talossa myös majataloa 1700-luvun alkuun saakka . Isonvihan aikana 1713-24 Jussila autioitui. Olojen vakiinnuttua pitäjänseppänä jatkoi Jussilan isäntä Juho Yrjönpoika. Myöhemmin Juho Juhonpoika jatkoi isänsä ammattia, mutta luopui talostaan ja ryhtyi itselliseksi ammatinharjoittajaksi. Vuosina 1770-73 tilalle rakenettiin tilat salpietarin valmistukseen. Jussilan tila jaettiin ensimmäisen kerran jo 1700-luvulla, vuonna 1865 Oulun läänin henkikirjan mukaan Jussilan talossa oli kaksi savua perintömaalla ja yksi lohkomaalla.

Vuonna 1871 talon osti 
Jaakko Friis. Jussilan naapurissa lukkarin puustellissa asui Kalajoen lukkari Johan Friis joka poikineen jatkoiHelanderien metalliteollisuusperinteitä Kalajoella vuonna 1885 perustetulla toiminimellä Veljekset Friis. Jaakko Friis harjoitti Jussilassa sekä kauppaa että teollisuutta ja piti talossa myös majataloa. Päärakennuksen lisäksi pihapiirissä oli runsaasti makasiineja, kellareita ja suojia rahtimiesten hevosille. Jaakon aikana rakennuksissa toimi mm. nahka- ja kenkäverstas, tiilitehdas, pieni höyrysaha, leipomo ja lihanjalostamo. Myös kivilouhintaa harjoitettiin jonkin aikaa. Jaakko Friis järjesti Jussilassa Kalajoen toisen maatalousnäyttelyn vuonna 1880.
Eräs lähde mainitsee, että Jussilassa olisi Jaakko Friisin sinne tullessa ollut pirttirakennus ja uudempi talo, johon asetuttiin asumaan. Nykyinen L-muotoinen rakennus on syntynyt yhdistämällä kaksi taloa, mahdollisesti edellä mainitut. Tien suuntaista asuinrakennusta on laajennettu molemmista päistään, länsipäädyssä oleva huone on todennäköisesti palvellut kauppapuotina. Lisäksi jossakin vaiheessa länsipäätyyn takapuolelle on lisätty kuistillinen siipi.Ullakolla oleva merkintä 1880 voi tarkoittaa yhdistämisajankohtaa. Avoullakolla on vielä nahtävissä vanhat punamullatut hirsiseinät.
Todennäköisesti 1800-luvun lopulla, ehkä samaan aikaan kun rakennukset liitettiin kulmasta yhteen, on rakennus varustettu kahdella kuistilla ja laudoitettu.

Eteläpohjalainen, Alaskan kultakaivoksilla työskennellyt 
Jaakko Laitala osti Jussilan Jaakko Friisin leskeltä vuonna 1916 - Jaakko Laitalan vaimon äiti ja Jaakko Friisin vaimo olivat sisaruksia. Ensimmäisen maailmansodan aikana taloon majoittui noin 20-30 hengen vahvuinen venäläinen sotaväenosasto. Hevosia varten oli kunnan kustannuksella rakennettu uusi tallirakennus. Sodan loppuvaiheessa kalajokiset ”aktivistit” perustivat suojeluskuntaa edeltäneen puolustuskaartin, ja heidän asevarastonsa sijaitsi Laitalan kivikellarissa. Majatalotoiminta jatkui paikalla myös Jaakko Laitalan aikana.Jaakko Laitala on rakennuttanut nykyisen jugendtyylisillä ikkunoilla varustetun kaksikerroksisen kuistin etujulkisivulle. Paikalla ollut vanha kuisti on siirretty rakennuksen toiselle laidalle. Kulmakuisti on edelleen paikalla. Samalla ikkunan kehykset ovat saaneet nikkarityyliset koristeet, joita on korostettu tummalla maalilla.

Rakennuksessa on kaikkiaan yksitoista huonetta, joista yksi on ullakolla. Tiensuuntainen siipi käsittää ison salin keskellä, jonka päädyissä on kamarit (kuistin edessä oleva on eteinen) ja entisen puodin länsipäädyssä. Pulpettikattoisella kuistilla varustetussa takasiivessä on nykyisin keittiö. Rakennuksen toinen osa käsittää kolme huonetta, joista yhdessä on keittiön hellauuni. Rakennukset yhdistänyt iso huone on myöhemmin pilkottu neljäksi pieneksi makuuhuoneeksi, jotka ovat olleet majatalon käytössä.
1900-luvun alussa Jussilan päädyssä ei ole ollut ovea nykyiseen tapaan, vaan iso ikkuna. Kyltti seinässä kertoo päätyhuoneessa toimineesta Räätälinliikkeestä. Kattoon on laitettu osittainen huopakate 1900-luvun alussa.
Sisällä olleet tulisijat (mm. keltalasitteisia kaakeliuuneja) on purettu ja rakennukseen on varustettu puukeskuslämmitys. Lämmityskattila on purettu, eikä talossa nykyisin ole käytännössä lämmitystä. Mukavuuksista talossa on vain juokseva kylmä vesi.

Laitalan suku omistaa talon edelleen ja se toimii nykyisin lähinnä kesäkäytössä. Pihassa viimeksi olleet talousrakennukset - Kasarmintietä vasten ollut kellari ja pihan takaosassa pakari, talli ja navetta - ovat hävinneet. Nykyisin pihalla on vain 1960-luvun sauna-varasto. Kiviset portinpylväät ovat edelleen paikallaan.

Pohjankylä jatkoi Plassin markkinapaikan kaupallista perintöä; kaupankäynnillä ja liiketoiminnalla on kautta historian ollut Kalajoella vahva rooli. Ympäristöministeriö ja museovirasto ovat luokitelleet Pohjankylän yhdeksi suomen valtakunnallisesti merkittävistä kulttuuri-historiallisesti arvokkaista ympäristöistä. Laitala on myös suojeltu kaavamerkinnällä.

Paavo Ruotsalainen ja Kalajoen käräjät

Paavo Ruotsalainen ja Kalajoen käräjät Taitelija Markku Hakolan maalaus

Paavo Ruotsalainen syntyi Tölvänniemessä kaskiviljelijöiden Anna o.s. Svahn ja Vilppu Ruotsalaisen vanhimpana poikana ja saiensimmäisen raamattunsa kuusivuotiaana. Rippikouluikään mennessä hän oli lukenut sen jo kolmesti kannesta kanteen. Paavo Ruotsalainen ajautui vuonna 1796 Telppäs-niityllä alkunsa saaneen kansanherätyksen piiriin. Nuori Paavo Ruotsalainen kärsi synnintunnosta, mutta Juhana Lustigin johtama herätysliike ei pystynyt tarjoamaan kylähullunakinkin pidetylle Paavolle apua. Kuultuaan jyväskyläläisestä saarnaajasta, seppä Jaakko Högmanista, Ruotsalainen kulki 200 km jalan tapaamaan tätä. Tapaaminen loi perustan Paavo Ruotsalaisen hengelliselle elämälle. Muutokseen vaikuttivat Högmanin kuuluisat sanat Ruotsalaiselle: "Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunto.".
Paavo Ruotsalaisesta tuli herännäisliikkeen johtohahmo Suomessa. Hän matkusteli ympäri Suomea tapaamassa liikkeen muita hahmoja, kuten pohjalaisia pastoreita Jonas Lagusta ja Niilo Kustaa Malmbergia. On arvioitu, että hän kaikkiaan kulki matkoillaan noin 40000 kilometriä – suuren osan siitä jalan. Liikkeen leviäminen huolestutti valtion viranomaisia ja kirkonmiehiä ja 18381839 Ruotsalainen joutuikin oikeuteen Kalajoen käräjillä, jossa hänet tuomittiin sakkoihin vuonna 1726 annetun konventikkeliplakaatinrikkomisesta. Tämä ei kuitenkaan estänyt liikettä leviämästä.
Ruotsalaisen uskonnolliset aktiviteetit tekivät hänen yksityiselämästään vaikean: Paavo Ruotsalaisen ensimmäinen vaimo Riitta Ollikainen (17771833) ei ymmärtänyt Ruotsalaisen toimintoja, ja hänen naapurinsa jopa murhasivat hänen vanhimman poikansa Juhanan vuonna 1830.

Paavo Ruotsalaisen ja Pohjanmaan nuorten pappien välille syntynyt liitto muutti 1830-luvun alussa nopeasti tilannetta. Herätys ei ollut enää rahvaan liikehdintää, vaan yhä useammat papit ja muutkin säätyläiset olivat mukana. Vuoteen 1836 mennessä Pohjanmaalle oli muodostunut kolme vahvaa herätyskeskusta.
Tärkein oli Malmbergin ja Laguksen työalueilla Nivalassa ja Ylivieskassa, jotka kuuluivat kappeleina Kalajoen seurakuntaan. Helmikuussa 1838 kruununvouti ilmoitti Oulun läänin maaherralle Kalajoen pitäjässä syntyneistä ”yleistä rauhaa ja yleistä viihtymistä häiritsevistä seikoista” ja jätti maaherran päätettäväksi jatkotoimista. Ilmiantaja oli Kalajoen nimismies Niilo Sandman. Pappien asunnoista ja muualtakin oli löytynyt säästölaatikoita. Nimismies kertoi satojen ihmisten kokoontuneen pitkin pitäjää veisaamaan Siionin Virsiä ja lukemaan monenkaltaisia kirjoja. Kuuleman mukaan kokoontuneet luulivat itseään uudestisyntyneiksi, laiminlöivät velvollisuuksiaan ja halveksuivat lähimmäisiään.
Asiaan liittyvä salakähmäisyys huolestutti läänin hallintoa, sillä keräyksiin ei ollut lupaa. Rahat oli toimitettu Ruotsiin. Maaherra Lagerborg piti tilannetta vakavana. Lääninhallitus raportoi prokuraattorinvirastoon, joka käski asettamaan syytteeseen kokousten järjestäjät ja niihin osallistuneet henkilöt.
Oikeusjutut oli nostettu, ja ensi kerran käräjille kokoonnuttiin 6.-9. heinäkuuta 1838 Kalajoen Pihkalan taloon. Kantajana oli maaviskaaliErkki Julius Berg ja pappien takia tuomiokapitulin asiamiehenä kirkkoherra K.K.Elfving. Tuomarina istui hovioikeuden määräämänäK.F.Grönberg. Haasteen olivat saaneet papeista Malmberg, Lagus, Hemming ja Laurin, lisäksi tervahovin hoitaja Roos vaimoineen ja 22 talonpoikaa eri osista pitäjää.
Seuraaviin käräjiin haastettiin myös Durchman ja Paavo Ruotsalainen. Ne määrättiin elokuun kuudenneksi päiväksi. Paavo Ruotsalainen ei tullut paikalle, mutta Durchman ja 35 talonpoikaa tulivat entisten haastettujen lisäksi. Syyttäjän puolella näytöt alkoivat huveta ja Kalajoen käräjät oli saamassa yhä selvemmin poliittisen oikeudenkäynnin luonteen. Paavo Ruotsalainen oli pakoillut virkavaltaa. Käräjät eivät kiinnostaneet.
Vähitellen käräjät alkoivat muistuttaa lähes farssia. Syyttäjä marssitti todistajiaan esiin, heidän lausuntonsa osoittautuivat huhupuheiksi ja ilmeni, että tänne oli tultu makselemaan henkilökohtaisia kaunoja. Heränneet kokoontuivat käräjien aikana jatkuvasti seuroihin veisaamaan Siionin Virsiä, lukemaan ja kuuntelemaan Paavon ja pappien sananselitystä. Yhä enemmän uteliaita virtasi paikalle ja herätys tavoitti uusia ihmisiä.
Alkoi näyttä siltä, että ensimmäisten ilmiantojen tekijät, Kalajoen nimismiehet, olivat ryhtyneet hankkeeseen omien etujensa takia. Herätystä seurannut rikollisuuden ja juopottelun väheneminen oli sotkenut heidän viinakauppansa.
Huhtikuun 9. päivänä alkaneeseen istuntoon syyttäjä oli saanut uusia todistajia, säätyläisiä. Kesäkuussa alkaneisiin seuraaviin käräjiin Berg oli haastanut lisää todistajia. Paavo Ruotsalainen ja pastori Laurineivät olleet paikalla, joten tuomiota ei voitu julistaa. Tutkimusta jatkettiin elokuun 27. päivänä. Talonpoikien puolustuskirjelmässä torjuttiin kaikki syytökset. Viimeinen istunto päättyi lauantaina 31. elokuuta 1839 ja oikeus julisti tuomionsa seuraavana maanantaina.
Paljon heränneitä ja muita uteliaita oli kerääntynyt käräjätalon pihalle. Koko päivän oli satanut vettä, mutta iltaa kohti taivas selkeni. Syytetyt astuivat ulos käräjätalosta mitään puhumatta tietäen, että oikeus tulisi julistamaan langettavan tuomion. Joku heränneistä aloitti pihalla Lutherin taisteluvirren Miedän linnamm`on Jumala taivaast`. Virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laskeutui polvilleen ja aloitti rukouksen, jossa hän ylisti Jumalan armoa, että hän oli katsonut heidät arvollisiksi kärsimään pilkkaa ja vainoa Jeesuksen nimen tähden. Kun oikeuden virkailijat katsoivat ulos ikkunasta, he näkivät koko suuren ihmisjoukon polvistuneena ja yhtyneenä tähän rukoukseen.
Kalajoen kihlakunnanoikeus antoi päätöksensä, jossa se tuomitsi 80 syytetystä 62 erisuuruisiin sakkoihin. Niiden kokonaissumma oli 3552 ruplaa ja 20 kopeekkaa. Pappien tuomiot jätettiin tuomiokapitulin harkintaa, Laurinia sakotettiin epäkunnioittavasta kielenkäytöstä syyttäjää kohtaan 20 hopeataalarilla, Tervahovin hoitaja Roos, lukkari Salmenius, leskirouva Haggren, itsellismies Kourijärvi ja 28 talonpoikaa saivat 200 hopeataalarin sakon laittomien hartauskokousten järjestämisestä tai niiden sallimisesta tiloissaan. Sapatin rikkomisesta ja osallistumisesta laittomiin kokouksiin saivat lisäsakkoja maallikkosaarnaajina toimineet Pekka Kiuru, Paavo Ruotsalainen ja Matti Kalmare. Paavo Ruotsalaisen sakot kohosivat näin 210 taalariin eli 100 hopearuplaan 80 kopeekkaan. Nimismiehiä loukkaavasta kirjelmästä tuli lisäsakkoja niin, että Paavon sakot olivat yhteensä 110 hopearuplaa 40 kopeekkaa. Varojen puutteessa sakot saattoi korvata 18 päivän vesileipävankeudella. Sakkojen suuruutta kuvaa se, että perunkirjoituksissa ilmoitetun maatilan arvo oli tuohon aikaan alle 50 ruplaa.

Niilo Kustaa Malmberg ja Kalajoen käräjät


 Niilo Kustaa Malmberg ja Kalajoenkäräjät
Taiteilija Markku Hakolan maalaus

Pappi Niilo Kustaa Malmberg (alun perin Nils Gustav, s. 16. helmikuuta 1807, Ylistaro - k. 21. syyskuuta 1858, Lapua) oli 1800-luvun alkupuolen herännäisen herätysliikkeen johtohahmoja. Häntä pidetään Suomen historian eräänä merkittävimmistä evankeliumin saarnaajista.
Niilo Kustaa Malmbergin vanhemmat olivat Herman Malmberg ja Liisa Greta AejmelaeusHerman Malmberg oli pappi, Isonkyrön pitäjänapulainen. Hän kuoli 1809. Hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin Ylistaron seurakunnassa armovuoden saarnaajana toimineen Johan Simeliuksen kanssa pari vuotta myöhemmin.Niilo Kustaa Malmbergin elämässä se merkitsi muuttoa Uuteenkaarlepyyhyn ja sieltä jo seuraavana vuonna Reisjärvelle, jossa hän eli vanhempineen 12 vuotta.
Kolmetoistavuotiaana 1819 Niilo Kustaa Malmberg lähetettiin kouluun Raahen pedagogioon ja sieltä kolmen vuoden opiskelun jälkeen 1822 Oulun triviaalikouluun. Oulun palon jälkeen samana vuonna koulu siirrettiin Raaheen. Kasvatusisän tultua valituksi Laihian kappalaiseksi Niilo Kustaa Malmbergin koulu vaihtui jälleen. Hänet kirjoitettiin oppilaaksi Vaasan triviaalikouluun. Täältä hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1827. Jo saman vuoden kesällä hän kirjoittautui Turun akatemiaan ja ryhtyi opiskelemaan teologiaa. Opiskelut keskeytyivät Turun palon vuoksi 1827 ja saattoivat jatkua vasta syksyllä 1828 Helsingissä, johon yliopisto siirtyi.
Välivuoden Niilo Kustaa Malmberg oli kotiopettajana Ruoveden Ritoniemen kartanossa kapteeni E. G. von Enehjelmin perheessä. Ruovedellä hän tutustui tulevaan puolisoonsa Ruoveden kirkkoherran tyttäreen. Hänen palattuaan Helsinkiin opinnot keskeytyivät jälleen, koska Pietarin Pyhän Kolminaisuuden ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra E. G. Ehrström oli pyytänyt yliopistoa suosittelemaan hänelle sijaista hänen sairautensa ajaksi. Tämä elämänvaihe oli Niilo Kustaa Malmbergin myöhempää elämää ajatellen käänteentekevä. Pietarissa hän tutustui evankeliseen liikehdintään, jonka juuret olivat Keski-Euroopassa vaikuttaneessa katolisessa herätysliikkeessä. Sen keskeinen vaikuttaja oli pastori Martin Boos (1762–1825).
Tästä herätyksestä Niilo Kustaa Malmberg sai kipinän sydämeensä, niin että hänen saamansa synnyttivät laajan herätyksen jo hänen Pietarin aikanaan. Tämä johti myös hänen karkoittamiseensa Pietarista 1829. Teologian opintojensa lomassa hän toimi Pietarissa kirkkoherran saarna-apulaisena ja siellä hän tutustui pastori Martin Boosin johtamaan katoliseen herätysliikkeeseen. Hänen voimakas julistuksensa herätti Venäjän luterilaisen kirkon piispan Zacharias Cygnaeuksen huomion. Ensin Malmbergin toimintaa rajoitettiin ja myöhemmin hänet määrättiin poistumaan Pietarista. Herätysliike vaikutti Niilo Kustaa Malmbergin henkilökohtaisen hengellisen elämän syntymiseen.
Helsingissä Niilo Kustaa Malmberg jatkoi opintojaan, ja hänet vihittiin papiksi Turussa 11.6.1830. Hänet määrättiin Kalajoen kirkkoherran tohtori Frosteruksen apulaiseksi. Kalajoen emäseurakuntaan kuuluivat tällöin Alavieskan, Ylivieskan, Pidisjärven (Nivala), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Tämä elämänvaihe johdatti hänet tuntemaan Pyhäjärven kappalaisen Jonas Laguksen. Ystävyys hänen kanssaan oli merkittävä tulevia herätyksiä ajatellen. Vaikka Niilo Kustaa Malmberg omasta mielestään pitäytyi Raamattuun, kirkon tunnustukseen ja piispa Gezeliuksen raamatunselityksiin, hänen esimiehensä tohtori Frosterus kutsui hänet puhutteluun, jossa hän sai nuhteita pietismistä, lahkolaisuudesta ja hurmahenkisyydestä.
Kalajoella Malmberg tutustui pappi Jonas Lagukseen, josta oli tulevaMalmbergin ohella herännäisyyden toinen kirkollinen johtohahmo. Merkittävä oli myös Nivalaan siirron jälkeen helluntaina 1834 tapahtunut kohtaaminen Savon herätysliikkeen kärkimiehen Paavo Ruotsalaisen kanssa, jonka kanssa Malmberg ystävystyi.Ruotsalainen vaikutti Malmbergiin ja tämän uskonnäkemykseen syvästi.
Niilo Kustaa Malmberg toimi pappina Nivalassa 1.5.1838 saakka. Hän joutui monien juonittelujen tähden sivuutetuksi kappalaisen vaalissa, ja hänet määrättiin Lapuan kappalaisen apulaiseksi. Vuonna 1838 Malmberg oli monien muiden herännäispappien ja maallikoiden kanssa syytettynä Kalajoen käräjillä hartausseurojen pitämisestä ja tuomittiin pidätettäväksi virantoimittamisesta 1.1.–1.6.1842. Virkaeron jälkeen Niilo Kustaa Malmberg määrättiin Uudenkaarlepyyn kappalaisen apulaiseksi 1842 ja samana vuonna Lapuan pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa hän oli kuolemaansa asti.
Malmberg tuomittiin muiden herännäisliikkeen johtajien kanssa Kalajoen käräjillä 1838–1839 hartausseurojen pitämisestä. Rangaistuksena oli alkuvuodesta 1842 toteutunut viraltapano puoleksi vuodeksi. Kalajoen käräjät, jossa viisi pappia, Frans Oskar Durchman, Jaakko Hemming, Jonas Lagus, Lauri Herman Laurin ja Niilo Kustaa Malmberg sekä maallikkosaarnaajaPaavo Ruotsalainen, 74 talonpoikaa sekä tervahovinpehtori Johan Daniel Roos sekä puolisonsa olivat syytteessä ja tuomittiin vuonna 1839 konventtiplakaatin vastaisten kirkollisten tilaisuuksien järjestämisestä, niihin osallistumisesta sekä rahavarojen keräämisestä pakanalähetystyötä varten ilman asianmukaista lupaa.
Malmberg ja Johan Daniel Roos ryhtyivät muiden heränneiden tapaan järjestämään seuroja. Kalajoella ne järjestettiin usein tervahovissa, siis plassin viereisessä tervavarastossa. He saivat tietää, että skottilaiset munkit kiersivät pohjoismaissa keräten rahaan Afrikassa harjoitettavaan pakanalähetykseen.
He innostuivat asiasta ja laittoivat rahankeräyslippaansa kotiensa eteisiin. Malmbergin lippaassa luki: "Kukin sydämensä ehdon jälkeen, ei ylösmielten eikä vaatien, sillä iloista antajaa Jumala arvostaa". Roosin lippaassa taas luki: "Älkää hyvin tekemistä ja jakamista unhottako, sillä sen kaltaiset uhrit kelpaavat Jumalalle" ja lisäksi "Mutta kun sinä almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee."
Kalajoen kirkkoherra Frosterus suhtautui melko pidättyvästi toimintaan ja vierasti etenkin Malmbergin ankaria saarnoja. Hän kuitenkin salli muutamien seurojen pitämistä seurakunnan tiloissa. Paikalliset viranomaiset, erityisesti nimismiehet Nils Sandman ja Wihelm Sandström eivät lainkaan katsoneet toimintaa hyvällä silmällä. Tsaarin viranomaiset suhtautuivat varsin kielteisesti kokoontumisiin, josta saattoi päätellä, että kansa liikehti. Uskonnolliset kokoukset kirkon ulkopuolella olivat heidän silmissään epäilyttäviä. Samoin körttiläisten yhdenmukainen pukeutuminen ärsytti.
Virallisen alkunsa Kalajoen käräjät saivat raportista, jonka Salon kruununvouti Gustav Hård helmikuussa 1838 lähetti Oulun läänin maaherralle R. W. Lagerborgille. Maaherra Lagerborg kirjoitti asiasta jo maaliskuussa prokuraattorille ja liitti mukaan Hårdin raportin. Maaherra katsoi, että ihmisten houkutteleminen uhraamaan varojaan säästölippaisiin soti 25.4.1696 julkaistua kuninkaallista määräystä vastaan.
Seuratilaisuudet taas loukkasivat konventtiplakaattia 12. päivältä tammikuuta 1726 ja sitä täydentävää kirjettä 2. toukokuuta 1752. Säästölippaiden asettajia maaherra kuvaa ilmaisulla "alempi papisto" ja "eräs virkamies" sekä lahjoittajia "vähemmän ajattelevaksi osaksi rahvasta."
Maaherran Lagerborg pyysi tapahtuneiden väärinkäytösten ehkäisemiseksi prokuraattorilta määräystä oikeudellisen tutkinnan aloittamiseksi. Hänen pyyntöönsä suostuttiin ja prosessi lähti liikkeelle. Tarkoituksena oli aluksi vain syyttää pappeja ja Roosia ja käyttää avoimesti talonpoikia todistajina, mutta nämä tunnustivat avoimesti järjestäneensä ja osallistuneensa seuroihin ja näin syytettyjen määrä nousi nousemistaan. Syytteet tosin syytettiin tiukasti.
Johan Daniel ja Elisabeth Roosin talo Kalajoen plassilla oli käräjien aikana enemmän kuin vain syytettyjen majapaikka. Olavi Kares toteaa kirjassaan "Palava kynttilä", että tervahovinmestari Roosin koti toimi koko käräjien aikana heränneiden "päämajana"
Tervahovissa asuttiin ja käytiin läpi käräjäpäivien tapahtumia ja pidettiin jopa käräjien aikana seuroja. Nimismies Nils Sandman uskaltautui kerran kieltämään alkamassa olevat seurat. Hän ilmoitti päätöksensä kiivastuneelle isännälle ja poistui kiireesti. Paavo Ruotsalainen ja papit pohtivat tilannetta ja päätyivät siihen, että olisi viisainta noudattaa käskyä. Lagus lähetettiin ilmoittamaan asiasta itse tervahovissa jo veisaavalle kansalle.
Ilmeisen järkyttynyt Roos vaati aluksi seurojen pitämistä. Hän oli huudahtanut "Ei mitenkään – ei vaikka Siperiaan vievät, vainon aikana kansa tarvitsee kehotusta…ja kun Paavokin on täällä." Laguksenollessa jo ovella menossa Roos huutaa vielä kerran hänen peräänsä: "Vaan puhukin ensin Jumalan sanaa."
Seuraväen poistuessa tervahovista Ruotsalainen, papit ja Roostarkkailivat heitä ikkunasta ja kiinnittivät huomiota heidän rauhallisuuteensa. "Oli kuin he olisivat työnsä suoritettua ja tekonsa tehtyä.. niin kuin seurat olisivat pidetty ja rukouksella päätetty.", he totesivat.
"Näettekö tuota kansaa kuinka rauhallista", kysyi Malmberg. "Siksi se kestää. Sillä se voittaa ja puolensa pitää, meidän on siitä oppiminen", sanoi Lagus.
Syytettyjen tullessa ulos viimeisestä istunnosta käräjätalosta lauantaina 31. elokuuta 1839 oli pihalle kerääntynyt joitain heränneitä ja paljon uteliaita. Syytetyt olivat vaiti. He tiesivät, että oikeus asettaa heille tuomion. Joku heränneistä aloitti pihalla Lutherin taisteluvirren "Meidän linnamm on Jumala taivaast`". Virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laskeutui polvilleen ja aloitti rukouksen. Hän ylisti Jumalan armoa ja sitä, että heidät oli katsottu arvolliseksi kärsimään pilkkaa ja vainoa Jeesuksen nimen tähden. Oikeuden jäsenet seurasivat hämmentyneenä koko suuren ihmisjoukon polvistumista ja yhtymistä tähän rukoukseen. Se veti heidät varmasti mietteliäiksi.
Lagus lausui myöhemmin tuosta tilanteesta profeetallisesti: " Tuon virren kaiku on kuuluva läpi aikojen".
Niin siinä kävi.
Kalajoen käräjät johtivat tavallaan vastakkaiseen tulokseen kun mihin niillä pyrittiin. Tuomio koettiin kansan keskuudessa vääräksi. Syytteessä olivat oikeastaan olleet loukatut kansalaiset
Tämän jälkeen Malmberg siirtyi lyhyen Uusikaarlepyyn pestin jälkeen Lapuan pitäjänapulaiseksi. Hän osti Lapualta 1848 Marielundin tilan. Siitä muodostui joksikin aikaa herännäisyyden keskuspaikka, jossa pidettiin muun muassa isoja hääseuroja. Hänen kuollessa 1858 herännäisyyden johtoon tulivat maallikot kirkollisten johtajien sijaan.
Toimiessaan pappina Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla Niilo Kustaa Malmberg sai elää aikana, jolloin hengellisellä kylvötyöllä oli otollinen maaperä. Kirkollisessa elämässä vallitsi valistusajalta peräisin oleva suuntaus, joka painotti uskonnossa hyvettä ja järjenmukaisuutta. Pappiloitten elämä keskittyi seurusteluun säätyläisten kanssa. Huvittelulla väkijuomien käyttöineen oli seurustelussa huomattava sija. Papin tehtäväksi nähtiin ”kerätä kaikki voimansa ihmiskunnan korkeimpien tarkoituksien, valistuksen ja siveellisyyden hyväksi”.
Herännäisyyteen liittyneet papit alkoivat erkaantua herätysliikkeestä 1850-luvun alkupuolella. Hajaannukseen johtaneiden riitojen aikanaMalmbergia syytettiin liiallisesta alkoholin käytöstä ja aviorikoksesta, jonka toisena osapuolena olisi ollut hänen toinen puolisonsa. Väitteiden takana oli ilmeisesti toinen herännäissaarnaajaCarl Gustaf von Essen, jonka kanssa Malmberg oli ajautunut riitoihin. Pappien erkaantumisen jälkeen Malmberg säilytti arvovaltansa vaikutusalueensa heränneen talonpoikaisväestön keskuudessa.
Niilo Kustaa Malmberg oli naimisissa kahdesti: 1832–1851 Sofia Amanda Karolina Bergrothin kanssa ja 1853–1858 Helena Jaakontytär Huhtalan kanssa. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun herännäisyyden johtaja, Wilhelmi Malmivaara, on hänen poikansa jälkimmäisestä avioliitosta.



Santaholma Osakeyhtiö 1866-1996

Antti Sanholma Taitelija Markku Hakolan maalaus

Antti Santaholman ja hänen poikiensa liiketoimet osakeyhtiön perustamiseen saakka


Kauppias Santaholma
Yrityksen perustaja oli vanhan kalajokilaisen suvun vesa Antti Santaholma (1840-1918). Liike-elämään Santaholma perehtyi maanviljelijä-kauppias isänsä opissa, joka myös rahoitti poikansa ensimmäisiä liiketoimia.
Vuonna 1866 Antti Santaholma osti asuin- ja kaupparakennuksen sekä maatilan Kalajoelta, mistä katsotaan hänen itsenäisen liikemiehenuransa alkaneen. Santaholman alkuaikojen liiketoiminnassa viljan, potaskan ja tervan tukkukauppa muodostui merkittävimmäksi. Vähittäiskauppaa Antti harjoitti Kalajoella maalaispuodissaan, josta sai miltei kaikkea tarvittavaa. Puoti toimi 1900-luvun ensivuosiin saakka.

Tavaroiden kuljettamisessa Santaholma aluksi käytti ulkopuolisten aluksia. Kauppapurjehduksen hän aloitti hankkimalla osakkuuden vuonna 1874 valmistuneesta parkkilaiva Kalajasta. Laivan liikennöinti päättyi vaiherikkaiden episodien jälkeen Newfoundlandin matalikolla vuonna 1885, jolloin se upposi törmättyään sitä ennen saksalaisen höyrylaiva Mainin kanssa. Vuonna 1883 Antti Santaholma liittyi osakkaaksi kaljaasi Primukseen, jonka kohtaloksi niin ikään tuli uppoaminen vuonna 1888. Hylky saatiin nostetuksi ylös, mutta laivan osakkaat eivät sitä enää kunnostaneet vaan myivät sen vuonna 1890.

Onnellisten tähtien alla ei seilannut Antti Santaholman hankkima oma laivakaan. Vuonna 1887 hän näet osti perustamansa sahan lautojen ja lankkujen kuljettamista varten saksalaisen Louise Wilhelmine- nimisen hylyn, joka kunnostuksen jälkeen sai nimekseen Joutsen. Ensi matkansa se teki kesällä 1888. Laivan merikelpoisuus oli huono, minkä vuoksi sekin upposi syysmyrskyssä Pohjanmerellä marraskuussa 1888.

Pyöreä puu
Puutavarakaupan Antti Santaholma aloitti vuonna 1879, jolloin hän osti C.J. Thodénin konkurssihuutokaupasta lautoja ja lankkuja edelleen myymistä varten. Samoihin aikoihin alkoi ratapölkkyjen välitys. Ensimmäiset paperipuut Santaholma myi vuonna 1889. Niiden vienti laajeni huomattavasti vuonna 1893, jolloin kauppa Ranskaan alkoi.

Pyöreän puun kauppa laajensi puun hankinta-aluetta. Se ulottui etelästä Lestijoen, Viirteenjoen ja Lohtajanjoen seuduilta pohjoiseen Iijoen ja Kiiminkijoen vaiheille. Sen sijaan Oulunjoen vesistöstä Santaholma pysyi kauan erossa.
Puutavarakauppa toi mukanaan uusia tehtäviä Santaholman perheyritykselle. Puun ostamista varten oli kierrettävä metsiä sekä ratkaistava uitto- ja kuljetuskysymyksiä. Uitoista huolehtivat yleensä puun myyjät tai ns. hankkijat, jotka palkkiota vastaan välittivät paperipuuta Santaholmalle.

Vuonna 1889 ostettu, Weikko - nimen saanut, hinaaja veti proomuja Iissä, Haukiputaalla ja Kalajoella. Santaholman ensimmäiset proomut rakennettiin Iissä kesäksi 1890.
Paperipuun laivauspaikoista tärkeimmät oli Haukipudas ja Kalajoen Rahja. Muita lastauspaikkoja olivat Iin Röyttä, Kalajoki, Simo jonkin aikaa, Himangan Ohla, Raahen Lapaluoto ja Saloisten Siniluoto.

Ulkomaisten ostajien vaatimukset paperipuun kuorimisesta johtivat koneellisen kuorinnan aloittamiseen Iin Koninsaaressa vuonna 1894. Työn hankaluus ja vaarallisuus sekä palkkaerimielisyydet työntekijöiden kanssa osoittivat koneellisen kuorinnan olleen huono yritys. Vuonna 1902 Koninsaaren kuorintalaitos purettiin.
Ensimmäiset kaivospölkyt Santaholma hakkautti ja teetti talvella 1888-1889. Ensimmäinen kauppa syntyi seuraavana vuonna.

Sahatavara
Ensimmäiset metsänsä Santaholma hankki vuonna 1881. Hakatut tukit sahautettiin aluksi eri vesisahoilla. Oman sahan Santaholma rakennutti vuosina 1882-1883 Kalajoen Pitkäsen kylälle Johan Löfqvistiltä ostetun Saukonkosken tullijauhomyllyn yhteyteen. Sahaus tällä ns. Saukon sahalla alkoi vuonna 1883. Mylly jatkoi niin ikään toimintaansa. 1890-luvulla Saukolla ei sahattu kaikkina vuosina ja 1900-luvun alussa vain joskus kyläläisten tarpeisiin. Sen sijaan myllyn toiminta oli vilkasta. Saukonkoskeen rakennettiin sähkölaitos 1910-luvun lopulla. Vuonna 1940 A. Santaholma Osakeyhtiö myi Saukon myllyrakennuksen maa-alueineen Tyngän Mylly-, Sähkö- ja Sahaosuuskunnalle.

Nahka- ja graniittikauppa
Antti Santaholman muista liiketoimista mainittakoon nahkojen valmistaminen ja muokkaus vuosien 1869-1870 aikana käynnistyneessä nahkaverstaassa sekä graniittikauppa. Viimeksi mainitun Santaholma aloitti vuonna 1890 skotlantilaisen liikekumppanin tiedustelun innoittamana. Ensimmäinen kivilouhos sijaitsi Kalajoen Etelänkylässä, Mustosen talon maalla, lähellä Saukonkoskea. Myöhemmin graniittia louhittiin myös Haapakankaalla ja ns. Passin kallioilla.

Santaholmat tulevat Ouluun
Rautatien valmistuminen Ouluun toi tervakaupan piiriin uusia alueita, mutta samalla se siirsi alan kaupan painopistettä kaupunkiin. Kun lisäksi samoihin aikoihin Keskipohjanmaan tervakauppa alkoi hiipua, Santaholman oli siirrettävä liiketoimiaan Ouluun tervakaupan jatkamiseksi.

Vuonna 1888 Antti Santaholma avasi Oulussa sivuliikkeen nahka- ja jauhokauppaa varten. Saman vuoden kesällä alkoi tervan osto. Ouluun siirtymistä helpotti Antin poikien koulunkäynti kaupungissa. Silti uuden yrittäjän saapuminen suljetun tervakauppiaiden yhteisön kilpailijaksi ei sujunut soraäänittä. Kestikin aikansa ennen kuin Santaholmat saivat asemansa vakiinnutettua Oulun tervaporvareiden keskuudessa.

Antti Santaholman miehiksi varttuneista pojista Ouluun jäivät Juhani ja Sivert. Antti itse jatkoi liikkeensä hoitoa Kalajoelta käsin. Toiminimen oma kauppa- ja konttorirakennus valmistui Ouluun vuonna 1891 Aleksanterinkadun varteen. Sen pihalla sijaitsivat varastot jauhoja varten ja tervamiesten majatupa.

Santaholman viljakauppa jatkui Oulussakin laajana, sillä terva- ja viljakauppa kytkeytyivät toisiinsa ostajan usein maksaessa saamansa tervan jyvillä ja jauhoilla. Toiminimen, kuten muidenkin oululaisten tervakauppiaiden toiminta päättyi tervahovin paloon vuonna 1901. Tervakaupan menetystä korvasi alati kasvava pyöreän puun vienti, minkä seurauksena Oulusta tuli yhä tärkeämpi keskus Santaholmien liiketoiminnassa.

2. A.Santaholma Osakeyhtiö 1903-1996


Perustaminen, hallinto ja omistajat
Vuonna 1903 toiminimi muutettiin osakeyhtiöksi 5 milj. markan pääomalla. Antti Santaholman lisäksi tulivat osakkeenomistajiksi hänen viisi poikaansa: Sivert, Juhani, Antti, Olli ja Oskari. Järjestelyllä selkiinnytettiin organisaatiota, mutta samalla vakiinnutettiin ja virallistettiin Antti Santaholman poikien osuus perheyrityksen toiminnassa.

Yhtiö sai nimekseen ’A. Santaholma Osakeyhtiö’. Aikaisemmin yritys tunnettiin ilman sanaa ’osakeyhtiö’. Vuonna 1903 käyttöön otettu nimimuoto säilyi liki sellaisenaan koko toiminnan ajan. Pieni kosmeettinen muutos tehtiin vuonna 1984, jolloin sitaatit poistettiin nimestä.
Yhtiön kotipaikaksi tuli Oulu, jossa myös Santaholmien myyntikonttori sijaitsi. Sen sijaan pääkonttori oli Kalajoella.
Ensimmäiseen hallitukseen kuuluivat Antti Santaholma, Sivert Santaholma, Juhani Santaholma ja varajäsenenä Antti K. Santaholma. Yhtiön toimitusjohtajana aloitti Juhani Santaholma.

Vanha Antti Santaholma kuoli 26.1.1918. Pian yhtiötä kohtasi toinen suuri menetys, kun toimitusjohtaja Juhani Santaholma menehtyi sydänkohtaukseen 5.5.1919. Yhtiökokous valitsi uudeksi toimitusjohtajaksi Sivert Santaholman. Hallitukseen uudeksi jäseneksi tuli Antti K. Santaholma ja varajäseneksi Olli Santaholma. Kolmas kuolemantapaus kohtasi veljessarjaa 11.7.1922, jolloin insinööri Antti K. Santaholman sydän pysähtyi lavantaudin tuottaman rasituksen seurauksena.

Veljesten pois meno oli järkytys yhtiön osakkaille. Toimintaa supistettiin vuonna 1923 ja olipa ilmassa ajatus yhtiön lakkauttamisesta. Kaikesta huolimatta yhtiökokous valitsi uudeksi toimitusjohtajaksi Oskari Santaholman vuonna 1924. Seuraavana vuonna toiminnan lopettamisajatus raukesi. Pian tämän jälkeen yhtiön omistuksessa tapahtui huomattava muutos, kun Sivert, Olli ja Oskari Santaholma lunastivat velivainajiensa perillisiltä näiden osakkeet. He myös muodostivat vuodesta 1926 alkaen yhtiön hallituksen.

Sivert Santaholma kuoli Oulussa vuonna 1936. Hänen poismenonsa merkitsi sitä, että yhtiön johto siirtyi uuden polven käsiin. Olli ja Oskari Santaholman rinnalle hallitukseen tuli Sivert Santaholman poika Lauri. Varajäseneksi nimitettiin Eero Santaholma ja toiseksi tilintarkastajaksi Pentti Santaholma. Eero ja Pentti olivat Oskari Santaholman poikia. A. Santaholma Osakeyhtiö oli tuolloin puhdas perheyhtiö, sillä hallituksen kaksi muuta varajäsentä ja toinen tilintarkastaja oli Santaholmien tyttärien kanssa naimisissa ja yhtiön palveluksessa. Tultaessa 1950-luvulle yhtiön omistuspohja oli laajentunut. Osakkeiden omistajina olivat Santaholmien eri sukupolvet ja näiden puolisot.

Oskari Santaholma pyysi korkeaan ikäänsä vedoten yhtiökokoukselta eroa toimitusjohtajan tehtävästä vuonna 1956. Uudeksi toimitusjohtajaksi valittiin Oskari Santaholman poika Eero. Eero Santaholma kuoli vuonna 1977. Sitä ennen hän oli luovuttanut toimitusjohtajan tehtävät Pekka Santaholmalle. Vuonna 1984 toimitusjohtajaksi tuli Timo Pentti Santaholma.

A. Santaholma Osakeyhtiö asetettiin konkurssiin 4.6.1996.

Tuotantolaitokset
Vuonna 1902 Santaholmat päättivät rakentaa höyrysahan maalleen Pullin rantaan Kalajoella. Yksikehäinen Jokisuun saha valmistui 1903, mutta jo seuraavana vuonna sitä laajennettiin toisella kehällä. Sahalla valmistettiin myös pientavaraa kuten kimpiä, päreitä ja rimalautoja. Kun rimalaudoiksi kelpaamattomia hylkyjä alkoi tulla ongelmaksi asti, aloitettiin niistä polttamaan sysiä. Sysimiilu sijaitsi jonkin matkaa sahalta Ämmälle päin.

Jokisuun sahan yhteyteen rakennettiin kivihiomo, joka hyödynsi sahan höyryvoimaa. Näin graniittikaupan jalostusastetta saatiin kohotettua. Tuotevalikoimaan kuuluivat hautakivet ja muistomerkit. Kivihiomon toiminta päättyi vuonna 1917 työvoiman puutteen sekä palkkojen ja rahdin kohoamisen seurauksena.

Vuonna 1905 valmistui Hourunkosken puuhiomo Pyhäjoella. Sen perustamisen taustalla oli kilpailu seudun paperipuusta, minkä seurauksena Santaholma oli ostanut alueelta metsiä ja puutavaraa. Hyödyntääkseen tuon raaka-aineen Santaholmien yhtiö osti puuhiomon rakentamista varten porilaiselta Juseliukselta Hourun vesisahan, Hourunniskan tullijauhomyllyn, Tervonniemen sahanpaikan ja kaikki niihin kuuluvat rakennukset, irtaimistot jne. 1930- ja 1940-luvulla hiomoa ei pidetty useana vuonna lainkaan käynnissä hiokkeen alhaisen hinnan takia. Viimeiset hiokepaalit myytiin vuonna 1948, mihin Hourunkosken hiomon tarina sitten päättyi.

Ajatus sahan rakentamisesta Kiiminkijoen suulle, jonne huomattava osa yhtiön raaka-ainehankintoja uitettiin, kyti Santaholmien mielessä vuosia. Hankkeen toteutuminen lähti liikkeelle sen jälkeen kun yhtiö oli ostanut tiloja sahan sijoituspaikaksi. Samanaikaisesti Sivert Santaholma kartoitti alueen metsävaroja ja myös osti metsäsarkoja. Kaksikehäinen Jokirannan saha Haukiputaalla valmistui vuonna 1915. Sen tuotantoteho kasvoi huomattavasti 1920-luvun puolivälin jälkeen tehtyjen uudistusten ansiosta.

Vuonna 1934 A. Santaholma Osakeyhtiö osti kaksikehäisen Pirttiniemen sahan Raahessa. Sen aikaisempi omistaja oli F.A. Juselius Oy. Vuorineuvos Juseliuksen vuonna 1930 tapahtuneen kuoleman jälkeen hänen omaisuuttaan testamentin perusteella hallinnoinut Sigfrid Juseliuksen Säätiö lopetti sahan toiminnan ja ryhtyi kauppaamaan sitä. Sopimuksessa Santaholmalle siirtyi myös Juseliuksen Raahen kaupungin kanssa tekemät vuokrasopimukset sahan maa-alueista.

Santaholman sahat kohtasivat vaikeuksia 1960-luvulle tultaessa. Sahatavaran kaupan kansainvälinen stagnaatio lamaannutti Santaholman sahojen toimintaa, mutta suhdanteiden parannuttuakin yhtiöllä oli kotikutoisia ongelmia, joihin ratkaisu oli etsittävä.

Santaholman sahat olivat teknisesti vanhentuneita. Pelkkien laitteiden nykyaikaistaminen ei olisi auttanut parantamaan kannattavuutta, sillä monet muut seikat, esimerkiksi Haukiputaan sahan epäedullinen sijainti, ennustivat vaikeuksien jatkuvan uudistusten jälkeenkin. Lisäksi investointimahdollisuuksia heikensi yhtiötä vaivannut jatkuva pääoman puute.

Strategiaksi tuli tuotannon keskittäminen yhdelle sahalle. Ensin sahauksen keskeyttämisiä tapahtui Pirttiniemen sahalla vuodesta 1962 lähtien. Lopullisesti tuotanto Pirttiniemen sahalla päättyi vuonna 1964. Pian yhtiö joutui supistamaan tuotantoaan myös Kalajoella ja Haukiputaalla, kunnes vuonna 1968 sahaus Jokirannan sahalla loppui. Sekä Raahen että Haukiputaan omaisuutta ryhdyttiin realisoimaan. Tuotanto Jokisuun sahalla jatkui kesään 1996 saakka.

Puunhankinta ja kuljetukset
Huomattavan osan kaivopuusta ja paperipuusta yhtiö hankki leveransseina. Pystyyn ostaminen, ts. metsien vuokraaminen oli myös tavallista. Tiloja hankittiin vuosina 1903-1910 Suomussalmelta, Puolangalta, Pudasjärveltä, Haukiputaalta, Merijärveltä, Kärsämäeltä ja Haapajärveltä.
Oman puuhiomon valmistumisesta huolimatta yhtiön paperipuun vienti jatkui. Toisaalta, ennen ensimmäistä maailmansotaa, kaivospuun osuus raakapuun viennistä kasvoi alati.

Uittoyhdistysten puuttuessa kilpailu yhtiöiden kesken uittovälillä oli ajoittain kovaa, minkä vuoksi Pohjois-Suomen uitto-oloihin alettiin kiinnittää huomiota. A. Santaholma Osakeyhtiö oli mukana uiton kehittämisessä, mm. se antoi lausuntonsa lauttaussääntöä Pyhäjoen vesistöön laadittaessa vuonna 1909. Uitto-oloissa tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen edistystä siinä mielessä, että Kiiminginjoelle perustettiin uittoyhdistys ja Uittokalusto Oy vuonna 1920. A. Santanholma Osakeyhtiö osallistui yhtiön toimintaan alusta pitäen.

Yhtiöllä oli toimintansa alussa hinaajat Toimi, Antti ja Kunto sekä pieni jokihinaaja Ilo. Hiukan myöhemmin hankittiin toinen pieni jokihinaaja Leimu. Sitten yhtiön hinaajakalusto kasvoi seuraavasti: Apu (1911), Oiva (1912) ja Tarmo (1912). Viimeksi mainittu oli vahvistettu keulasta ja perästä, koska yhtiö ajatteli käyttää sitä syksyisin jäänmurtajana.
Myös proomuja tarvittiin koko ajan lisää. Vuonna 1913 yhtiöllä oli niitä 29 kpl. Vuonna 1910 rakennettiin myös niputusproomu, johon asennettiin koneet lastausten helpottamiseksi.

Hinaajia ja proomuja rakennettiin Santaholman telakalla Kalajoella. Yhtiön tarpeisiin kehiteltiin omia hinaajamalleja. Hinaajien piti olla yhtä aikaa matalilla jokisuilla kulkevia kuin merikelpoisia aavan meren kyntäjiä. 1950-luvun alkuun mennessä Santaholman telakalla oli valmistunut n. 80 proomua. Varsinkin Oskari Santaholma kunnostautui hinaajien ja proomujen kehittäjänä.

Sosiaalista toimintaa ja hyväntekeväisyyttä
Toisen maailmansodan jälkeen A. Santaholma Osakeyhtiö ryhtyi kohentamaan työväestönsä asuinoloja. Vuosina 1947-1948 valmistui Raahessa ja Haukiputaalla useita asuinrakennuksia. Varsinkin yhtiön nuoremmat omistajat olivat kiinnostuneita työläistensä sosiaalisten olojen kehittämisestä.

Vanha Antti Santaholma aloitti yrityksen hyväntekeväisyystoiminnan. 1890-luvulla hän lahjoitti lainakirjaston Kalajoelle ja vuonna 1903 urut kotiseurakuntansa kirkkoon. Yhtiön johtoa lähellä oli suomenkielisen sivistystyön tukeminen. Avustusta saivat Suomalainen Liikesivistys (1919), Turun Suomalainen Yliopisto (1919) ja Suomen Kulttuurirahasto(1938). Vuonna 1926 yhtiö lahjoitti maatilan Puolangan kunnalle kansakoulun paikaksi. Sotien takia kärsimään joutuneiden avustamiseksi yhtiö lahjoitti huomattavia summia Presidentti Kallion avustusrahastolle kaatuneiden omaisten hyväksi ja Kansan Avulle.

Oskari Santaholma ja Havula

 Oskari Santaholma Taiteilija Markku Hakolan maalaus

Nuori Antti Pahikkala-Santaholma meni 14.1.1864 naimisiin talontyttären Josefiina Amalia Helanderin kanssa, joka oli syntynyt 25.9.1834 Kalajoen Käännänkylässä. Avioliitossa syntyi seuraavat pojat: Matti Sivert 15.11.1864, Juhani Aukusti 6.2.1867,Antti Kustavi 26.12.1873, Olavi (Olli) Vilhelmi 29.12.1875 ja Oskari Henrikki 24.4.1878.
Kauppaneuvos Oskari Santaholma (s. 24.4.1878 – k. 26.8.1956) toimi Santaholma Oy:n toimitusjohtajana. Oskari avioitui 3.6.1905Siiri Johanna Selinin (s. 4.12.1882 – k. 17.9.1954) kanssa. Siiri Selinin vanhemmat olivat liikemies Adolf Selin ja Brita Johanna Ahlskog.
Käytyään muutaman luokan Oulun suomalaista lyseota Oskari Santaholma kävi Raahen porvari- ja kauppakoulun ja lähti vuoden pituiselle opinto¬matkalle Englantiin 1901. Tämän jälkeen hän aloitti työskentelynsä perheyrityksessä yhdessä isänsä ja neljän veljensä kanssa. Hän toimi aluksi konttoripäällikkönä, ja 1924 hänestä tuli tämän suuren puutavaraliikkeen, A. Santaholma Oy:n, toimitusjohtaja 23.5.1924. Yhtiön omistusoloissa tapahtui huomattava muutos, kunSivert, Olli ja Oskari Santaholma lunastivat velivainajiensa perillisiltä näiden osakkeet, joten jo 22.3.1926 kolme veljestä omisti koko yhtiön osakepääoman. He muodostivat tästä lähtien yhtiön hallituksen. Kun yhtiö oli näin päässyt sisäisesti lujittumaan, sen toiminta virkosi.
Vuoden 1926 raaka-aineen hankinnat suunnattiin myös Kiiminkijoen latvavesille Puolangalle. Samana vuonna päätettiin ryhtyä ostamaan tukkeja myös Iijoen varrelta. Kevättalvella 1926 päätettiin uudistaa Jokirannan saha Haukiputaalla. Pulavuodet 1930-32 koettelivat yhtiötä, mutta vuodesta 1933 yhtiön voitiin todeta tuottaneen voittoa. Kesäkuussa 1925 Raahen kaupunki oli vuokrannut Pirttiniemen tehdasalueen F.A. Juselius Oy:lle 30 vuodeksi. Vuorineuvos Juseliusoli kuollut 8.2.1930. Hänen koko omaisuutensa oli joutunut Sigfried Juselius Säätiön haltuun. Tämä oli ruvennut heti lopettamaan Pirttiniemen sahan toimintaa. Silloin A. Santaholma Osakeyhtiö astui näyttämölle j aosti 9.6.1934 tehdyllä kauppakirjalla sahalaitoksen. Samana päivänä tehdyllä vuokrasopimuksella Raahen kaupunki siirsi yhtiölle ne alueet, jotka se oli aikaisemmin vuokrannut Juseliukselle. Vuokra-ajaksi sovittiin 40 vuotta. Yhtiön toimesta ryhdyttiin heti kunnostamaan sahaa ja hankkimaan sinne raaka-ainietta. Talvisaikaan töissä oli 250 miestä ja kesäaikaan, jolloin myös lastaus- ja tukkityöt olivat käynnissä noin 400 miestä.
Sivert Santaholman kuoltua yhtiön hallitukseen valittiin hänen poikansa Lauri. Hallituksen varajäseniksi valittiin 7.5.1936 Eero Santaholma, metsänhoitaja Einar Nylander ja luutnantti Mauri Lehtosaari. Tilintarkastajiksi valittiin Pentti Santaholma ja Paavo Kiviharju. Pari vuotta myöhemmin yhtiön johdossa tapahtui huomattava muutos. Johtaja Olli Santaholma kuoli Kalajoella kesäkuun 5. päivänä 1940. Hänen poismenonsa jälkeen yhtiökokous valitsi 12.8.1940 yhtiön johtokuntaan Mauri Lehtosaaren ja tämän varajäseneksi rouva Inga Santaholman. Yhtiön johtokunnan kokoonpano oli Oskari Santaholma, Einar Nylander ja Mauri Lehtosaari ja varajäseninä Inga Santaholma, Eero Santaholma ja Paavo Kiviharju.
Tuotantolaitoksia pyrittiin kehittämään. Pienehköjä uudistuksia suoritettiin v. 1936 Jokisuun ja Pirttiniemen saholla, v. 1937 uudenaikaistettiin Jokirannan saha ja seuraavana vuonna Jokisuun ja vuonna 1939 Pierttiniemen ja vielä Jokirannan sahat. Kalajoelle rakennettiin v. 1936 asuinrakennus toimihenkilöitä varten ja v. 1937 yksi työväen asunto. Jokirannan sahalle rakennettiin 1937 hiiltämö, jossa oli 21 miilua. Sydet myytiin Ruotsiin Herrängin Kaivosyhtiölle. Pyhäjoen puuhioketta laivattiin Englantiin ja sitten Ranskaan.
Yhtiön telakalla oli hinaajien ja proomujen rakennustyötä johtanut insinööri Einar Sahlberg, joka oli ollut yhtiön palveluksessa 30 vuotta. Hänen aikanaan oli rakennettu pieniä hinaajia, kuten sopu, Virma, Apu, Nopsa ja Leimu sekä suuremmat hinaajat Ponteva ja Panu. Vuonna 1934 Pitkäniemen Saha Oy:ltä oli ostettu hinaajaksi matkustajahöyryalus Vanttaus. Vuonna 1937 ostettiin vielä hinaaja Aalto. Ensimmäinen omalla tehtaalla rakennettu hinaaja Antti myytiin Turkuun. Proomuja yhtiö rakensi kaikkiaan noin 80.
Syksyllä 1939 yhtiön melkein koko henkilökunta kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Talvisodassa se sitten taisteli eri rintamillamme. Sota muutti myyntitoiminnan perin pohjin. Se esti Englannin kaupan kokonaan. Hollantiin, Tanskaan ja Saksaan voitiin myydä. Jatkosodassa melkein koko henkilökunta oli jälleen mukana. Sahojen toiminta supistui vähiin. Syyskuun 1944 välirauhan jälkeen päästiin hitaasti säännöllisiin oloihin.
Parempien työmahdollisuuksien luomiseksi yhtiö ryhtyi v. 1946 rakentamaan työväen asuntoja. Raahessa ja Haukiputaalla saatiin vuosian 1947-1948 valmiiksi useita rakennuksia. Raahessa v. 1947 15 perheelle ja vuonna 1948 12 perheelle. Jokirannan ja Pirttiniemen sahoille hankittiin v. 1949 selluloosahakkurit jätteiden käyttämiseksi. Työmarkkinoilla sattuneet häiriöt haittasivat tuotantoa, kunnes vuonna 1951 linnarauhan ansiosta saatiin työskennellä rauhassa.
Yhtiön tuotteiden sijoittamisessa maailmanmarkkinoille ulkomaiset agentit ovat suorittaneet arvokkaan työn. Pääasiassa sahatavaran myynnissä yhtiön pääedustajaksi tuli v. 1921 Nino Lincoln & Co Helsingistä. Lincolnin kautta yhtiöllä oli seuraavat ulkomaiset agentit: Isossa Britaniassa ja Irlannissa vuodesta 1922 Hallam, Ramsay & Co, Lontoo, Hollannissa vuodesta 1926 Vrancken & Holm ja pari vuotta myöhemmin K.V. Holm ja herra Holmin kuoltua v. 1951 hänen poikansa K.V.Holm jr, Tanskassa aikaisemmin useita agentteja, vuodesta 1938 Schmidt& Bloch, Kööpenhamina, Saksassa ennen 2. maailmansotaa useita agentteja lyhyen aikaa, vuodesta 1940 H.A. Gratenau, Ranskassa vuodesta 1949 Societe COPAP, Pariisi, Ruotsissa K. Åsander Aktiebolg.Oskari Santaholman johdossa perheyrityksestä kasvoi yksi Pohjois-Suomen suurimpia alallaan.
Kotiseutunsa Kala¬joen ja Keski- sekä Pohjois-Pohjanmaan elinkeinoelämän kehittämisen lisäksi hänen pyrkimyksenään oli kotiseutunsa ja koko isänmaan sivistyselämän ja kaikkien hyvien harrastusten tukeminen. Hän toimi A. Santaholma Oy:n johtokunnan jäsenenä 1911–56, Kalajoen Säästöpankin hallintoneuvoston puheen¬johtajana 1907–12 ja Pohjolan osakepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana 1931–. Hän oli Oulun kauppakamarin hallituksen jäsen ja Kalajoen kunnanvaltuuston jäsen sen perustamisesta alkaen. Hän lisäsi ammattitaitoaan lukuisilla ulkomaanmatkoillaan. Kunnallisneuvoksen arvonimen hän sai 1928 ja kauppaneuvoksen arvonimen 1943.
Sahanjohtaja Oskari Santaholman vuonna 1912 rakennuttama asuinhuvila Havula on Kalajoen mielenkiintoisimpia vierailukohteita. Kiinteistö alkuperäisine irtaimistoineen siirtyi Santaholman perikunnalta kunnan omistukseen vuonna 1992. Havula avattiin yleisölle mittavan kunnostuksen jälkeen 1997.
Jugendtyylisessä talossa on keittiön lisäksi 14 huonetta ja noin 700 neliömetriä asuinpinta-alaa kahdessa kerroksessa. Havulassa vierailija voi tutustua paikkakunnan saha- ja teollisuushistoriaan sekä Pohjois-Suomen oloissa harvinaiseen 1910 - 30 -luvun varakkaaseen porvariskotiin alkuperäisine sisustuksineen.
Havula sijaitsee Plassin pohjoispäässä havupuiden ympäröimän piha-alueen suojassa. Pihalta on ollut näköyhteys sahan lautatarha-alueelle.Oskari Santaholma avioitui hämeenlinnalaisen Sigrid Selininkanssa 1905 ja kotia alettiin suunnitella pian tämän jälkeen. Suunnitelmat tilattiin helsinkiläiseltä arkkitehtitoimisto Palmqvist & Sjöströmiltä.
Havulan sisustus on mielenkiintoinen sekoitus vanhoja tyylihuonekaluja ja uuteen kotiin tilattuja kalustekokonaisuuksia. Arvokkaimpiin kokonaisuuksiin kuuluvat salin 1800-luvun pietarilainen biedermeierkalusto, Arttu Brummerin 1927 suunnittelema ja hämeenlinnalaisen E.Huhdan Puusepäntehtaan valmistamat olohuoneenkalusto ja saman tehtaan toteuttama uusbarokkityylinen ruokasalin kalusto ja isäntäparin makuuhuoneen kalusto. Yläkerran makuuhuoneen uusklassinen kalusto on Nicolai Bomanin höyrypuusepäntehtaan valmistama. Huoneissa on myös alkuperäiset kaakeliuunit, joista useat ovat Rakkolanjoen posliinitehtaan tuotantoa.
Irtaimistoon kuuluu myös runsaasti taideteollista esineistöä, mm. Elsa Eleniuksen ja Greta Lisa Jäderholm-Snellmanin keramiikkaa. Taideteoksista voi mainita Eero Snellmanin 1925 maalaamat muotokuvat talon isäntäparista (Siiri, Oskari), Harald Gallenin, Tyko Sallisen, Antti Favénin, Mikko Asunnan, Arthur Heickelin, Hugo Backmanssonin ja Torsten Wasastjernan maalaukset ja Väinö Aaltosen kipsireliefi.



Kalajoella Suomen vanhin maaseutuapteekki

Kalajoen apteekki Taitelija Olga Markova-Orellin maalausVuonna 1857 perustettiin ensimmäisen kerran apteekkeja maaseudulle ja kuuden ensimmäisen joukkoon kuului Kalajoki. Kalajoen Apteekki sai luvan 19.toukokuuta 1857. Apteekkioikeudet Kalajoelle on myönnetty seuraaville apteekkareille: Karl Ulrik Relander v. 1857,J.E.Jurvelius 1865, J.O.Hedman 1891, W.A. Dalhström 1905,N.W. Aschan 1912, Väinö Granlund 1917, Viljo Viikinkoski1959, Helvi Sipilä 1971- 1981. Liisa Snellman 1981-2005, Raili Kari 2005 -

Kalajoen apteekin perustamispäätös edellytti, että apteekki aukaistaan kahden vuoden sisällä. Tarkastuspöytäkirjan mukaan offiisi oli korkea ja valoisa ja siellä vallitsi hyvä järjestys. ”Offiisi” on asiakastila ja se näkymä, minkä asiakas näki tullessaan apteekkiin. Myrkkyjen ja voimakkaasti vaikuttavien aineiden säilytys todettiin asian mukaiseksi. Mortelloita, vaakoja, punnuksia ja keittiöastioita oli riittävä määrä, ja ne olivat hyvässä kunnossa. Rohdokset olivat hyviä ja käyttökelpoisia. Pöytäkirjassa mainitaan, että iilimatoja oli vain 22 kappaletta. Iilimatoja käytettiin pahan veren imemiseen. Apteekkari itse oli kerännyt mm, raatteen lehtiä, suopursuja, katajanmarjoja ja siänkärsäheinää.
Perimätiedon mukaan apteekkari 
Relander menetti apteekkarin oikeutensa, koska oli laittanut apteekkihuoneeseensa sekatavarakaupan. Hän myi sääntöjen vastaisesti apteekissaan kahvia, sokeria ja tupakkaa. Sairaat kääntyivät enemmän hänen puoleensa kuin piirilääkärin. Relander oli tulevan presidentin setä.Relander joutui myymään apteekkioikeutensa vuonna 1865 Edvar JurveliukselleJurvelius siirsi apteekin entiseen puustelliin, missä se oli vuoteen 1964 saakka. Apteekkin offisiin sisäänkäynti oli yleisen tien puolelta. Offiisien viereisestä materiaalihuoneesta päästiin pieneen laboratorioon, jossa oli hella ja tislauspannu kuparisine jäähdyttäjineen, tarvittava määrä keittiöastioita, mortelloita, punnuksia jne. Lasissa ja posliinisissa säilytysastioissa olivat hiotut tulpat ja kannet. Osa rohdoksista säilytettiin kannellisissa purkeissa. Apteekkari Jurvelius lahjoitti kunnalle maatalousrahaston, joka sai kansalta nimen Jurveliuksen ”kuokkarahasto”.

Lääkkeiden valmistaminen oli silloin kovaa työtä, johon vaadittiin paitsi taitoa, myös konkreettista käsivoimaa. Myös ryytimaan hoitaminen kuului apteekkarin tehtäviin, sillä monesti lääkekasvit kasvatettiin itse.
Jurvelius toimi apteekkarina vuoteen 1891 ja hänen seuraajakseen tuli J.O. Hedman, joka toimi apteekkarina vuoteen 1905 saakka. Apteekkari Ossian Hedmanin aikana kuuluivat apteekkiin mm. vintti, kellari ja makasiini. Vintillä säilytettiin rohdoksia pusseissa ja suoloja ym. kemikaaleja lasiastioissa. Makasiinissa pidettiin happodamisaanit. Laboratorioon oli hankittu höyryapparaatti, mutta keitteitä ja hauteita valmistettiin petrolikeittimellä, johon kuului vesihaude. Offiisin puolen uusissa säilytysastioissa oli poltetut etiketit. Fakkien laatikoissa oli peltilaatikot. Apteekkari Hedman perusti Ylivieskan apteekkilaatikon. Hedman oli aktiivinen puoluemies ja oli perustamassa Säästöpankkia. Hän sai Kalajoen apteekin apteekkioikeudet vuonna 1891, josta vuonna 1905 siirtyi Oulun Uuden Apteekin apteekkariksi.Werner Aleksander Dahlström toimi apteekkarina vuosina 1905-1912. Apteekkari Dahlströmin aikaisten tarkastuspöytäkirjojen mukaan tiloja oli korjattu, offiisin katto oli maalattu ja lattia laatoitettu, työpöydät päällystetty linoleumilla ja materiaalihuoneen seinät paneloitu. Laatikkojen paperietiketit oli vaihdettu emalikilpiin. Apteekkiin oli hankittu mm. tablettikone, laastaripuristin ja erinomainen mikroskooppi, jossa oli immersiolinssi. Erinomainen järjestys ja siisteys vallitsi kaikkialla. Vuonna 1912 apteekkarin oikeudet siirtyivät Nils William Aschanille. Hän oli apteekkarina vain viisi vuotta. Hän oli ollut välskärinä sotaväessä.

Apteekkari 
Granlund ennätti yli 40 vuoden aikana puolisonsa kanssa monin tavoin osallistua paikkakunnan ajankohtaisiin hankkeisiin ja rientoihin. Apteekkari Granlund oli vuosina 1924-1926 kunnansairaalan rakennustoimikunnassa ja sen jälkeen johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1926-1951.
Aspiriini tuli käyttöön vasta 1800-luvun lopussa, ja antibiootteja esim. penisiliiniä jouduttiin odottamaan aina 1940-luvulle saakka. Aina 1960-luvun lopulle saakka apteekissa pyöritettiin myös pillereitä itse. Aikanaan rohdokset liuotettiin spriihin, ja osittain sen vuoksi tietyt lääkkeet saivat suursuosion hieman vääristä syistä.

Kalajoella on säilynyt vanha apteekkirakennus, joka historiansa aikana on kokenut monia julkisivumuutoksia. Apteekkitalon ikä ei ole tiedossa, todennäköisesti se on 1800-luvun rakennus, jota Granlundin aikana remontointiin ja laajennettiin useaan otteeseen. 
Granlundinlisäys oli myös torni, joka on ollut tyypillinen osa vanhoja apteekkirakennuksia. Julkisivun erkkerin päällä on ollut parveke ja talon ympärillä vehreä puutarha. Apteekit ovat perinteisesti olleet kirkonkylien komeimpia rakennuksia, joissa oli tilat sekä myymälälle että apteekkarin perheelle ja palvelusväen asuntotilat. Apteekin tontti on kuulunut valtiolle, kunnes Lex Kallion nojalla apteekkariGranlund saattoi lunastaa sen. Granlundin perikunta myi tilanJeeli Ojalle vuonna 1964. Sen jälkeen siihen tuli rautakauppa.Granlundin apteekkitalo oli edelleen käytössä apteekkari Viljo Wiikinkosken aikana vuodesta1958, kunnes KOP:n ja Wiikinkosken yhteinen liiketalo valmistui.
Vuodesta 1991 Kalajoen apteekki on ollut Liikekeskus Koppelin tiloissa.
Liisa Snellman tuli apteekkariksi Kalajoelle 1981 ja apteekkarina 25 vuotta. Täytettyään 80 vuotta Liisa luopui apteekkioikeudestaan. Liisa Snellman kuoli Oulussa 22.10.2009.
Kalajoen apteekkarina on  toiminut
Raili Kari ja apteekin palkkalistoilla on 15 työntekijää.

Kalaja-laiva

Kalaja-laiva Taiteilija Olga Markova-Orellin maalaus

Kalaja oli kauppias Antti Santaholman vuosina 1873–1874 rakennuttama Kalajoen kuuluisin parkkilaiva, joka purjehti maailman merillä vuosina 1874–1885. Kauppamatkoillaan alus päätyi aina Etelä-Amerikkaan, Kiinaan ja Australiaan asti, ja upposi Newfoundlandin edustalla vuonna 1885.

Kalajan rakentaminen
Kalaja rakennettiin Santaholman perustamalla "Laiva ja Varvi Seuran" telakalla vuosina 1873-1874. Se oli valmistuessaan 372,9 lästin vetoinen ja 12 jalkaa syvässä kulkeva parkkilaiva. Rakentaminen vaati yhden kuolonuhrin, kun kirvesmies Antti Efraiminpoika Tohkojaruhjoutui telakalla sattuneessa onnettomuudessa kuoliaaksi. Säilyneiden asiakirjojen mukaan Varvin ja Kalajan rakennuskustannukset kohosivat yhteensä 185 829,78 markkaan, jotka jaettiin osakkaiden kesken heidän osuuksiensa mukaisesti. Laivan rakennutti osakeyhtiö, johon kuuluivat Kalajoelta A. Santaholma, I.Merenoja, O. Pahikkala, J. Myllylä, Oulusta L. Helander sekä Pyhäjoelta A. Annala. Rakennuspuuksi käytettiin aina Pihtiputaalta ja Reisjärveltä asti haettuja komeita jättiläishonkia, jotka siihen aikaan ylimaissa eivät kovin paljon maksaneet. Rakennusmestarina oli laivojen rakentaja Anders Gustaf Östman Kalajoelta. Työmiehet olivat pääasiassa kalajokisia isäntämiehiä, joilla useimmilla oli ammattituntemusta laivanrakennusalalla.

Miehistön värvääminen
Miehistön värvääminen tapahtui Kalajoella 17.9.1874. Laivan miehistöön kuului 16 miestä, 1 stuuvertti eli ylikokki, 2 perämiestä ja kapteeni. Laivan kapteeniksi tuli yksi yhtiön osakkaista, pietarsaarelaissyntyinen Jakob Roos, jolle luvattiin palkkioksi 60 markkaa kuukaudessa, 5 prosenttia bruttorahdista ja 3 markkaa maissaolorahaa. Perämieheksi nimitettiin D. Roos, joka vaihdettiin Skotlannissa vuonna 1867 oululaiseen J. Stenmaniin. Muut miehistön jäsenet olivat:
Konstaapeli Juho ÖstmanPuuseppä Kalle HaavistoMatruusit M. Märsell ja E. RahjaPuolimatruusit Niku Lohva, Juho Heusala, Antti ÖstmanKokki Antti Sievilä"Jungmannit" Heikki Simi, Antti Rönnqvist, August Pitkänen, Erik Anttila, F. Haapakangas, Matti Junnikkala, Sivert HendelinKajuuttavahti Herman ÖstmanAluksen tulliselvittely tehtiin Raahessa syyskuussa 1874, minkä jälkeen Kalaja lähetettiin ansaitsemaan maailman merille, tarkoituksena palata kahden vuoden kuluttua takaisin. Kalajoen "Lentävän hollantilaisen" matka venähti kuitenkin viiden vuoden mittaiseksi kapteeni Roosin kaapattua laivan.

Kalajan seikkailut maailman merillä 1874–1880
Kalaja purjehti aluksi Raahesta painolastissa Pietarsaareen, jossa laivaan lastattiin lankkuja Englannin Hulliin vietäväksi. Hullin satamassa Kalajaan laitettiin kuparipohja, ja tammikuussa 1875 alus jatkoi matkaansa Hullista Shieldsiin, josta se otti hiililastin vietäväksi Jaavan saarelle Indonesiaan.
Tammikuussa 1876 Kalaja jatkoi matkaansa Queenstownista Glasgow'hun ja otti huhtikuussa rahdin Buenos Airesiin, Argentiinan pääkaupunkiin, jonne saavuttiin saman vuoden kesäkuussa. Jaavan sokerirahdista kirjattiin samaan aikaan Kalajoella tuloja 16 430 mk. Argentiinasta kapteeni Roos jatkoi maissi- ja heinälastissa Brasilian Rio de Janeiroon, jonne alus saapui syyskuussa. Lokakuussa kapteeni Roos päätti lähteä pelkällä painolastilla, onneensa luottaen, purjehtimaan takaisin Jaavalle Batavian satamaan, josta otti kurssin kohti Indo-Kiinaa. Alkuvuodesta 1877 Kalaja saapui Saigonin satamaan, jossa laivan pohjakuparit vaihdettiin uusiin. Saigonista Roos lähetti edellisen vuoden rahtituloja Kalajoelle 9 502,50 mk.
Kapteeni Roosin onni kääntyi, kun puolimatruusi Heusala sairastui Saigonissa koleraan ja kuoli tautiin 20 päivää sairastettuaan. Kaiken lisäksi singaporelainen höyrylaiva lasketti lähes täydessä vauhdissa ankkurissa maanneen Kalajan päälle rikkoen aluksen pahasti, ja Santaholma joutui ottamaan Suomen Merivakuutusyhtiöltä ennakkona lainaa 84 000 mk viiden prosentin korolla laivan korjauksia varten. Kapteeni Roosia pyydettiin palaamaan kotiin, mutta seikkailumieli vei miehen mennessään.
Saigonista kapteeni Roos päätti viedä Kalajan vanhaa pohjakuparia Hongkongiin, josta hän otti lastin Siamiin. Lokakuussa 1877 laiva saapui Bangkokin satamaan, jossa kapteeninrouvan apulaiseksi Glasgow'sta tullut suomalainen nainen L. Ramstedt kuoli tropiikin tauteihin. Loppuvuodesta 1878 Kalaja otti sokerilastin Australiaan. Kalajoella isännistö alkoi kuitenkin jo hermostua. Kaikesta huolimattaSantaholma kirjoitti Roosille Australian Sydneyhin 2.8.1878 vielä toiveikkain mielin ja kertoi odottelevansa kärsivällisesti parempia aikoja.

Roos 
päätti viipyä kuukausikaupalla Sydneyssä sillä seurauksella, että joulukuussa laivasta karkasi seitsemän merimiestä Australiaan, useimmat heistä suomalaisia. Australiasta Kalaja otti hiililastin Shanghaihin Kiinaan ja kävi tämän jälkeen pari kertaa Euroopassa. Se jäi kuitenkin purjehtimaan Itä-Intian rannikkoreitille. Miehistö pyyteli kapteenia palaamaan kotiin, mutta Roos ilmoitti isännistölle marraskuussa 1879 purjehtivansa Kiinan merellä ja aikovansa Anjeriin, Jaavalle, mukanaan 450 tonnia raskasta lastia, teetä, kanelia ja silkkiä.
Kalajoella loppui kärsivällisyys, ja Roosin oli otettava viimein Hongkongista rahti takaisin Lontooseen, jonne alus saapui kesäkuussa 1880. Lontoossa laiva otettiin Roosilta pois ja annettiin 58-vuotiaan oululaisen merikapteeni Ryselin haltuun. Uudeksi perämieheksi nimitettiin August Söderlund. Pian Kalajoelle kantautui tieto, jonka mukaan Kalaja oli kärsinyt haverin Lontoossa ja Roos oli ottanut laivan korjauksia varten lainaa, joka oli maksettava heti takaisin. Lainan hankkiminen osoittautui hankalaksi, mutta viimein raahelainen kauppias Heikki Sovelius lupautui lainaamaan yhtiölle hampaita kiristellen 30 000 mk, ja Santaholma onnistui saamaan vielä ”Lumperin pankista” pankinjohtaja Aspergrenilta lainaa 20 000 mk, joilla Kalajan pakkohuutokauppa estettiin. Kalaja päätettiin myydä, mutta myynnistä ei kuitenkaan tullut mitään.

Roos 
tahtoi omistajilta rahaa laivan korjausta varten. Rahat lähetettiinkin, mutta Roos pani ne omiin taskuihinsa ja vielä lisäksi laivan rahtirahat. Isännistö vaati Roosia tulemaan kotimaahan ja tuomaan laiva Kalajoelle, mutta Roosilla oli sellainen omistajien valtakirja, että se oikeutti hänet rajattomasti purjehtimaan ja ottamaan lastia haluamastaan satamasta ja viemään minne se vain osoitetaan. Kapteeni Roos ei totellut isäntien määräyksiä, vaan ”seilasi ja hoilasi” vapaasti. Noin viitisen vuotta hän purjehti laivallaan aivan kaukaisen idän vesillä. Viimein omistajat valtuuttivat kapteeni Johan RyselinOulusta ottamaan laiva haltuunsa ja hänen onnistuikin saada ”karkulainen” kiinnin Englannissa. Kalaja tuotiin nyt Ouluun. Se oli perin huonossa kunnossa. Olusssa siihen pantiin Varjakan sahalta lankkulasti, jonka se vei Liverpooliin Englantiin. Siellä laiva nostettiin telakalle, revittiin vanha pohja pois, pantiin uusi kupari sekä muutenkin korjattiin koko laiva aivan ensiluokkaiseen kuntoon.
Liverpoolista laiva lähti Baltimooreen Yhdysvaltoihin, josta hyväkuntoisuutensa vuoksi sai nisujyvälastin Tanskaan. Sitten se haki Philadelphiasta jyvälastin Skotlantiin, jonne tuotiin vielä toinenkin nisujyvälasti Amerikasta. Neljäskin lasti oli samaa tavaraa Philadelphiasta ja se tuotiin Roueniin Ranskaan. Täällä laiva purjehti Lissaboniin ottamaan suolalastia, mikä tuotiin Raaheen. Laivan kapteenina näillä matkoilla toimi kapteeni Mustonen. Laivaa kunnostettiin ja se lähti kapteeni Aatami Kaakisen johdolla lankkulastissa Englantiin ja sitten Länsi-intian saarilta hakemaan sinipainevärilastia.

Kapteeni Roosin oikeudenkäynti
Kapteeni Roos haastettiin oikeuteen. Hän oli ollut Kalajan kapteenina viisi vuotta ja kahdeksan kuukautta, joista laiva oli maannut eksoottisissa satamissa kolme vuotta ja ollut merillä kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta. Sopimus oli tehty alun perin vain kahdeksi vuodeksi, jonka Roos oli rikkonut kieltäydyttyään palaamasta takaisin Suomeen. Voittoa oli tullut ainoastaan Pohjois-Amerikan reitiltä ja kirjanpidon mukaan laivan "proviantiin" oli kulunut vuosina 1874–1880 yhteensä jopa 65 470,12 mk, sillä Roos oli ostanut pitkille merimatkoille ”väkeviä juomisia, viinejä, porteria, olutta, skinkkua, juustoa ja monenlaista muuta erinomaisempaa kajuutta ruokaa”. Kaiken lisäksi kapteenin rouva oli ollut laivassa 4,5 vuotta maksamatta laisinkaan ruokarahaa. Isännistö vaati Roosilta korvauksia 126 014,43 mk, mutta oikeus määräsi hänen maksettavakseen ainoastaan 1 711,98 mk, sillä kapteenilla oli yli yhtiöltä saamisia 50 741,60 mk.

Pohjois-Amerikan reitillä 1880–1885
Trooppisten vesien toukat olivat syöneet Kalajan huonoon kuntoon, mutta laiva päätettiin korjata Mansikkaniemen varvilla Rahjassa ja lähettää toiselle ansaintamatkalle Pohjois-Amerikan reitille, joka aikaisemmin oli tuottanut hyvin voittoa. Kapteeniksi nimitettiinEdvard Mustonen ja perämieheksi Adam Kaakinen. Toinenkin matka alkoi kummallisella tavalla, kun Kalaja otti v. 1880 lankkulastin Oulusta Liverpooliin, mutta osa kansilastista päätyi mereen Pohjanmeren myrskyssä.
Seuraavat pari vuotta Kalaja purjehti Philadelphian ja Euroopan väliä, ja vuonna 1882 laivaa yritettiin myydä, mutta jälleen kerran tuloksetta. Kalajan kapteeniksi tuli v. 1882 entinen perämies Adam Kaakinen, joka purjehti Baltimoren ja Euroopan väliä kuskaten erilaisia rahteja öljystä ratapölkkyihin. Alus palasi 1884 Suomeen, josta lähti seuraavana vuonna viimeiselle, kohtalokkaalle matkalleen.

Kalajan tuhoutuminen
Kalaja otti vuonna 1885 Cardiffista hiiilastin toimitettavaksi Jamaikalle, josta otti punapuulastissa kurssin kohti Ranskan Le Havren satamaa. Huhtikuussa 1885 Santaholma vastaanotti Halifaxista Kanadasta sähkeen, jonka mukaan saksalainen Lloydin tullilaiva oli upottanut Kalajan "bankilla" ja perämies Lakström oli hukkunut. Vähitellen Kalajoelle saapui lisää tietoa ja kävi ilmi, että Kalaja oli joutunut onnettomuuteen Kanadan edustalla Newfoundlandin matalikolla huhtikuun 13. päivänä 1885 matkalla Jamaikalta Le Havren satamaan.
Alavieskalainen Juho Nikula, joka oli ollut Kalajassa merimiehenä sen viimeisellä matkalla kertoi, että ”oli nokipimeä yö huhtikuun 14. päivää vasten 1885. Se ei mene mielestäni koskaan. Muistan kuin viime yön. Olin sinä yönä iltapuolesta ruotelissa. Myrsky oli ankara, meri pauhasi ja korkeat laineet huuhtelivat laivamme kantta. Silmä kovan piti tähystellä pimeään yöhön, minne ei nähnyt ”nenäänsä pitemmälle”. Tuuli vinkui ja ulvoi mastoissa sekä purjeiden köysissä. Kapteeni Kaakinen kävi iltayöstä tarkastamassa, että kaikki ”oli reit”. Hyvässä tuulessa mentiin Ranskaa kohti. Laivassa oli kallisarvoinen, ehkä miljoonien arvoinen sinipainevärilasti, otettu Intiasta. Se oli aikomus viedä Havreen Ranskaan, mutta kohtalo ei sitä sallinut. Laivalla oli vastuksia ja vahinkoja koko purjehdusolonsa aikana, joten voimme sanoa sitä kovan onnen laivaksi. Purjehdusajallaan se menetti tapaturmaisesti 16 miestä. Kapteeni Kaakinen oli etevä merimies.
Kello 1 yöllä vaihtui laivalla vuoro. Ruoteliin tuli nyt tilalleni Janne Lakström Kalajoelta. Kiiruusti juoksin, kylmä kun oli, keulapuoleen hyttiini juomaan kuumaan kahvia. Mutta juuri kun nostin kahvilautasta suulleni, kuului rymähdys, vaikkei tosin kovin ankara. Heti kiireesti kannelle ja pian huomasin, että suuri höyry oli ajanut Kalajan ahterinpuolesta aivan eri poikki, kahdeksi kappaleeksi. Etupuoli pysyi vielä veden päällä sekä peräpuoli, mikäli erotin postilaivan valossa. Laiva, joka pimeässä ajoi päälle, oli saksalainen Bremen-linjan suuri matkustajahöyry Main. Sieltä laskettiin heti pelastusveneet vesille ja huolimatta pimeydestä ja ankarasta aallokosta, pelastuimme kaikki paitsi ahterissa ollut Lakström. Hän oli suuriin lammasnahkaturkkeihin puettuna heti laivojen törmätessä hukkunut. Sinne jätimme haikeana Lakströmin ja sääli tuli sikaakin, jonka arvattavasti hait pian söivät. Laiva vei meidät Halifaxiin, jonne se oli matkalla. Sitten meidät tuotiin Lontooseen todistamaan ja riita laivan haaksirikosta kesti Lontoon merioikeudessa kuusi kuukautta, jonka aikana olimme kaupungissa.

Tietojen mukaan saksalainen höyrylaiva Main tuli yöllä takaa päin ja päästyään melkein laivan sivulle, kääntyi ja ajoi suoraan Kalajan päälle, jolloin laiva katkesi kahtia. Onnettomuushetkellä perää pitänyt Lakström hukkui. Main pelasti merimiehet Kalajan ajelehtivasta keulaosasta ja vei heidät Amerikkaan, josta he palasivat takaisin Kalajoelle omia aikojaan. Oikeus totesi molemmat laivat syypäiksi, sillä Kalajan lyhdyt oli ilmeisesti asennettu väärin.
Kalajoen Laiva ja Varvi Seura purettiin ja huutokaupattiin kannattamattomana, mutta Santaholman laivanvarustaminen ei suinkaan päättynyt tähän. Parin vuoden kuluttua Kalajan uppoamisesta Santaholma hankki käyttöönsä Joutsen-nimisen laivan ja ryhtyi kuljettamaan sillä kauppaamaansa tervaa ja puuta Englantiin ja tuomaan Englannista kivihiiltä Suomeen. Santaholman poikaJuhani Santaholma osallistui Joutsenen purjehduksille. Santaholma rakensi myös hinaaja-aluksia, joista ensimmäinen oli nimeltään Antti. Weikko puolestaan oli ensimmäinen yhdistetty hinaus- ja matkustajalaiva.

Kalajoen Säästöpankin historiaa

Kalajoen Säästöpankki Taiteilija Olga Markova-Orellin maalaus
Kalajoen Säästöpankin perustaminen tuli esille kuntakokouksessa kesäkuun 17. päivänä 1884. Silloin olivat mukana vaikutusvaltaiset kunnanisät mm. Jaakko Friis, Juho Friis, Antti Santaholma, Juho Pahikainen, Simo Saari ym. ennen kaikkea vaatimattomuudessaan kaikkeen lahjakas ja aloiterikas kunnankirjuriKalle Myllylä, josta tuli säästöpankin kirjuri yhdeksi vuosikymmeneksi. Kuntakokouksen pöytäkirjan 9 § osoittaa: "Otettiin esille kysymys säästöpankin perustamisesta kuntaan ja myönnettiin sen edullisuus yksimielisesti ja päätettiin valita komitea asiaa valmistelemaan ja sääntöehdotusta tekemään syyskokouksessa esitettäväksi; valittiin puheenjohtajaksi kruununnimismies G.A. Palmqvist ja jäseniksi kansakoulunopettajaMatti Tuomikoski, kuntakoukouksen esimies J. Pahikainen,lautakunnan esimies M. Alasuvanto ja kunnankirjuri K. Myllylä."

Saman vuoden lokakuun 13 päivänä kuntakokous päätti: "että lainamakasiinin siemenjyvästön kasvukapoista myydään sata tynnöriä rukiita ja kaksisataa tynnöriä ohria, joista saatu summa luovutetaan säästöpankin pohja- eli kantarahastoksi." Joulukuun 15 päivänä kuntakokous hyväksyi edellä mainitun komitean sääntöehdotuksen.

Vahvistettujen sääntöjen perusteella kuntakokous sitten syyskuun 28 päivänä 1886 valitsi säästöpankille johtokunnan, johon tulivat
Kustaa Himanka, Klle Myllylä, Johan Löfgvist, Antti Rahko, Antti Manninen ja Jaakko Merenoja sekä varajäseniksi Heikki Vedenoja, Niku Silvasti ja Matti Juusola. Näistä valittiin esimeheksi Jaakko Merenoja ja kirjuriksi Kalle Myllylä.

Säästöpankki voitiin avata yleisölle virallisesti vasta 19 päivänä marraskuuta 1887. Ensimmäinen pankkihuoneisto sijaitsi Jaakko Merenojan talossa Pohjankylässä. Ensimmäiset vuodet säästöpankkitoiminnassa eivät näytä saavutuksiltaan loistavilta, mikä johtuu ehkä siitäkin, että säästöpankkia pidettiin auki vain kerran kuukaudessa. Toisena kehityksen hitaututeen vaikuttavana tekijänä mainittakoon se, että säästöpankin ohjesäännön määräys, minkä mukaan yhdeltä säästöönpanijalta sai ottaa talletusta vain 200 mk vuodessa. Ensimmäisenä virallisena aukiolopäivänä 19.11.1887 ensimmäisen talletuksen teki kauppias Antti Santaholma: 800 mk, joka heti kunnalle lainattiin.

Vuoden 1888 tammikuussa säästöpankki oli auki kaksi kertaa, jolloin kerääntyi talletuksia yhteensä 924 markkaa. Kassaan kerääntyneet varat lainattiin kahdella velkakirjalla, minkä lisäksi maksettiin pankille hankitutu tilikirjat.

Säästöpankin ensimmäinen isännistö valittiin kuntakokouksessa 14 päivänä maaliskuuta 1898. Ylimpään elimeen, mikä valvoi säästöpankin toimintaa ja päätti sen toiminnata, valittiin kauppia
Antti Santaholma ja maanviljelijät Kaarlo Haavisto, Antti Manninen, Joonas Tavasti, Antti Tiinanen, Esa Mustonen. Eliel Naatus, Matti Nikula, Mikko Nauha, Sakri Kaakko, Antti Niska ja Juho Roukala. Säästöpankin hallitukseen kuuluivat pastoriJ.H. Ihalainen, nimismies A.W. Snellman, apteekkari J.O. Hedman ja maanviljelijät J.Fr.NaatusOtto Muuttonen sekä varajäsenet maanviljlijät Juho Tikkala ja Matti Matinpoika Nikula. Uusi hallitus piti ensimmäisen kokouksen maaliskuun 30 päivänä 1898 ja valitsi puheenjohtajakseen apteekkari J.O. Hedmanin ja varapuheenjohtajaksi nimismies A.W. Snellmanin.

Vuoden 1899 alusta alettiin pankkia pitää auki joka arkilauantai. Aukiolojen lisääntyminen vaikutti suotuisasti pankin kehitykseen. Vuoden 1900 aikana tehtiin pankin ohjesäännön muutos, jonka mukaan yhdeltä säästöönpanijalta sai ottaa talletusta 5000 mk vuodessa aikaisemman 200 mk sijasta.

Kalajoen Säästöpankin toiminta aloitettiin, kuten monen muunkin maalaissäästöpankin vuokrahuoneissa. Kolme ensimmäistä vuottaan se oli johtokunnan puheenjohtajan maanviljelijä 
Jaakko Merenojantalossa, sitten Ventelän talossa vuoteen 1898, jolloin pankki vuokrasi huoneen Hakalasta. Siitä se siirtyi seuraavan vuonna 1899 silloisen kirjanpitäjänsä luokse Pohjankylän koululle. Täällä pankin toiminta jatkui aina vuoteen 1914, jolloin jo oman talon rakennustyöt olivat käynnissä. Vuonna 1913 ostettiin pankin palsta, "Omapohja", jolle rakennettiin panki toimitalo, mihin muutettiin joulukuun 9 päivänä 1915 Heikki Himangan talossa, jossa pnkki oli ollut toista vuotta.

Säästöpankin talon rakensivat urakalla rakennusmestari 
Kyösti Himanka Helsingistä ja Leander Rahko Kalajoelta. Urakkasumma oli ulkohuonerakennuksineen 27.600 markkaa. Rakennukseen varattiin myös huoneita kunnan tarpeita silmällä pitäen ja siihen sijoitettiin myös siihen aikaan paikkakunnalta puuttuva suuri juhlasali, jossa erinäiset yhdistykset ovat saaneet merkkijuhlansa viettää. Kunnalle luovutettiin rakennuksesta heti sen valmistuttua kansliahuone kassaholveineen pientä vuosivuokraa vastaan.

Vuonna 1920 pankki otti liikkeensä yhteyteen Keksuspankin postivekselien myynnin. Marraskuussa 1. päivänä samana vuonna alettiin säästöpankkia pitää avoinna kaksi kertaa viikossa. Vuonna 1928 säästöpankki liittyi jäseneksi Keski-Pohjanmaan Säästöpankkiyhdistykseen.

Vuonna 1944 ostettiin Lotta Svärd Kalajoen paikallisosatolta Siltasaari-niminen kiinteistö, josta oli tarkoitus laittaa virkailijoille asuntola, mutta se jouduttiin luovuttamaan siirtoväen käyttöön useaksi vuodeksi ja niin se sitten myytiin Maanmiesseuraliitolle vuonna 1950. Vuonna 1949 päätettin isosali korjauttaa kunnan käyttöön. Salista laitettiin 4 uutta toimistohuonetta ja vuokrattiin kunnalle 40 000 markan vuosivuokraa vastaan.

Vuonna 1956 pankkihuoneeseen päätettiin teettää uusi tiski entisen vanhan ja epäkäytännöllisen tilalle. Uusi tehtiin osaksi arkkitehti 
Elsi Borgin piirustusten mukaan kuitenkin vähän muuttamalla. Mainitun tiskin teki Toivo Ojalan Puusepänliike Kalajoelta. Vuonna 1958 pankin ulkoseinään laitettiin mainosvalo, joka tilattiin Oy Airam Ab:ltä. Laite tuli maksamaan 300 000 markkaa.

Isännistön ensimmäisenä puheenjohtajana toimi kauppias 
Antti Santaholma 20 vuotta. Hänen jälkeensa valittiin puheenjohtaksiKalle Myllylä, jonka toimiaika kesti viisi vuotta eli vuoteen 1923. Myllylän jälkeen puheenjohtajana toimi kaksi vuotta Heino Tavasti. Tavastin jälkeen puheenjohtajana toimi kolme vuotta kirkkoherra J. Anton Heilala. Vuonna 1928 puheenjohtajaksi tuli Oskari Metsola, jonka tomiaika loppui vuoteen 1945. Vuosina 1946-48 puheenjohtajana toimi kauppias J.S. Yrjänä sekä 1949-1950 lääkäri Untamo Sorasto. Vuodesta 1951 puheenjohtajana on toiminut rovasti V.H. Kivioja.

Säästöpankin ensimmäisen hallituksen puheenjohtajan apteekkari
J.O.Hedmanin paikkakunnalta poismuuton jälkeen v. 1907 valittiin hallituksen puheenjohtajaksi silloinen prokuristi myöhemmin kunnallisneuvos Oskari Santaholma. Hänen erottuaan v. 1913 valittiin puheenjohtajaksi pastori A.J. Sariola. Hänen jälkeensa v. 1918 puheenjohtajaksi tuli maanviljelijä A.L. Manninen, joka vuoden 1929 alusta erosi. Tämän jälkeen valittiin puheenjohtajaksi maanviljelijä Kustaa Rahko, joka toimi tehtävässä 23 vuotta. Vuoden 1953 alusta valittin hallituksen puheenjohtajaksi maanviljelijäK.A.Siipola.

Pankin kirjureina, kamreereina ja toimitusjohtajina ovat toimineet
Kalle Myllylä kunnankirjuri 1887 - 1899Jaakko Hiivala kansakoulun opettaja 1899 - 1911, 1912 - 1914O.H. Petäjistö maisteri 1911 - 1912Alfred Kärje 1914 - 1918Sergei Åkerman 1918 -1919Eino Hongell (Honkela) 1919 - 1923Martta Heinonen 1923 - 1928Anni Helanen (Helander) kamreerina 1928 - 1949 ja sen jälkeen toimitusjohtajana vuodesta 1949

Efraim Kilpinen - kalajokinen kanteleentekijä

Efraim Kilpinen Taiteilija Markku Hakolan maalaus
Efraim Kilpinen kävi nuoruudessaan vuosina 1881–85 Oulussa puuseppäkoulun. Ruotsinkielisen sukunimensä Alholm hän muutti 1883 Kilpiseksi ihailemansa suomalaisuusmiehenWolmar Kilpisen (Schildt) mukaan.

Puusepänkoulun suorittamisen jälkeen
Efraim Kilpinen toimi Haapaveden kansanopistossa käsityön opettajana. Haapavedellä Kilpinen tutustui maankuuluun kanteleensoittajaan Pasi Jääskeläiseen. Kerran Pasi pyysi Kilpistä korjaamaan kanneltaan, tästä sitten alkoi myös hänen kanteleenrakentajana tunnettu uransa.Kilpinen toimi vielä kauan enemmän puuseppänä. Hän oli erittäin taitava suksimestari ja sai useita palkintoja suksistaan.Taito isältä pojille
Kilpinen opetti myös pojilleen Matille ja Oskarille kanteleitten rakentamisen ja niin Kalajoelle kehittyi kanteleverstas. Pasi Jääskeläinen oli kertonut Kilpisistä Helsingissä musiikkiliike Fazerilla ja sieltä alkoi Kilpisille tulla runsaasti kanteleitten tilauksia, kerrankin yhtä aikaa 100 kannelta. Etenkin 1920- ja -30-luvut olivat hyvin kiireistä aikaa. Kun vielä yksityisetkin tilasivat kanteleita, kysyntä ylitti usein tarjonnan. Kilpisten kanteleet tunnettiin kaunissointisina, niitä käyttivät useat nimekkäät kanteletaiteilijat Suomessa. Kilpiset suunnittelivat kanteleeseen myös monia rakenteellisia uudistuksia, jotta soitinta voisi käyttää monipuolisemmin. He saivat kanteleistaan ensimmäisiä palkintoja.Efraim Kilpinen valmisti jopa 30-kielisiä kanteleita.Efraim Kilpisen poika Oskari Kilpinen (13.4.1895 – 8.11.1980) jatkoi kanteleitten rakentamista isänsä jälkeen ja myös hänestä tuli myös maankuulu mestari. Isänsä tavoin hän teki taidokkaita käsitöitä. Oskari sai vuonna 1969 Kalevala-seuran tunnustuspalkinnon ja kunniakirjan tunnustukseksi ansiokkaasta työstä kansallissoittimemme kehittämisessä.

Kilpisten verstaalta on kanteleita kulkeutunut moniin Euroopan maihin, ainakin Pohjoismaihin ja Saksaan, myös amerikansuomalaiset ovat niitä hankkineet. Kilpiset rakensivat yli 4000 kanteletta. Efraim Kilpinen oli taiteellinen myös runouden alalla: hän kirjoitti runoja, jotka tosin jäivät pöytälaatikkoon. Efraim Kilpinen sai ansioistaan Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkin.
Tietoja V. H. Kiviojan arkistosta

Efraim Juhonpoika Kilpinen (vuoteen 1883 saakka Alholm) on Kalajoella 13.12.1862 syntynyt puuseppä ja kanteleentekijä, joka kuoli 9.12.1951 Kalajoella. Hän avioitui 31.8.1884 Kalajoella Sofia Tuomaantytär Heikkilän (20.1.1864 - 7.1.1947) kanssa. Heille syntyi seitsemän lasta Väinö (2.11.1884 -3.3.1893), Johanna (12.10.1887 - 1909), Aino Sofia (20.7.1890 - 6.2.1893), Anni (27.1.1893 - kuoli Karijoella 12.2.1907), Kaarlo Oskari (13.4.1895 -8.11.1980), Matti Viljami (17.2.1897 - ?) ja Tyyne Maria (17.6.1903 -?).
Efraim Kilpisen vanhemmat olivat merimies Johan Annanpoika Ahlholm (alkuaan Lepistö) syntynyt 7.12.1821 ja kuollut 7.8.1893. Äiti oli Johanna Vilhontytär omaasukua Pokela syntynyt 28.7.1821 Alavieskassa ja kuollut 31.7.1904). Efraimin äidin, Sofia Tuomaantyttären vanhemmat olivat Tuomas Pekanpoika Heikkilä ja Priita Kaisa Juhontytär Kekolahti (Stenman). Efraim Kilpinen asui 18.7.1881 - 17.9.1885 välisenä aikana Oulussa, jossa hän kävi puusepänkoulua.

Eino Rahja – Leninin henkivartija

Eino Rahja Taiteilija Markku Hakolan maalaus
Vuonna 1836 Lohtajan Alaviirteeltä muutti Kalajoen Tyngänkylän Rahjan taloon Aapo Matinpoika Mikkola (1799-1853). Perheeseen syntyi yhdeksän lasta. Vuonna 1828 päivänvalon nähnyt Mikko Aaponpoika Rahja avioitui varsin nuorena ja hänen esikoisensaAapo Mikonpoika syntyi Kalajoella 10.1.1848.Aapo Mikonpoika Rahja avioitui Fanny Katarina Matintytär Sjöbergin (s. 23.3.1848 Kalajoella) kanssa ja perheeseen syntyi kahdeksan lasta:

Jaakko Vilho 14.1.1872 Kalajoella
Maria Lyydia 20.3.1874 Kalajoella
Alma Albertiina 6.7.1876 Pietarissa
Eemil Edvin 22.12.1883 Pietarissa
Eino Einar 2.6.1885 Pietarissa
Johanna Frederika 10.6. 1887 Pietarissa
Nammi Sofia 9.5.1889 Pietarissa
Tyyni 30.4.1891 Pietarissa

Kahden ensimmäisen lapsen syntymisen aikaan pariskunta ei vielä ollut naimisissa. Rahjat asuivat Kalajoen Etelänkylässä Apulin maakirjanumerolla ”Kuusikon” mökissä. Perhe lähti työansioon Pietariin ensimmäisen kerran 1871, toisen kerran 1873 ja pysyvästi 1876. Aapo työskenteli Pietarissa rautatieläisenä ja rautatien konepajalla sekä Pietarissa ja Kronstadtissa kirvesmiehenä.
Fanny ja Aapo Rahjan kaikki neljä tytärtä kuolivat Venäjällä hyvin nuorena, jo ennen kymmentä ikävuottaan. Vanhin pojista Kalajoella syntynyt Jaakko meni jo 12-vuotiaana töihin torpeedoverstaaseen ja työskenteli myöhemmin 14 vuotta viilaajana ja sorvaajana Kronstadtin ja Pietarin tehtaissa. Vuonna 1899 hän siirtyi rautateiden palvelukseen ja oli lähes 20 vuotta veturinkuljettajana Suomen radalla ja Nikolajevin rautateiden Suomen haararadalla.

Kirvesmiehenä työskennellyt 
Aapo Rahja loukkaantui vaikeasti Amiraliteetin työmaalla Pietarissa helmikuun lopulla 1902. Loukkaantunut toimitettiin sairaalaan, mutta suoritettu leikkaus ei auttanut. aapo Rahja kuoli 26.2.1902. Rahjan perheen toimeentulosta joutuivat nyt huolehtimaan 16-vuotias Eino ja 14-vuotias Jukka. Heidän veljensä Edvin sairasti pahaa reumatismia eikä kyennyt käymään säännöllisessä ansiotyössä. Vanhin veli Jaakko oli jo perustanut oman perheen ja muuttanut pois vanhempien luota.Eino ja Jukka Rahja liittyivät Venäjän sosiaalidemokraattiseen puolueeseen pian isänsä kuoleman jälkeen. Myös Jaakko Rahja osallistui aktiivisesti vuoden 1905 kapinatapahtumiin. Jukka Rahja asui vuosina 1906-1913 Kuopiossa ja oli aktiivisesti mukana Suomen sosiaalidemokraattisessa nuorisoliikkeessä kierrellen mm. puhujana.Eino Rahja toimi 1910-luvun alussa Leninin puolison Nadesha Krupskajan apuna levitettäessä vallankumouksellista kirjallisuutta ulkomailta Venäjälle. Bolsevikkien matkustaessa mm. Suomen ja Venäjän välisellä rautatiellä Eino Rahja toimi usein yhteysmiehenä ja tuli tunnetuksi ovelana ja tunnollisena puoluetyöntekijänä. Eino Rahjalla oli ratkaiseva osuus siinä, että bolsevikkien Pravda-lehden Pietarin kirjapaino onnistuttiin pitämään toimintakunnossa 1917 levottomina päivinä ja maanpaosta palanneen V.I.Lenin poliittiset kirjoitukset levisivät suuren kansanjoukon luettavaksi.Eino ja Jukka Rahjan vallankumouksellinen toimeliaisuus toi näkyviä tuloksia myös Pietarin suomalaisten keskuudessa. Huomattavin saavutus oli Pietarin suomalaisen punakaartin perustaminen tsaarin kukistumisen jälkeen.

Heinäkuun epäonnistuneen vallankumousyrityksen jälkeen Lenin oleskeli Pietarin ulkopuolella Razliv-järven takana piilossa väliaikaisen hallituksen etsiviltä. Hänen neuvonsa ja ohjeensa olivat kuitenkin Pietarissa elokuussa kokoontuneen bolsevikkipuolueen 6. edustajakokouksen päätöslauselmien pohjana.
Lenin asui Jalkalassa 
Eino Rahjan appivanhempien talon lisärakennuksessa runsaan viikon. Rahja ja hänen puolisonsaLyydia (os. Parviainen) oleskelivat tämän ajan Pietarissa ja välittivät vallankumousjohtajalle kirjeitä mm. hänen puolisoltaanNadesha Krupskajalta. Jalkalasta Lenin jatkoi Helsinkiin, missä hänet sijoitettiin vt. miliisipäällikkönä toimineen Kustaa Rovion asuntoon.Lenin odotti koko ajan sopivaa tilaisuutta palata Pietariin. Suomen pääkaupungista hän siirtyi ensin lähemmäs rajaa Viipuriin. SieltäEino Rahja saapui noutamaan bolsevikkijohtajaa Pietariin. Tarvittiin tekokukka ja muitakin naamioimistarpeita. Lenin sai suomalaisen papin ulkonaisen hahmon. Epäluulojen välttämiseksi Eino Rahjanoli määrä puhua Leninille heti suomea, kun vähänkin epäilyttävän tuntuinen henkilö näkyi lähettyvillä. Vallankumousjohtajan tuli siinä tilanteessa vastata vain yksinkertaisesti jo ”Ei” taikka ”Juu”.

Lähdettyään Viipurista paikallisjunalla 
Lenin ja Rahja siirtyivät ennen Valkeasaaren raja-asemaa Raivolassa Pietarin junaan, jossa Hugo Jalava toimi veturinkuljettajana. Suomalaispapin hahmo muuttui veturilämmittäjäksi ja matka kohti Pietaria jatkui. Lenin ja Rahjapoistuivat junasta Udelnajan asemalla ja jatkoivat kävellen Pietarin Viipurin kaupunginosaan osoitteenaan Serdobolskajankatu n:o 1/92, asunto 41. Siellä asui 1917 bolsevikki Margerita Fofanova, joka työskenteli Lenin vaimon kanssa.
Lenin poistui Fofanovan asunnosta kahdeksan kertaa osallistuessaan puolueen keskuskomitean kokouksiin ja neuvotellessaan johtavien puoluevirkailijoiden kanssa. Lokakuun 28. päivän iltana pidettiin Viipurin kaupunginosassa, Bolotnaja-kadun n:o 13/27 toisessa kerroksessa erittäin salaisesti bolsevikkipuolueen keskuskomitean laajennettu istunto. Siihen osallistui noin 30 henkilöä ja istunnossa oli määrä tarkistaa kapinavalmistelujen kehitys.

Salaisessa asunnossaan – Serdobolskaja-katu 1/92 – piileskelevä
Lenin sai lokakuun 24. päivänä tietää Eino Rahjalta, että viranomaiset nostavat Nevan yli johtavia läppäsiltoja. Hän päätti lähteä Smolnaan, Neva-joen toiselle puolelle, vielä samana iltana ja kiirehti keskuskomiteaa viipymättä aloittamaan kapinan.Eino Rahja yritti vielä saada Lenin luopumaan lähdöstään Smolnaan vetoamalla hankkeen vaarallisuuteen; väliaikaisen hallituksen etsivät tekivät kaikkensa löytääkseen bolsevikkijohtajan ja kaduilla sekä erityisesti silloilla oli tiukkoja tarkastuksia. Lenin ei kuitenkaan suostunut luopumaan suunnitelmastaan, vaan totesi päättäväisesti: ”Lähdetään Smolnaan”. Hämätäkseen väliaikaisen hallituksen etsijät Lenin muutti Eino Rahjan neuvosta mahdollisimman paljon ulkomuotoaan, vaihtoi ylleen vanhan takin, sitoi kasvojen ympäri liinan ikään kuin olisi potenut hammassärkyä, pani päähänsä vanhan lippalakin.

Kello kymmenen ja yhdentoista välillä illalla 
Lenin ja Rahjapoistuivat salaisesta asunnosta ja lähtivät kävelemään raitiovaunupysäkille. Lähellä Suomen rautatieasemaa he nousivat pois raitiovaunusta ja jatkoivat matkaansa jalan kohti Liteinyi-siltaa. Muutaman sadan metrin päässä Mihailovoin tykistökoulun upseerioppilaat olivat juuri samaan aikaan tarkistamassa ”Rabotsi putj”-lehden toimitusta saatuaan vihjeen Leninin mahdollisesta oleskelusta siellä ja käskyn pidättää hänet.

Kävelyreittinsä vaarallisuudesta huolimatta bolsevikkijohtaja ja hänen turvamiehensä pääsivät vaikeuksitta Liteinyi-sillalle, joka oli ylitettävä. Sillan toisessa päässä – Viipurin puolella – olivat punakaartilaiset vartiossa. He eivät kiinnittäneet mitään huomiota kahteen vaatimattomasti puettuun kulkijaan. Kutuzovin rantakadun puolella olivat vartiossa Pietarin sotilaspiirin esikunnan määräämät sotamiehet. Nämä vaativat ohikulkijoilta kulkulupaa. Leninilla ja Rahjalla ei sellaista tietenkään ollut. He pääsivät kuitenkin vartioston läpi, sillä paikalle kerääntyi suuri joukko myöhäisvuorostaan palaava työläisiä, jotka myös olivat ilman kulkulupia. Syntynyttä kiistelyä hyväksikäyttäen 
Lenin ja Rahja pääsivät vartiomiesten ohi ja jatkoivat Liteinyi-valtakadulle. Sieltä he kääntyivät runsaan 100 metrin kävelyn jälkeen Spalernajakadulle, joka johti suoraan Smolnan alueelle. Matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä yli kilometri ja muutaman minuutin kuluttua ilmestyi eteen kahden upseerioppilaan muodostama ratsupartio, joka vaati kulkulupia.Eino Rahja kumartui Leninin puoleen ja kuiskaten kehotti tätä jatkamaan matkaa. Rahja itse jäi viivyttämään ratsupartiota. Toinen upseerioppilaista piti häntä humalaisena ja Rahja teki parhaansa vahvistaakseen tätä käsitystä. Silti toinen ratsupartiolainen vaati Rahjaa seuraamaan Komendantinvirastoon. Rahja kyyräili kulmainsa alta viiksiniekkaa. Jos vain iskee ratsupiiskallaan, ammun satulasta mokoman lurjuksen. Viiksiniekka sivalsi kiivaasti hermostuneena tanssahtelevaa hevostaan. Se kavahti pystyyn. Rahja hyppäsi seinä viereen nojautuen kosteaa kylmää seinää vasten. Junkkarikoululaiset lähtivät ratsastamaan Liteinyi-kadulle päin. Rahja suoristi jännityksestä puutuneet sormensa, hellitti revolverin kahvan ja lähti taakseen vilkuilematta tavoittamaan Leniniä.

Loppumatka Smolnaan sujui vaikeuksitta. 
Rahjalla oli hallussaan kaksi kulkulupaa Smolnan päärakennukseen. Suunnilleen puolenyön aikaan Lenin pääsi vallankumouksen päämajaan, jossa hän ryhtyi välittömästi johtamaan aseellista kapinaa. Samalla Eino Rahjan tehtävä Leninin henkivartijana ja yhteysmiehenä oli päättynyt. Seuraavat kymmenen päivää järisyttivät maailmaa.

Rahjan veljekset ja vallankumous

Venäjän vallankumouksen 1917 ja Suomen sisällissodan 1918 aikana huomattavissa vallankumoustehtävissä olleet Rahjan veljeksetEinoJukka ja Jaakko Rahja ovat kalajokista sukua ja Jaakko on syntynytkin Kalajoella. Rahjat asuivat Kalajoen Tyngällä ja olivat pari sukupolvea aikaisemmin ottaneet sukunimensä asuintalon mukaan.

Rahjan perhe on yksi esimerkki niistä tuhansista perheistä, jotka lähtivät 1800-luvun lopulla töihin Pietarin suurkaupunkiin. Pietarin metalliverstaalla töissä olleet veljekset liittyivät jo alle 20-vuotiaina Venäjän bolsevikkipuolueeseen heti sen perustamisen 1903 jälkeen. Seuraavan 14 vuoden aikana Rahjat olivat aktiivisesti mukana
Wladimir Iljitsch Leninin johtamassa maanalaisessa puoluetyössä ja saavuttivat tulevan vallankumousjohtajan täyden luottamuksen.Eino Rahja
Eino Rahja ( 1885-1936)(kuva) toimi Leninin tärkeimpänä turvamiehenä tämän ollessa etsintäkuulutettuna Pietarissa syksyllä 1917 kansalaissodassa. Rahja henkilökohtaisesti saattoi Leniniä pitkin Pietarin tarkasti vartioituja katuja ja siltoja aloittamaan vallankumouksen bolsevikkien päämajassa Smolnassa.
Kenelläkään muulla kalajokisella ei ole ollut yhtä suurta vaikutusta maailman historiaan kulkuun, sillä Lenin matkan turvaamisen epäonnistuminen olisi todennäköisesti merkinnyt myös vallankumouksen epäonnistumista. Eino Rahja oli lentäjä ja myöhemmin Tampereella punaisten puolustuspäällikkö.
Jukka Rahja

Jo marraskuussa 1917 Pietarin bolsevikki 
Juhana (Jukka) Rahja oli ollut Suomen vallankumouksen kannalla. Joulukuun loppupuolella hän vaihtoi jo Suomenniemen hevosia aseisiin Pietarissa. Sodan alettua Jukka toimi aluksi asejunan päällikkönä. Saattaessaan suurta asekuljetusta 27. tammikuuta hän haavoittui vaikeasti molempiin jalkoihin valkoisten väijytyksessä. Veljensä Jukan haavoituttua asejunan päälliköksi astui Eino Rahja.Eino ja Jukka Rahjalla oli merkittävä osuutensa myös Suomen sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen siirtymisessä yhä avoimemmin aseellisen vallankumouksen linjalle syksyllä 1917. Leninin ja bolsevikkien kaapattua Venäjällä vallan itselleen lokakuussa 1917Jukka Rahja nimitettiin Suomen apulaiskuvernööriksi. Nimitys ei kuitenkaan käytännössä toteutunut, sillä Suomi teki jo eroa Venäjästä.Sisällissota

Pari kuukautta myöhemmin alkaneen Suomen sisällissodan aikana
Eino Rahja oli yksi kapinallisten johtoryhmän jäsenistä ja hänen avullaan punaiset saivat Venäjältä runsaasti aseita ja ampumatarvikkeita. Tammikuun lopussa Helsinkiin saapui Leninin lupaama asejuna, joka toi 15 000 kivääriä, 30 konekivääriä eli "kuularuiskua", 10 kenttätykkiä ja suuret määrät ammuksia. Kuljetusta johtivat Jukka ja Eino Rahja 
Jukka Rahja haavoittui heti sodan alussa lähellä Viipuria ja joutui seuraamaan sodan kulkua sivusta. Maaliskuussa Eino Rahja oli jo punaisen armeijan ylipäällikkö yhdessä Adolf Taimen ja Evert Elorannan kanssa. Sodan aikana hän ei ylipäällikön tehtäviään juuri ehtinyt hoitaa, vaan oli mukana taisteluissa Lempäälän rintamalla ja neuvotteli venäjän kielentaitoisena venäläisten kanssa lisäavusta. Lentotiedustelua Eino suoritti Lylyn taisteluiden aikaan maaliskuussa. Korkeakosken taistelussa 19. maaliskuuta Eino Rahja johti puolustusta ja myöhemmin turvasi perääntymistä komentamallaan panssarijunalla.

Valkoisten onnistuessa katkaisemaan ratayhteyden Helsingin ja Tampereen välillä 
Eino Rahja yritti panssarijunan komentajana läpimurtoa Helsingistä Tampereelle. Taisteluiden välillä Eino Rahjakävi pyytämässä apua Pietarista. Tilanteen käytyä toivottomaksi Rahjat pakenivat muiden punaisten johtajien tavoin Pietariin.SKP:n perustajia 

Punaisten tappion jälkeen 
Eino ja Jukka Rahja olivat perustamassa Moskovassa syyskesällä 1918 Suomen Kommunistista Puoluetta ja he kuuluivat sen ensimmäiseen keskuskomiteaan. Eino ja Jukka Rahjasuunnittelivat vielä 1920-luvun taitteessa aktiivisesti uuden aseellisen vallankumouksen käynnistämistä Suomessa. Kumpikin oli kouluttamassa punaupseereita Pietarin lähellä. Eino Rahjalla oli myös suunnitelma kenraali Mannerheimin murhaamiseksi, mutta se ei koskaan toteutunut.
Suomalaisten kommunistien keskinäisessä välienselvittelyssä Pietarin Kuusisen klubilla vuonna 1920 surmansa sai mm. 
Jukka Rahja jaJaakko Rahja haavoittui vaikeasti. Eino Rahja yleni puna-armeijassa kenraaliluutnantiksi ja palkittiin kahdesti Punaisen lipun kunniamerkillä. Hän kuoli 1936 ja hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Aleksanteri Nevskin luostariin.
Nuorimpia veljiään vähemmän politiikkaan osallistunut 
Jaakko Rahja kuoli syöpään 1926 ja hänet on haudattu Petroskoihin. Eino jaJukka on haudattu Pietariin.

Taistelu työväentalosta

Kalajoen työväentalo Taitelija Olga Markova-Orellin maalaus

Lapualla syksyllä 1929 alkaneen ja Lapuan liikkeen nimellä tunnetuksi tulleen suoran oikeistoradikaalisen toiminnan yleistyminen johti äärivasemmistoon ja näiden järjestöihin kohdistuneiden väkivallantekojen nopeaan ja tuntuvaan lisääntymiseen seuraavan vuosikymmenen alussa. Kannattajansa ja jäsenensä nämä järjestöt saivat lähinnä maaseutuväestöstä, kokoomuspuolueen ja maalaisliiton kannattajista. Kuitenkin lähes koko porvarillinen Suomi tunsi aluksi myötätuntoa Lapuan liikettä ja sen päämääriä kohtaan. Taistelu kommunismia vastaan yhdisti niin pohjalaisia talonpoikia kuin pääkaupungin ruotsikielisiä teollisuusjohtajiakin.

Lapuan liikkeen saavutukset huipentuivat kesällä ja syksyllä 1930, jolloin eduskuntaan saatiin hajottamisen jälkeen pidetyissä vaaleissa kahden kolmasosan porvarillinen enemmistö. Sen turvin säädettiin ns. kommunistilait, joilla sosialistit pystyttiin eliminoimaan julkisesta elämästä. Lapuan liike nosti ”Lapuan lain” Suomen lain yläpuolelle, ja tästä seurasi muilutusten nimellä tunnettuja, lähinnä kommunisteihin kohdistuneita kyydityksiä ja muutamia poliittisia murhakin. Samaan aikaan työväentaloja suljettiin ja työväen järjestöjen omaisuutta anastettiin tai tuhottiin.

Presidentin kyyditys

Presidentti Kaarlo Juho Ståhöberg (1919 -1925) siepattiin vaimoineen lokakuussa 1930 Kulosaaren kodistaan ja kyyditettiin Joensuuhun, ilmeisesti päämääränä Suomen itäraja. Ståhlberg selvisi muilutuksesta, palasi juhlittuna sankarina Helsinkiin ja tunnisti kyyditsijänsä. Toimeksiannosta epäillyt Suomen Lukon pääsihteeri Mikko Jaskari ja everstiluutnantti Eero Kuussaari sekä päätekijänä pidetty kenraali Martti Wallenius pidätettiin ja tapahtumien selvittely alkoi. Taustalla velloi tuolloin voimissaan ollut oikeistoradikalismi ja siihen liittynyt kommunistiviha. Ståhlbergin poliittinen toiminta oli synnyttänyt kaunaa oikeistopiireissä ja monet upseerit tukivat avoimesti Lapuan liikettä, jonka tavaramerkki muilutukset olivat.

Joni Järvinin hautajaiset

Vuoden 1930 kuluessa vaikeutui työväenliikkeen toiminta myös Kalajoella. Työttömyystilanne oli vaikea. Kalajoen Työväen näytelmäseuran keskeinen toimihenkilö ja paikkakunnan työväenliikkeessä muutoinkin monipuolisesti vaikuttaneen Joni Järvinin hautajaistilaisuus maaliskuussa 1930 muodostui tilaisuudeksi, missä yhteiskunnalliset jännitteet purkautuivat tavalla, joka aiheutti runsaasti jälkikommentteja. Hautajaisten yhteydessä määräsi Kalajoen nimismies työväentalon pääoven yläpuolella olevan suruharsolla verhotun punaisen lipun poistettavaksi. Vastaavasti vedettiin punainen lippu alas työväentalon katolta. Katolle sai jäädä toinen punainen lippu, jossa oli työväenyhdistyksen tunnus. Työväenyhdistyksen yleinen kokous päätti huhtikuussa 1930 kannella tapahtuneesta eduskunnan oikeusasiamiehelle. Tämä antoi asian Korkeimman Hallinto-Oikeuden tutkittavaksi ja lopullisessa päätöksessä vahvistettiin nimismiehen toiminta lailliseksi ja oikeaksi.

Seuraavina vuosina viranomaiset käyttivät Järvinin hautajaisiin liittyviä tapahtumia jopa raskauttavana perusteena Kalajoen työväentalon riistämiselle pois työväenyhdistykseltä ja muilta työväenjärjestöiltä. Kalajoen työväentalo suljetaan Kalajoen piirin nimismies Otto Gråsten kielsi heinäkuun 18. päivänä 1929 antamallaan päätöksellä kaikenlaisten iltamien pidon Työväenyhdistyksen talossa mainiten perusteena sen, ettei yhdistys ollut rakentanut tontilleen nimismiehen määrää putkaa. Kun päätöksestä valitettiin lääninhallitukseen ja Korkeimpaan Hallinto-Oikeuteen, nämä molemmat yhtyivät nimismiehen päätökseen.

Tasan vuoden kuluttua iltamakiellosta nimismies Gråsten sulki Kalajoen Työväenyhdistyksen omistaman Pohjankylässä sijaitsevan Kalajoen Työväentalon. Samalla kiellettiin Kalajoen Työväenyhdistyksen toiminta toistaiseksi; myös Voimistelu- ja Urheiluseura Riennon ja Kalajoen Työväen Näyttämön toiminta estettiin. Kalajoen Työväenyhdistys katsoi toimintakiellon ja talon sulkemisen aiheettomaksi. Yhdistys oli rakentanut vaaditun putkankin, joka tosin oli osoittanut tarpeettomaksi.

Työväenyhdistyksen puheenjohtaja Santeri Seikkula ja johtokunnan jäsen H.G. Östman lähettivät 24.4.1931 sisäministeriölle kirjelmän, jossa todettiin, että yhdistyksen jäseneksi pääsee sääntöjen mukaan jokainen Suomen kansalainen. Edelleen korostettiin, ettei yhdistyksen johtokunnan jäseniä ole koskaan rangaistu eikä edes syytetty mistään lainvastaisesta toiminnasta, eikä yhdistyksen jäsenistöön kuulu sellaisia henkilöitä, joiden olisi todettu osallistuneen lainvastaiseen toimintaan. Kirjelmässä anottiin Työväenyhdistyksen talon uudelleen avaamista ja rakennuksen luovuttamista Kalajoen Työväenyhdistyksen vapaaseen hallintaan. Samalla pyydettiin, että nimismiehen takavarikoimat yhdistyksen pöytäkirjat ja jäsenluettelot sekä muu omaisuus velvoitettaisiin palauttamaan Työväenyhdistykselle. Sisäministeriö antoi asiasta päätöksensä 1. kesäkuuta 1931. Siinä todettiin muotoseikkoihin vedoten, että Kalajoen Työväenyhdistyksen kirjelmässä esitettyjä anomuksia oteta käsiteltäväksi.

Työväenyhdistys lakkautetaan

Sisäministeriölle osoitetun kirjelmän allekirjoittajat S. Seikkula ja H.G. Östman saivat runsaan kuukauden kuluttua 7. heinäkuuta 1931 haasteen saapua kolmen päivän kuluttua pidettäviin välikäräjiin vastaamaan nimismies Gråstenin Salon tuomiokunnan tuomarille osoittamaan kanteeseen. Heinäkuun 10. päivänä pidetyillä välikäräjillä julistettiin Kalajoen Työväenyhdistys lakkautetuksi ja sen varat julistettiin valtiolle menetetyiksi. Samalla määrättiin nimismies Gråsten pesän selvitysmieheksi. Välikäräjien jälkeen Kalajoen Työväenyhdistys yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli. Yhdistyksen johtokunnan jäsen H.G. Östman kirjoitti elokuun lopulla kirjeen johtaja Halmeelle Ylivieskaan tiedustellen tämän yksityistä mielipidettä mahdollisuudesta myydä yhdistyksen talo Kalajokilaakson Osuusliikkeelle. Hinnaksi Östman ilmoitti velkojen yhteissumman. Kalajokilaakson Osuusliike ilmoitti Frans Ojalalle 1. lokakuuta 1931, että tämä oli valittu ostetun talon vahtimestariksi. Kalajoen Työväenyhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja kuoli samana syksynä ja uudeksi vahtimestariksi valittiin vuoden lopulla Matti Ojala.

Työväentalo huutokaupataan

Sisäministeriö antoi 8. huhtikuuta päätöksen, jossa todettiin, että ”riittävä selvitys puuttuu siitä, että työväentalo olisi laillisesti siirtynyt Kalajokilaakson Osuusliikkeelle”. Tämän lausunnon rohkaisemana kuulutti nimismies Gråsten sanomalehdissä Kalajoen Työväenyhdistykselle kuuluneet rakennuksen ja irtaimiston myytäväksi. Huutokauppa oli määrä pitää 10. toukokuuta 1932. Lääninhallitus antoi asiasta päätöksensä 24. elokuuta 1932 ja siinä määrättiin toistaiseksi omaisuudelle hukkaamiskielto. Vaasan Hovioikeus antoi päätöksensä 24.11.1932 todeten siinä, ”etteivät asianosaiset kummaltakaan puolen ole esiintuoneet syytä muuttaa päätöstä, joka siis jää pysyväksi”. Korkein oikeus ei katsonut aiheelliseksi muuttaa hovioikeuden päätöstä, vaan ilmoitti omassa päätöksessään 27.3.1933, että kanne nimismiestä vastaan voidaan nostaan15.6.1933 mennessä. Kun kanne nostettiin, asia oli esillä kihlakunnanoikeudessa 23.1. ja 27.1.1934. Jälkimmäisessä istunnossa annettu päätös oli nimismies Gråstenille vapauttava; hänen toimensa todettiin lailliseksi ja hän sai oikeuden riidanalaisen omaisuuden rahaksi muuttamiseen.

Salaperäinen huutokauppa

Lapuan liikkeen ajalla tyypilliset piirteet jatkuivat vielä Kalajoen työväenyhdistyksen talon huutokaupassakin. Kalajoen Osuusliikkeen toimitusjohtaja Lehto teki huutokauppatilaisuudessa korkeimman tarjouksen, joka oli määrältään 75 000. Nimismies ilmoitti tällöin tulkinnanvaraisesti, että Lehto saa kahden tunnin kuluessa asiasta tiedon. Kun Lehto jonkin ajan kuluttua meni tiedustelemaan tarjoustilannetta, nimismiehen konttorin ovi oli lukossa, vaikka meneillään oli virka-aika. Palvelija kuitenkin totesi nimismiehen olevan konttorissaan ja myöhemmin tämä saapuikin ilmoittamaan, että Työväenyhdistyksen talo on myyty ”Kalajoki-nimiselle yhtiölle”. Kalajoella ei ole aikaisemmin eikä myöhemminkään ollut tämän nimistä yhtiötä ainakaan virallisesti, käytetty menettelytapa oli tältä ja monelta muultakin osin laiton.

Kalajoen Riento 100 vuotta


Kalajoen Teatteritalo Taitelija Olga Markova-Orellin maalaus
Kalajoen Riento täytti 100 vuotta. Siksi on syytä luoda katsaus seuran vaihderikkaaseen historiaan.

Kalajoen Työnväenyhdistyksen perustaminen 6.11.1905 voimisti ajatusta siirtyä myös urheilu- ja voimistelutoiminnassa erilleen Nuorisoseurasta. Työväen oman urheiluseuran perustaminen tuli mahdolliseksi oman talon valmistuttua 1907. Saman vuoden syyskuun 22. päivälle kirjatusta Työväenyhdistyksen johtokunnan pöytäkirjasta voidaan lukea seuraava ilmoitus: ”Koska työväenyhdistyksen jäsenten keskuuteen on perustettu voimistelu- ja urheiluseura, niin toimivien pyynnöstä myönnettiin seuralle vapaa huone ja valon ainakin lyhyemmäksi ajaksi”.

Itse perustamistapahtumasta ei ole säilynyt mitään arkistotietoa. Seuran säännöt valmistuivat vuoden 1908 alkuun mennessä ja Työväenyhdistyksen johtokunta sai ne hyväksyttäväkseen 18.1.1908 pidettyyn kokoukseen. Sääntöjen mukaan uuden voimistelu- ja urheiluseuran nimi tuli olemaan Kala ja se tuli toimimaan Työväenyhdistyksen alaosastona. Vuoden 1909 alussa hapuileva toiminta vilkastui. Toimintaa oli painissa, yleisurheilussa ja painonnostossa. Voimistelua harrastettiin permannolla ja telineillä. Friisin veljesten konepajassa työskentelevät Kalan jäsenet valmistivat seuralle rekin samana vuonna. Harjoiteltiin rekki- ja rengasvoimistelua sekä vapaa- ja sauvaliikkeitä. Parhaimpana painija mainitaan 
E. Elo. Voimistelunohjaajana toimi Kalle Pitkänen.
Riennon perustaminen

Vuoden 1910 alussa seuran nimi muutettiin Kalajoen V- ja U-seura Riennoksi. Seuran puheenjohtajina ensimmäisen kymmenluvun alkupuoliskolla toimivat 
Kalle SiipolaJafet Heikkilä, Kalle Pitkänen ja Frans Ojala sekä monipuolisena toimihenkilönä A.V. Fors Riennon alkuvuosien nimekkäimpiä urheilijoita olivat rekkivoimistelijat K.Martinkauppi, Jafet Heikkilä, Joni Järvin, Torsten Klind ja Väinö Saarikoski, painijat E ja F. Elo, Kalle Pitkänen, Jaakko Klind, Kalle Tanska, Arvo Serenius ja Jafet Heikkilä sekä voimistelun valiorivimiehet Jalmari Saarikoski, Kalle Siipola, Torsten Klind, Kalle Tanska ja Antti Lepistö. Viimeksi mainittu sai nimeä myös erinomaisena rengasvoimistelijana.Tsaarin sotilaat keskeyttivät harjoitukset

Riennon toiminta katkaistiin ensi kertaa valtaapitävien toimesta vuonna 1916. Oli tavanomainen harjoitusilta, kun Tsaarin armeijan sotilaat syöksyivät aseet paljastettuina saliin ja tutkivat harjoittelevien nuorten taskut. Komentava upseeri määräsi harjoitukset lopetettavaksi, koska salilla harjoitellaan aseiden käyttöä. Myöhemmin selvisi, että joku kalajokinen oli tehnyt ilmiannon, että Rientolaiset pitävät sotaharjoituksia. Päätöstä ei muutettu vaikka Riento teki siitä valituksen läänin kuvernöörille. Riennon kokouksissa usein keskusteltiin SVUL:oon liittymisestä, kuten monet työväen urheiluseurat olivat tehneet. Riento ei kuitenkaan koskaan liittymispäätöstä tehnyt. Työväen oma liitto perustettiin 26 p:nä tammikuuta Helsingin Raittiusyhdistyksen Koiton talolla.
Vuonna 1919 Riennon toiminta saattoi alkaa jälleen vireästi. Seuran puheenjohtajana toimi vuoden 1920 
Frans Ojala ja sihteerinä Emil Haanpää. Vuoden 1920 lopulla Riento liittyi Työväen Urheiluliittoon. Seuran puheenjohtajaksi valittiin vuonna 1921 H.G. Östman. Vuosikymmenen loppupuolella tuli mukaan paini ja nyrkkeily. Seuran paras hiihtäjä Jalmari Suomela matkusti Tampereelle TUL:n mestaruushiihtoihin vuonna 1924 ja sijoittui ikämiessarjassa yhdeksänneksi.Pommi kertoi toiminnasta

Seuralehti Pommi julkaistiin ensi kertaa lokakuussa 1921. Se ilmestyi joka kuukausi koko vuosikymmenen ajan ja vielä 1940-luvulla Atomipommi-nimisenä. Tämän vuosikymmenen taloudellinen toiminta muodostui pääasiassa iltamien pidosta. Vuosien 1927-28 aikana järjestettiin 50 000 kappaleen arpajaiset. Niiden tuotoilla voitiin hankkia mm. nyrkkeilyvälineitä. Tämän ajan nyrkkeilijöitä olivat
Väinö Änkilä, Väinö Jutila, Martti Tanska, Yrjö Tiinanen, Urho Tanska, Kalle Kujansuu ja Viljo RahkolaHeikki Oikarinen vaihtui Riennon puheenjohtajaksi vuonna 1929. Painostus työväen toimintaa kohtaan alkoi voimistua. Erityisesti Kalajoella kunnostautui tässä tehtävässä lapualaishengen innoittama nimismies Gråsten. Iltamien pito työväentalossa kiellettiin heinäkuussa. Riennon voimistelu- ja urheilutoiminta jatkui kuitenkin vielä toistaiseksi.Riennon toiminta lakkautettiin

Lokakuussa 1931 nimismies 
Gråsten pääsi tavoitteeseensa ja Riennon toiminta lakkautettiin kihlakunnan oikeuden päätöksellä ja kaikki Riennon omaisuus takavarikoitiin. Monet Riennonkin toiminnassa mukana olleet pidätettiin ja vangittiin, mm. seuran pitkäaikainen puheenjohtajan H.G. Östman. joka sai kolmen vuoden tuomion. Myös muut tuomitut Kaarlo Luoto, Ville Hietala, Setti Tiinanen, Väinö Olkkonen, Santeri Seikkula ja Emil Luoto olivat 1920-luvulla aktiivisesti Riennon toiminnassa mukana. Riennon toiminta oli näennäisesti pysähdyksissä vuoteen 1935. Koska aika ei ollut vielä kypsä Riennon henkiinherättämiseksi niin perustettiin työväenurheiluseura Kalajoen Työväen Urheilijat 27.8.1935. Seuran puheenjohtajaksi valittiin Väinö Varpainen. Gråsten aloitti ajojahdin KTU:ta vastaan ja yritti lopettaa sen toiminnan samoin kuin oli Riennolle tehnyt. Siinä hän ei kuitenkaan onnistunut. Kilpailutoiminta alkoi hiihdon ja yleisurheilun merkeissä. Uutena lajina tuli ohjelmaan pesäpallo.Talo talkoovoimin

Koska Työväentalon ovet olivat sulkeutuneet ikuisiksi ajoiksi, tuli tarve oman talon rakentamiseksi. Talkoovoimin saatiin uusi työväentalo valmiiksi vuonna 1939, nimeksi pantiin Teatteritalo, joka on ollut Riennonkin toimipaikkana siitä lähtien. Teatteritalon omistuspohja oli osakeyhtiö. Suurimpana osakkaana Sosiaalidemokraattinen työväenyhdistys.

Jatkosota keskeytti toiminnan sotavuosiksi, mutta heti sodan päätyttyä vuoden 1944 lopulla toiminta käynnistyi vilkkaaksi. Vuonna 1945 puheenjohtajana toimi 
Eero Silvola ja sihteerinä Lauri Tanska, joka toimi 50-luvulta lähtien Riennon sihteerinä 20 vuotta. Vuoden lopulla Riento voitiin jälleen herättää henkiin ja KTU liitettiin Rientoon. Joukkuelajeista pesäpalloa harrastettiin vielä pitkään sotien jälkeen. Riennon joukkue voitti pesäpallon piirinmestaruuden vuonna 1947. Hiihdossa Pentti Heininen ja Jorma Vierimaa aloittivat pitkän hiihtäjän uransa, edustaen Rientoa vielä 60-lvun hiihtokilpailuissa. Yleisurheilussa Riennon edustus oli vahva pitkillä ja keksipitkillä matkoilla. Erkki Hammar, Elmeri Fors, Alku jaJouko Seikkula saavuttivat useita piirinmestaruuksia ja piirinennätyksiä. Heittolajeissa Vilho Järvinen, Matti Toppi, Toivo Saaronmaa ja Jukka Heininen saavuttivat myös useita piirinmestaruuksia. Riennon puheenjohtajana toimi vuosina 1948-1949 Pentti Korpi, 1950 ja 1952 Martti Lindvall. Vuonna 1951 puheenjohtajana oli Alku Seikkula. Riennon historian ensimmäiset TUL:n mestaruusmitalit saavutti Inga Fors. Hän oli 800 metrin juoksussa toinen ja korkeudessa kolmas.Sauvolat Suomen parhaimmistoa
Esko Lindström valittiin Riennon puheenjohtajaksi vuonna 1954. Hänen puheenjohtajauransa kesti 10 vuotta. Riennon ensimmäisen TUL:n mestaruuden saavutti Anna-Maija Aikioniemi vuonna 1961 korkeushypyssä.

1950-luvun puolivälissä alkoi 
Lenne ja Pentti Sauvolan nousu Suomen nyrkkeilyn parhaimmistoon. Molemmat olivat mukana myös kansainvälisessä kilpailutoiminnassa. Pentti kilpaili ansiokkaasti Romaniassa ja Unkarissa sekä Lenne Neuvostoliitossa. Lenne voitti SM-pronssia 1956 ja SM-hopeaa vuonna 1957. Pentti Sauvola voitti SM-pronssia vuonna 1958. Pentti Sauvola kukisti Kokkolan nimekkään Väinö Järvenpään kaikin tuomariäänin. Sauvolan veljesten jälkeen piirinmestareita olivat Kari Vierimaa, Reino Alho, Simo Himanka ja Keijo Kilpeläinen. Nuorten nyrkkeilykaartin kärkihahmoksi nousi 1960-luvun lopulla Juhani Mäkelä, joka saavutti 1968 TUL:n mestaruuden raskaassa sarjassa. Riennon toiseksi edustusnyrkkeilijäksi kohosi Pekka Katajalaakso. 1970-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa Riennon nyrkkeilymainetta piti ylläJari Fors.

Painonnostaja 
Esko Siermala voitti TUL:n mestaruuden 1967 ja 1971. Heikki Ulvi saavutti TUL:n kisoissa pronssia vuosina 1971 ja 1972. TUL:n mestaruuskilpailuissa 1979 Terho Männistö sijoittui 400 metrin juoksussa neljänneksi ajalla 49,49 ja 800 metrin juoksussa kuudenneksi ajalla 1.54,10. Terhon sisar Tuulevi Männistö juoksi Turun Veikkojen edustajana 1990 ratakierroksen aikaan 56,18.Lentopallossa Riento nousi kakkossarjaan

Lentopallo tuli Riennon ohjelmaan 1950-luvun puolivälissä. Riento saavutti piirinmestaruuskilpailussa kolmannen sijan vuonna 1968. Vuonna 1971 Riento voitti 20-vuotiaiden Oulun piirin mestaruuden. Miesten edustusjoukkue nousi vuonna 1972 nelossarjasta kolmossarjaan. Kalajoen Riento pelasi 1980-luvulla yleensä kolmos- tai nelossarjaa. Kauden 1988-89 päätteeksi Riento nousi kakkossarjaan. Riennon ja Junkkarien väliset keskinäiset ottelut olivat yleisöön meneviä. Junkkarien kukistaminen virallisessa sarjaottelussa onnistui vasta joulukuussa vuonna 1988. Kamppailu kesti tuolloin kaksi ja puoli tuntia. Samalla Kalajoen lentopalloherruus siirtyi Riennolle. Viron maajoukkueen kapteeni 
Avo Keel oli kovan luokan vahvistus sarjakaudella 1990-1991. Riennon joukkueessa, mikä nosti Riennon kakkossarjaan pelasivat Jouni Alho, Asko Korva, Kari Untinen, Pekka Hietala, Jarmo Männikkö, Jorma Hautamäki, Jarmo Vierimaa ja Rauno Saukko.
Jousiammunta menestyslajiksi

Marko Ainali saavutti 18-vuotiaiden SM-pronssia vuonna 1986. Vuonna 1987 hän saavutti kaksi Suomen mestaruutta ja SM-pronssia miesten sarjassa yhdessä 
Leo ja Mauno Takalon kanssa. Marko osallistui myös miesten EM-kisoihin Ranskassa ollen 35 Fita-kierroksella Luxemburgin EM-kisoissa 21. Mauno Takalo aloitti jousiammunnan 48-vuotiaana veljensä Leon innostamana. Mauno Takalon ensimmäinen Suomen mestaruus tuli vuonna 1988. Vuoden 1991 loppuun mennessä Mauno Takalo oli saavuttanut yhdeksän SM-mitalia. Myös Pentti Ainali saavutti kolme joukkuekilpailun SM-hopeaa. Eero Hihnalan molemmat SM-mitalit, hopeaa ja pronssia, ovat vuodelta 1990. Simo Hihnala saavutti Suomen mestaruuden joukkuekilpailuissa vuonna 1987 yhdessä Marko Ainalin ja Jouni Ketolan kanssa. Leo Takalo voitti SM-pronssia 1987 ja SM-hopeaa 1990 joukkuekilpailussa. Vuosien 1986-1991 Riennon jousiampujat voittivat neljä Suomen mestaruutta, neljä SM-hopeaa ja kuusi SM-pronssia.

Vasankarin  nuorisoseura


Taulun on maalannut taitelija Heikki Myllylahti


Veikko Puskala


Jyrki Vesikansa kirjoittaa väitöskirjassaan ”Salainen sisällissotatyönantajien rahoittamasta toiminnasta kommunismia vastaan. Pääroolissa Vesikansan väitöskirjassa on kalajokinen Veikko Puskala.
Puskala aloitti kommunistien vakoilun jo 1940-luvulla SAT-VIA:ssa. Nimi tuli Suomen Aseveljien Työjärjestöstä ja Vapaus, Isänmaa ja Veljeys-järjestöistä. Kun Veikko Puskalasta tuli sosiaalidemokraattien järjestösihteeri 1950-luvun alussa, hänelle uskottiin SDP:n vakoilutoiminta. Kommunisteilla oli vahva ote Valtiolliseen Poliisiin (Valpo) 1940-luvun lopulla, joten kommunistien vakoileminen lankesi muille. SDP:n tiedustelu sai siten merkittävän aseman kommunisteihin kohdistuneessa urkinnassa. 1950-luvulla kommunistien ote kirposi Valposta ja sen nimi muuttui Suopoksi, myöhemmin Supo.
SDP:n tiedustelu pysyi pitkään Suojelupoliisia tehokkaampana. Tämä tiedettiin myös yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA:ssa sekä suomalaisten työnantajien keskuudessa. Teollisuuden työnantajat perustivat 1952 Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki-säätiön (SYT) torjumaan kommunistivaaraa. SYT tiivisti suhteitaan SDP-vakoiluun, niin sanottuun Puskalan toimistoon. SYT:stä tuli Puskalan toimiston rahoittaja. SYT luotti Puskalaan. Veikko Puskala oli ollut Väinö Tannerin puolestapuhuja sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Puskalalla oli yhteyksiä pääesikunnan tiedustelupäällikköön Kalle Lehmukseen sekä Arvo Poika Tuomiseen.
SKDL
Suomen Kommunistinen Puolue ei osallistunut vaaleihin omalla nimellään, vaan vaalijärjestönä oli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto. Se kamppaili pitkään jopa suurimman eduskuntaryhmän asemasta, mikä huolestutti oikeistovoimia ja sosiaalidemokraatteja.
SYT sai laajan pohjan vakoilutoimintaan. Sen hallitukseen kuului 1950-luvun puolivälissä edustajia työantajajärjestöistä, kokoomuksesta, kansanpuolueesta, RKP:stä ja maalaisliitosta, jonka edustajana oli puolueen talouspäällikkö Viljami Hanni, joka oli työskennellyt Keskipohjanmaa-lehden päätoimittajana vuosina 1938-44.
Vakoilun ammattilainen
Veikko Puskalasta tuli vakoilun ammattilainen. Puskala tuli puoluetoimintaan Metalliliiton tehtävistä. Järjestösihteeriksi hänet valittiin 1946. Vt. puoluesihteerinä hän toimi 1952-53. Puskala jätti järjestösihteerin tehtävät 1955 sen jälkeen kun hän oli hävinnyt puoluesihteeriäänestyksessä Väinö Leskiselle. Puolueen hajaannuttua hän irrottautui puolueen toiminnasta kokonaan. Erotessaan hän otti haltuunsa SDP:n tiedustelun kortistot ja alkoi kehittää yksityistä vakoilubisnestä. SDP:hen kuulunut Suvi-Anne Siimeksen isoisä Armas Siimes kertoo Puskalan luonteesta, että Puskalalla oli taipumuksia vehkeilyyn, hän oli viinaan menevä ja aatteeton sekä toisinaan aggressiivinen. 
Puskala jätti SDP:n, mutta säilytti oikeistososiaalidemokraattisen aatemaailman. Hän laati raportteja SYT:lle kuukausittain SKP:sta. Puskalan toimistosta tuli SYT-säätiön sivukonttori. SYT:iä rahoitti Yhdyspankki ja C. A. Serlachius. Supon toiminta ehti tehostua 1950-luvun loppuu mennessä, mutta Puskalan toiminta ei menettänyt merkitystään. Puskalan raportteja meni Supolle, puolustusvoimille ja Kustaa Vilkunan kautta myös presidentti Urho Kekkoselle. Yhteyksiä oli myös Yhdysvaltain keskustiedustelupalveluun CIA:han. Veikko Puskala, jonka salanimi oli Bror Erikson eli vakoilulla. Rekisterissä oli tuhansia kommunisteja. Supon kortisto kattoi jo 1950-luvulla 
30 000 SKP:n jäsentä.
Syväkurkku Hauhia
Supon työ sai vauhtia 1950-luvun puolivälissä, kun alkoi tihkua tietoa Stalinin terrorista ja Unkarin kansannousu kukistettiin julmasti. Sekä Supo että Puskala värväsivät aatteellisesti horjuvia avustajiksi. Vesikansan mukaan Puskalalla oli 5-10 syväkurkkua. Merkittävin avustaja oli SKP:n keskuskomiteaan kuulunut vaasalainen Veikko Hauhia, jonka kieli lauloi alkoholilla kostutettuna. Ehkä hän oli katkeroitunut veljensä joutumisesta Stalinin terrorin uhriksi. Lisäksi Hauhialla oli taloudellisia ongelmia. Puskalalla oli yhteyksiä myös nivalalaiseen Kustaa Vilkunaan, joka vei Puskalan haalimia tietoja presidentti Urho Kekkosen tietoon. Vilkuna oli toiminut Itsenäisyyden Liitossa, joka jouduttiin lakkauttamaan 1946. SYT:iä voidaan pitää Itsenäisyyden Liiton työn jatkajana. Maalaisliitossa kannettiin huolta siitä, että kommunismi sai jalansijaa lestadiolaisten keskuudessa. Niinpä puolue myönsi 100 000 markkaa vuonna 1958 kommunismin torjuntaan.
Puskalan Kilama Oy ajautui konkurssiin 1970-luvun alussa. Talousvaikeuksista hänet pelasti Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja Matti Virkkunen, joten toiminta saattoi jatkua. SYT oli voimissaan, sillä sen rahoituksesta huolehti Max Jakobsonin johtama Elinkeinoelämän Valtuuskunta (Eva). Kommunistien toiminta alkoi hyytyä 1970-luvun alussa. Suomesta ei tullut kommunistista maata, vaikka SYT:ssä toimineen rovasti Kusti Korhosen Kaisa-tytöstä vasemmistoradikalismin keulakuva.
Veikko Puskala vietti eläkepäivänsä Kalajoen Vasankarissa ja hän kuoli vuonna 1989. Vasta Jyrki Vesikansan väitöskirjan ”Salainen sisällissota” kautta selvisi suurelle osalle kalajokisia totuus Veikko Puskalasta. 


Hilma ja Hilman hotelli

Hilma Rahja ja Hilman hotelli Taitelija Markku Hakolan maalausHilma Sofia Pahikkala (s. Rahja)s. 2.12.1891 – k. 22.11.1972 aloitti Hilman hotellin pitämisen Kalajoen Hiekkasärkillä vuonna 1931. Kansakoulusta päästyään Hilman suurin haave oli päästä vielä opiskelemaan. Hän pääsi Kuortaneelle kesällä 1911 kuuden viikon kursseille, jossa koulutettiin kiertokoulunopettajia. Hilma toimi kiertävänä kansakoulunopettajana Kolarissa, Kemissa ja Rahjan koululla Kalajoella. Myöhemmin hänellä oli Kalajoen Tyngänkylässä kyläkauppa, jossa hän hoiti myös puhelinkeskusta.

Kauppiaana ollessaan Hilma oli kihloissa kalajokisen miehen kanssa, mutta kihlaus purkautui sulhasen epäröintiin. Myöhemmin Hilma tapasi 
Jalmari Pahikkalan ja avioitui hänen kanssaan. Jalmari oli leski ja hänellä oli Paavo-niminen poika.

Hilma osti rahjankyläläisen 
Jaakko Jyringin kanssa Santaholman väentuvan, joka siirrettiin jäitä pitkin Kalajoen Hiekkasärkille. Siitä tehtiin ravintola- ja matkustajakoti Hilman hotelli vuonna 1931. Jyringin luovuttua yrityksestä Hilma jatkoi yritystoimintaa yli 30 vuotta.

Täysihoitolassa vieraili tunnettuja taiteen, urheilun, politiikan, kirjallisuuden ja monen muun alan edustajia. Kirjailija 
Ilmari Kianto vieraili Hilma Pahikkalan täysihoitolassa 1940-luvun lopulla. Kalajoelle hänet johdatti tunnettu suomenruotsalainen kirjailija Tito Colliander. Tito asui vaimonsa, kuvataitelija Ina Collianderin ja lastensa kanssa sotavuosina jonkin aikaa Hiekkasärkillä.

Saapumisestaan Kalajoelle 
Ilmari Kianto kertoo: ”Meidät pujotettiin autosta hyvin kuivan näköiseen paikkaan, jossa ei näkynyt mitään taloa. Siinä nyt istua kökötimme sihteerini kanssa matkalaukkujemme vieressä ja ihmettelimme, kunnes männiköstä ilmestyi reipas emäntäihminen, joka kertoi hänelle soitetun tulostamme. Nyt lähdimme kimpsuinemme ja kampsuinemme tarpomaan pitkin hiekkaista kangasta ja muutamien satojen metrien päässä mäen päältä ilmestyi näkyviin Rouva Hilma Pahikkalan Täysihoitola.” Sillä kertaa kirjailija ja hänen sihteerinsä olivat Täysihoitolan ensimmäiset kesävieraat. He viipyivät Kalajoella kolmisen viikkoa ja viihtyivät hyvin.”Emäntä Hilma oli vilkas ja ystävällinen sielu, rupesimme saamaan erinomaista ruokaa. Saimme tuoretta kalaa, viiliä, hylkeenlihaa, sianlihaa, joimme maitoa ja kirnupiimää. Isäntä on entinen jääkäri ja rakennusmestari, joka nyt kohtelee täällä paikkoja ja tekee parannuksia ja uudistuksia minkä ehtii.”
Kävijöitä tuli läheltä ja kaukaa. Täysihoitola koettiin kotoisena ja kiireettömänä paikkana, pöydän antimet maukkaina ja monipuolisina. Hiliman-hotellissa oli alakerrassa ravintola ja yläkerrassa seitsemän huonetta. Hilma-emäntä oli erinomainen keskustelija, joka joustavasti seurusteli mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Tarvittaessa hän soitti taitavasti harmonia ja joskus muitakin soittimia. Itse hän sepitti toisinaan laulujakin esittäen niitä harmonin, sitran tai kitaran säestyksellä.

Jos räyhääjiä ilmaantui, ponteva emäntä sieppasi heidät kainaloonsa ja tömäytti hietikolle, niin että pölypilvi vähäksi aikaa peitti tuomien kiehtovan väriloiston ja Pahikkalan lehmät Rusko ja Krynsylä säntäsivät kauhuissaan karkuun.

Useimmiten emännän rutistelu oli ystävällistä. Kun laulajakuuluisuus
Anna Mutanen saapui yllättäen vieraaksi, emäntä jätti leipomisen välittömästi sikseen ja ponnahti tulijan kaulaan ja syleily kesti kauan, vaikka arvon naiset eivät entuudestaan tuttuja olleetkaan.
Hilman sisko Hanna ja sisarusten lapsia oli usein kesäapulaisena Hiliman hotellissa. Työtä riitti keittiötöissä ja eläinten hoidossa. Hotelli oli muun ohella kuuluisa tuoreista munkeistaan.

Hotelli hävitettiin polttamalla 6.2.1987 klo 18.00-19.35

Ilmari Kianto vieraili Kalajoella

"Iki-Kianto" tuli 96 vuotisen elämänsä aikana koko Suomen kansan tuntemaksi etenkin kahden kirjansa ansiosta: Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi. Kirjailija 
Ilmari Kianto(1874-1970) kuvaili köyhän pohjoisen maanviljelijämiehen taistelua byrokratian nousevaa valtaa vastaan. Hän paljastaa suomalaisen korpikansan pohjimmaisen olemuksen, mikä on kohtalon lailla sitoutunut alkuperäiseen koskemattomaan luontoon.Ilmari Kianto kävi koulunsa Iissä ja Oulussa ja pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta v.1892. Koulussa hän mm. toimitti oppilaskunnan lehteä. Hän aikoi ensin upseerin uralle ja aloitti Oulun neljännessä tarkk’ampuja-pataljoonassa, sai Venäjän aroilla pidetyistä harjoitusleireistä kyllikseen ja erosi. Hän julkaisi 22-vuotiaana esikoiskirjansa Väärällä uralla em.. armeija-kokemuksistaan. Kianto tunsi luonnonlyriikan omimmaksi alakseen ja julkaisi Soutajan lauluja (1896), Hiljaisina hetkinä (1897) ja Lauluja ja runoelmia(1900). Entinen koulutoveri Eino Leino auttoi häntä runojen valikoimisessa.Ilmari Kianto opiskeli Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa pääaineinaan venäjän ja suomen kieli hylättyään aikeensa lukea teologiaa.

Myöhemmin Kianto toimi venäjän kielen opettajana Kajaanin yhteiskoulussa 1904-06.
Hän otti osaa Suomen vapautuspyrkimyksiin mm. Kajaanissa 1905. Kianto oli Kajaanin lehden toimittajana 1906, arvosteli Kajaanin kaupungin johtohenkilöiden ja pappien tekemisiä ja sai sekä vihollisia että ihailijoita. Kianto toimi aktiivisesti nimien suomalaistamisasiassa ja muutti itsekin nimensä Kiannoksi v.1906.
Ilmari Kianto kirjoitti huomattavan määrän isänmaallisia, tsaarinvaltaa avoimestikin vastustavia runoja lehtiin ja teoksiinsa, julkaisi 1906 kokoelman Isänmaallisia runoelmia. Hän ei alistunut yhteiskunnan yleisiin kaavoihin vaan kapinoi kirkkoa, tsaarinvaltaa, tekopyhyyttä ja epäaitoutta vastaan, vaan jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 32-vuotiaana. Hän teki tiliä Jumala- ja yhteiskuntasuhteistaan teoksessaan Pyhä viha v.1908. Kianto kertoi liikuttavasti kolmivuotiaan esikoispoikansa kuolemasta teoksessaan Pyhä rakkaus 1910. Ilmari Kianto saavutti kuuluisuutta kansankuvauksellaan Punainen viiva v.1909. Hänet haastettiin jumalanpilkasta oikeuteen 1909 teostensa Pikku syntejä ja Vapaauskoisen psalttari vuoksi, tuomio oli kuitenkin vapauttava.

Kianto kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta v.1911 Nälkämaan laulun, joka O.Merikannon säveltämänä on eniten laulettuja maakuntalaulujamme . Ilmari Kianto asettui kasvavan perheensä kanssa asumaan Suomussalmen Kiantajärven rannalle rakennuttamaansa Turjanlinnaan v.1912.

Kianto otti osaa Vapaussotaan 1917-18 valkoisten aktivistien puolella ja toimi Antrean rintamalla mm. sotakirjeenvaihtajana. Kianto kannatti jääkäriliikettä. Hän tarjosi saarensa majoja jääkärien salaiseksi etappipaikaksi. Kirjoitti kielletyn Vapaussoturin valloituslaulun (sävel “Kauan on kärsitty vilua ja nälkää“)
Kianto oli suuri Vienan-tuntija ja toimi Suur-Suomi-hengessä Vienan Karjalan vapauttamisen puolesta ja teki sinne lukuisia retkiä patikoiden tai porolla ajaen Kianto kirjoitti Vienan kansasta ja sen oloista tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä useita teoksia - toistatuhatta sivua ainutlaatuista kulttuurihistoriaa, mm. Vienan virroilta, Karjalan kankahilta (1915), ja runoili myös 1906 Vienan kansallislaulun jonka sävelsi Heino Kaski.
Ilmari Kianto halveksi kaupunkilaiselämää ja ihannoi luontoa, korpimaata ja maalaiselämää. Hän julkaisi 50-vuotiaana v.1924 toisen kansankuvauksensa, RyysyrannanJoosepin, jonka esikuva oli vähällä nostaa asiasta syytteen. Kianto kutsuttiin Suomen Kirjailijaliiton ja Karjalan Sivistysseuran kunniajäseneksi v.1924. Kianto julkaisi pitkän elämänsä aikana 67 teosta: runokokoelmia, romaaneja, matkakuvauksia, muistelmia ja näiden lisäksi lukemattomia kannanottoja ja lehtiartikkeleita. Toistakymmentä julkaisematonta käsikirjoitusta lienee vielä eri arkistoissa. Julkaistuista teoksista mainittakoon vielä Vanha Pappila, Papin poika, Patruunan tytär, Metsäherran herjaaja, Moskovan maisteriIlmari Kianto menetti rakkaan Turjanlinnansa sodassa 1939, jolloin suomalaiset sotilaat sen polttivat
Kianto jätti evakkoon lähtiessään Turjanlinnan eteisen pöydälle sikarilaatikon kanteen venäjänkielisen viestin jossa pyysi vihollisen jättämään talo rauhaan ja siirtymään hänen sisarensa, ns. vanhan postineiden huvilaan tai vastapäisen saaren kalamajoihin - viesti tulkittiin sotapetoksen yritykseksi ja hänet tuomittiin puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen, josta presidentti Kallio myöhemmin armahti. Hänet erotettiin "maanpetturina" useimmista kulttuuriseuroista. Vasta 1950-luvulla tunnustettiin julkisesti hänelle tapahtunut vääryys
Ilmari Kianto julkaisi kärsimästään vääryydestä vankilapäiväkirjan Omat koirat purivat (1948)
Ilmari Kianto vieraili Hilman hotellissa
Hilma ja Jalmari Pahikkala pitivät ravintolaa ja matkustajakotia Kalajoen Hiekkasärkillä yli 30 vuotta. Tästä 1931 alkaneesta täysihoitolatoiminnasta ovat kertomassa vieraskirjat. Erityisen värikäs on Ilmari Kiannon osuus. Kianto löysi Kalajoen 1940-luvun lopulla ja vieraili tuolloin Hilma ja Jalmari Pahikkalan Täysihoitolassa, Hilman hotellissa ja osoitti kirjallisen kykynsä myös vieraskirjan sivuja täyttäessään. Kianto etsi Kalajoelta samalla juuriaan ja tästäkin aiheesta hän sai – rovasti Kiviojan suosiollisella avustuksella – paljon irti.
Matka Kalajoelle

Linja-automatkastaan kirjailija on merkinnyt muistiin yhtä ja toista:
”Niinpä siis eräänä toukokuun päivänä saavuin sihteerini kanssa Kokkolaan ja nousimme ahtaaseen linja-autoon, joka noin kolmessa tunnissa ajaa tämän välin. Sitten meidät pudotettiin hyvin kuivan näköiseen paikkaan, jossa ei näkynyt mitään taloa. Siinä nyt istua kökötimme sihteerini kanssa matkalaukkujemme vieressä ja ihmettelimme, kunnes männiköstä ilmestyi reipas emäntäihminen, joka kertoi hänelle soitetun tulostamme. Niin lähdimme kimpsuinemme ja kampsuinemme tarpomaan pitkin hiekkaista kangasta ja muutamien satojen metrien päästä mäen päältä ilmestyi näkyviin Rouva 
Hilma Pahikkalan Taysihoitola.”
Kianto viipyi sihteerinsä kanssa Kalajoella kolmisen viikkoa ja he viihtyivät hyvin.
Hilma ja Jalmari

Kianto kirjoitti: ”Emäntä Hilma on vilkas ja ystävällinen sielu, rupesimme saamaan erinomaista ruokaa. Saimme tuoretta kalaa, viiliä, hylkeenlihaa, sianlihaa, joimme maitoa ja kirnupiimää. Isäntä on entinen jääkäri, ja rakennusmestari, joka nyt kohentelee täällä paikkoja ja tekee parannuksia ja uudistuksia minkä ehtii, kirjoitti
Ilmari Kianto. Täysihoitolan päiväkirjasta löytyvät toukokuulta 1947 Kiannon kirjoittamat runot Hilma Pahikkalalle:Olkoon kaunis tai ruma ilma.
Hilpeä aina on Hiekkarannan Hilma.
Laulellen, veisaten ruuat hän laittaa,
ja täällä jos missään, ruoka maittaa.
Ja sitten on Emännän sisko se Hanna,
jota ei jalat oikein päällänsä kanna!
Ja sitten on Paavo ja Isäntä vääpelijääkäri,
joka naisille pistää kääreen kuin lääkäri!”

Sukujuuret
Ilmari Kianto oli kiinnostunut esi-isistään, eikä peitellyt tyytyväisyyttään saatuaan tietoja rovasti V. H. Kiviojalta: ”Postitoimistossa kohtasin seurakunnan sielunpaimenen. Rovasti Vilho Kivioja on aivan erikoinen pappismies, jota voisi nimittää vaikkapa eläväksi Tietosanakirjaksi... niin paljon se miekkonen tietää seurakuntansa muinaishistoriasta, hänen päänsä on tupaten täynnä nimiä ja vuosilukuja.”

”Tunsin sanoin selittämätöntä juhlamieltä astellessani siinä ikivanhojen ”kumpujen yön” ritareidenluiden päällä. Tässä hautausmaassa lepäsivät 
Petrus Micjaelis Arctophilacius,Calajocius, korkonimeltä Terva-Pieti, ja hänen pojanpoikansa Per Calamnius, sekä Josef Gabrielin poika Calamnius ynnä Kaarle Kalling. Toiset Calamniukset, jos kohta Kalajoella toimineet, olivat kuolleet mikä Kemin, mikä Iin, mikä Pudasjärven sielunpaimenina. Tämä Kalajoki on kaikkien alkukehto. Täällä on suvun juuret”, Ilmari Kianto kirjoitti.Sihteeriasia

Suurimmat murheet Iki-Kiannolle aiheutti Kalajoella hänen sihteerinsä. Iki-Kianto ei aina voinut nauttia sihteerinsä läsnäolosta koko aikaa, sillä näillä oli taipumus lähteä omille teilleen. Kianto kirjoitti päiväkirjassaan näin:
”Voi sitä heilaa, joka herransa jättää.
Voi sitä naista joka miehensä pettää!
Kenenkä nyt pöksyjen ompelet nappia?
Kenenkä nyt housujen hoitelet tappia?
Kenenkä nyt selkää saunassa hankaat?
Kenelle silität paidat ja kankaat?
Kenelle ruuat ja vuoteet laitat?
Kenelle ruusut ja unikukat taitat?
Keneltä parran ajelet parka?
Kenen kynsissä itkenet arka?
Mikä nyt suurimman onnen särki?
Voi hyvä Isä, missä on järki?
Aavistan varmaan, haamun sait harmaan,
aamun saat kokea, katkeran karmaan.
Joka myi ruumiinsa ruumenista,
Jumala kurittaa uumenista.
Ei sitä korvaa kalleinkaan turkki,
ei saa lohdusta rikkainkaan lurkki
Sellainen petturi rauhaa ei saa.
Elävältä hänet nielköhön maa!”

Ilmari Kiannon naiset

Kiannon naissuhteet ovat kiinnostaneet suurta yleisöä usein enemmän kuin kirjalliset ansiot. Aikanaan Kianto toki herätti suurta hämmennystä solmimalla Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton ja jättämällä - Tolstoin hengessä - lapsensa kastamatta, puolustamalla avoimesti miehen polygamiaa, julistamalla maailmalle uudet naissuhteensa, joita kolmen avioliiton aikana oli "siinä sivussa". Kianto kirjoittaa teoksessaan Avioliitto: "Rakkautta, naisen hellivää rakkautta olen hulluuteen saakka kaivannut kaiken elämäni iän - siksi on minulle näin käynyt!"

Kianto solmi kolme avioliittoa ja sai kaikkiaan 12 lasta, erosi kerran ja jäi kahdesti leskeksi

Vuonna 1904, 30-vuotiaana kirjailija avioitui Hildur Molnbergin kanssa ja sai kahdeksan lasta. Liitto päättyi avioeroon 1932.
Vuonna 1916 alkoi avosuhde Siviä Karpin kanssa, joka synnytti kolme lasta.
Pitkäaikainen avoliitto Sigrid Engströmin kanssa 1920-luvulla oli lapseton.
Vuonna 1933 Kianto solmi toisen virallisen avioliiton Elsa Maria Karppisen, (o.s. Kokko) kanssa.
Avoliitto Rakel Nymannin kanssa kukoisti siinä sivussa kolme vuotta, muistoksi jäi 60-vuotiaalle isälle yksi lapsi.
Käsikirjoituksia naputteli 1940-luvun puolivälissä Inkeri Jokinen, "Mustaksi rouvaksi" mainittu.
1948 alkoi kiihkeä avoliitto sihteeriksi palkatun nuoren Anja Halosen kanssa, joka kuitenkin lopulta hylkäsi iäkkään ihailijansa.
Kiannon tekstejä

Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi peittää sen alastoman värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin. Yöt-päivät oli roudan herra kopristellut maaemon rintoja, tunkeutunut yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt sykkivät suonet ja sulina läikehtivät nesteet.

Ei ketään ole ruoskan suutelijaksi luotu; ei ole ketään känsäisin käsin, verta vuotavin sormin pantu iäkseen tervasjuurikkaita kiskomaan, jotta porvarit kansan hankkimilla rahoilla saisivat laiskan päiviä viettää, verkavaatteissa ja samettisilkeissä pöyhistellä ja makeita viinejä juoskennella.

”Köyhäin verot poistetaan. Vanhuuden eläkkeet varataan! Virkamiehet, tyhjäntoimittajat, vähennetään!” Köyhien salolaisten sisäisiä kärsimyksiä ei moni ison maailman ihminen arvata taida. Jos on olemassa kaikkitietävä olento, hänpä ne siis yksin tuntee, ehkä ei kenellekään ilmoita. Mutta raaka todellisuus ei vaihda karvaa kuten orava tai jänis metsässä.

Vanhan maailmanjärjestyksen täytyy murtua! Täytyy, ah täytyy? Rikkaiden anastajien ja perintöporhojen täytyy väistyä. Köyhyyden ja kurjuuden täytyy kadota. Kaikille riittää ruokaa, juomaa, vaatteita ja nautinnoita. Ihmiskunnan tarvitsee vain luopua itsekkyydestään ja vääristä perustuslaeista – ja kaikki tämä meille annetaan.

Akkuna jäi yksikseen tuijottamaan lumista korpea kohti. Onko kukaan ajatellut, miten mökin akkuna noin voi tuijottaa erämaahan neljällä ruudullaan, joista yhdestä paistaa olkitukko, toinen on ristilöity päreillä, kolmannessa kuultaa lehmän virtsarakko ja vasta neljännestä kiiltää haljennut vihertävä lasi?

”Kaikki valta kansalle”, puhalsi tuo tuomion pasuuna. ”Lait on tehty kansaa sortaviksi. Rikkaat ovat lakien avulla päässeet yhä rikastumaan, mutta köyhät ovat köyhtymistään köyhtyneet. Vai eikö tämä ole totta?”

Kalajoen markkinakapina - esimerkki mielivallasta

Janne Siiopla Taitelija Markku Hakolan maalaus


Kalajoella ”kapinoitiin” markkinatansseissa vuonna 1953. Kapina oli siitä ihmeellinen, ettei siinä kuollut kukaan, eikä edes haavoittunut. Verentippaa ei vuotanut, eikä nyrkkiä kovempaa asetta käytetty. Virkakunnan puolella menetykset olivat sellaiset, että poliisiauton ovi vaurioitui runsaan sadan markan edestä. Kapinallisten puolella yksi kapinoitsijoista repi pakoon juostessaan housunsa piikkilankaan. Vahingot olivat erittäin pienet, mutta pelissä oli paljon arvokkaampaa, nimittäin poliisiviranomaisten arvovalta ja loukkaamattomuus.
Tapahtumien kulku

Lokakuussa 1953 tanssittiin Kalajoen Nuorisoseurantalossa markkinoita. Tähän tilaisuuteen oli saapunut muutamia nuoria jonkin verran humalassa ja tämän vuoksi paikallisen poliisin kerrotaan kehoittaneen yhtä poikaa lähtemään kotiinsa. Jonkin väärinkäsityksen vuoksi ryhtyi toinen paikalla järjestystä valvova Liikkuvan poliisin konstaapeli toimittamaan miestä autoon. Syntyi sanaharkka, johon samassa yhtyi uusia ja uusia ihmisiä, ja pian heiluivat nyrkit, kertoi Suomen Kuvalehti helmikuussa 1954.
Iltamayleisön mielestä tilaisuudessa olleiden poliisien toiminta ns. hengen haistaminen, oli pikkutarkkaa ja korostetusti virkaintoista. Poliisin mielestä nuorukaiset olivat humalassa ja esiintyivät häiritsevästi. Nuorukaiset olivat aivan vastakkaista mieltä. Poliisit lähtivät viemään erästä nuorta autoon. Autoon vietäessä mies löi toista konstaapelia väkijoukon vaatiessa miestä päästettäväksi irti. Poliisi löi vastaan, mutta osui sivulliseen. Poliisi pyrki viemään nyt myös tämän sivullisen poliisiautoon.

Yleisön myötätunto kallistui nuorten miesten puolelle. Nuori mies osoitti nimittäin mieltään poliiseille huutamalla suoraa huutoa, että häntä on lyöty syyttä. Huudon innoittama väkijoukko miehiä piiritti poliisiauton eräiden riistäessä pidätetyt haltuunsa ja toisten nostaessa autonperää niin, ettei auto päässyt heti liikkeelle.

Poliisit joutuivat poistumaan paikalta – ei kuitenkaan aivan paonomaisesti, mutta melkein. Salissa oli juuri tanssittu hikinen markkinapolkka, monisatapäinen yleisö työntyi ulos vilvoittelemaan ja joutui yllätyksekseen toteamaan tapahtumaa.

Kun poliisit hetken kuluttua palasivat lisävoimien kanssa, väki oli jo hajaantunut ja tanssi jatkui. Ryhtyessään palauttamaan kolauksen saanutta arvovaltaansa, virkakunta alkoi toimia ponnella ja ahkeruudella. Tämä oudoksutti, eikä asiaa onnistuttu selvittämään siten, että se oli tyydyttänyt tavallisen kansan oikeustajua. Välikohtaus tapahtui lokakuun alkupäivinä ja luultiin, että asia hautautuisi hiljaisuuteen.

- Toiset väittävät Liikkuvan Poliisin konstaapeli
 Vähäahon lyöneen ensin, toiset taas väittävät poliisin alkuun joutuneen lyönnin kohteeksi. Paikalle osuivat myös serkukset Janne Siipola ja Joni Ojala-Siipola, jotka koettivat auttaa poliiseja järjestyksen palauttamisessa. He kuitenkin havaitsivat, että tilanne oli kehittynyt jo niin pitkälle, että viranomaiseten arvovallalle olisi parhaaksi vetäytyä paikalta, tämän he poliiseille kantanaan siinä kiireessä ilmoittivatkin koettaen samalla rauhottaa yleisöä ja rähäkän osanottajia.Ankarat tuomiot

Nimismies 
Yrjö Närhinen joutui suorittamaan tutkinnat sen vuoksi, että sisäministeriöstä oli tullut vaatimus selvittää, mistä johtuu 112 markan suuruiset poliisiauton oven korjauskulut.
Joulukuun alussa pojat vietiin tutkintavankeuteen Oulun lääninvankilaan. Tämä kesti kuukauden päivät ja sitten tapaukseen päätettiin soveltaa lainkohtaa, missä puhutaan kapinasta.
Varsinaista kapinajuttua käsiteltiin Kalajoen käräjäkunnan välikäräjillä 7-8.1.1954. Syyttäjänä toimi läänin apulaispoliisitarkastaja 
Tapani Linna. Tuomarina oli hovioik.auskultantti Matti Valanne Helsingistä.Kapinasta syytetyt ja heidän tuomionsa:
Myllylä, Antti Felix s.2.7.26 kuritushuonettaMyllylä, Veikko Johannes s. 14.1.24 kuritushuonettaAlho, Pauli Sulevi s.2.6.31 kuritushuonettaAlho, Heikki Olavi s. 7.4.33 kuritushuonettaRahkola, Aaro Matti s. 29.2.20 kuritushuonettaOjala, Juho Joona "Joni" s. 30.1.13 ehdollista vankeuttaSaari, Aki s.19.5.31 ehdollista vankeuttaÄngeslevä, Heino 1.1.30 syyte juopumuksesta ja väkijuomien tuomisesta huveihin. Vankeutta.

Viranomaisten tulkinta sai siunauksen alioikeudessa Kalajoella ja viidelle päätekijälle tuli kuritushuonetta keskimäärin noin puolitoista vuotta miestä kohden. Pari muuta sai puolen vuoden tuomion ehdollisena. Asia käsiteltiin suljettujen ovien takana ja syyttäjänä ei ollut, kuten tavallisesti Kalajoen nimismies vaan syyttäjä oli Oulusta ja tuomari Helsingistä.
Suomen Kuvalehden suuressa juttukonaisuudessa todetaan näin:- Tammikuussa 1954 jaettiin rähinä osanottajille tuomiot. Kihlakunnanoikeus sovellutti kapinapykälää, viisi pääsyytettyä saivat kukin keskimäärin puolentoista vuoden kuritushuonetuomion. Pari muuta tuomittiin pienempinä tekijöinä puolen vuoden ehdollisiin vankeusrangaistuksiin. Yksi päätuomituista oli Heikki Alho, joka kertoi lopullisen tuomionsa muuttuneen kolmen vuoden ehdolliseksi.

Heikki kertoo tapauksesta näin:- Tulin kotoani markkinatansseihin ja kuulin veljeni Paulin tyttöystvältä, jotta Pauli oli vähän maistanut, ja hänet pitäisi viedä kotiin. Pauli lupasikin minulle, että kohta lähdetään, mutta tällöin esiin astui konstaapeli Vähäaho. Tämä luuli veljeäni erehdyksessä nuorukaiseksi, jota hän oli vähän aikaisemmin lähtemään kotiin ja huusi: "Etkö ole vieläkään lähtenyt?" iskien sitten Paulia suoraan kasvoihin. Pauli antoi tietysti takaisin ja hetken kuluttua häntä raahattiin poliisiautoon, jolloin kysyin tutulta kalajokiselta poliisilta, jotta "Eikö passaa, että minä vien pojan kotiin", ja hän vastasi nopeaan tyyliinsä: "Vie, vie". Näin ryhdyin tekemään kädestä pitäen, eikä kukaan tullut estelemään. Lentävän Poliisin miehet väittivät myöhemmin, että oli tullut autaamaan veljeäni pakoon.

Kutsu tuli 
Alhon veljeksillekin kuulusteluihin ja kolme muulekin pääsyytetylle vasta viikkojen kuluttua. Sen jälkeen heitä säilytettiin kuukauden päivät Oulun lääninvankilassa.
Kaksi todistajaksi kutsuttua nuorukaista puolestaan sekosi käräjäsalin puheissaan niin, että heidät pidätettiin siltä seisomalta väärästä valasta.
Talvikäräjät 2.2.1954

Seuraavilla Kalajoen käräjäkunnan talvikäräjillä käsiteltiin 2.2.1954 kapiantutkimusten yhteydessä nostettuja syytteitä väärästä valasta. Syyttäjänä oli 
Tapani Linna ja tuomarina kihlakunnantuomariIivari Liukko. Syytettyinä olivatSiipola, Johannes Sanfrid s. 11.6.02 , vapautettiinJutila, Erkki s. 22.7.29 vapautettiinSauvola, Pentti s. 22.3.30, vapautettiinSeuran Jannen kova kohtalo

Janne Siipola tunnetaan koko maakunnassa miehenä, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan uhrautuvaa työtä nuorisokasvatuksen parissa. Aikaisemmin hän oli toiminut Kalajoen Nuorisoseuran puheenjohtajana parikymmentä vuotta ja oli ohjannut näytelmiä. Hän oli raitis, rehellinen ja vaatimaton, joka paikassa pidetty henkilä. Hän oli yksityiselämässäänkin kyennyt osoittamaan nuorisolle esimerkkiä mallikelpoisena kansalaisena. Nuorisoseuran muuttuessa osoittain liikeyrityksen luonteiseksi - siihen kuuluivat elokuvat, matkahuolto, leipomo ja kahvila. Janne Siipola oli toiminnanjohtajana vastannut sen taloudellisesta kehityksestä, eikä kenellekään ole koskaan ollut huomauttamista hänen toiminnastaan.Joni Ojala-Siipola oli puolestaan vankan talon isäntä, 12 lapsen isä. Hän oli 41 vuoden ikäinen, hiljaiselta vaikuttava jämerä mies, jonka sanomaan on totuttu luottamaan. Hänkin oli aktiivisesti osallistunut Nuorisoseuran toimintaan.
Nuorisoseuran puheenjohtajan 
Janne Siipolan pidättäminen herätti paikkakunnalla tavatonta huomiota. Hän oli erittäin pidetty henkilö. Lisäksi Siipola oli etevä näyttelijä.Joni Ojala oli 41-vuotias maanviljelijä ja tuolloin 12 lapsen isä. Hänen kotitalossaan oli pidetty lukuisia käräjiä, hänen isänsä oli vanginkuljettaja, johon toimeen myös poika joutui osallistumaan. Kalajoen Nuorisoseuran järjestysmiehenä hän toimi koko miehuusikänsä. Mainittuna markkinailtana hän ei ollut työvuorossa. Hän tuli kuitenkin tapahtumapaikalle ja kielsi koskemasta autoon.Joni Ojalan tuomio oli puoli vuotta vankeutta ehdollisena. Lisäksi hänet tuomittiin menettämään järjestysmieskorttinsa.

Kihlakunnanoikeudelle antamassaan loppulausunnossa 
Janne Siipola totesi näin:"Omakohtaisesti olen tullut tämän asian yhteydessä huomaamaan, että tavallinen kansalainen, joka parhaansa mukaan on ensin auttanut poliisia järjestyksenpidossa ja on tutkimusten yhteydessä kehottanut kertomaan asiat niinkuin ne ovat tapahtuneet, saattaa mestarillisen kuulustelutekniikan ansiosta huomata olevansa syytettynä rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt.
Mutta vaikka näin on tapahtunut, vaikka minun nimeni on mitä epämiellyttävimmällä tavalla saatettu julkisen huomion kohteeksi, niin kaikesta tästä huolimatta olisin yhä uudelleen valmis sanomaan, että asiat on puhuttava niin kuin ne ovat tapahtuneet. Tätä vakaumustani ei voi horjuttaa edes se, mitä tässä asiassa on kohdallani tapahtunut."

Kuka vastaa vangitsemisesta?
Väärävala-jutussa oli myös epäselvyyttä siitä, kuka oli antanut vangitsemismääräyksen. Suomen Kuvalehti kertoi asiasta näin:
- Oikeuden puheenjohtaja kysyy Kalajoen nimismieheltä: "Kenen määräyksestä olette vangituttaneet nämä miehet?"
- "Läänin rikosetsivät kehottivat"
- "Eiväthän he ole teidän määräilijöitänne!"
- "Apulaispoliisitarkastaja oli käskenyt heitä tuomaan minulle sanan vangitsemisesta. Apulaispoliisitarkastaja on esimieheni. Itse en tunne koko tätä asiaa."
- " Siis syyttäjä. Oletteko antaneet vangitsemismääräyksen, kuten nimismies 
Nyrhinen väittää?.
-"En muista."
-"Kyllä minä vangitsemisesta vastaan!", sanoo syyttäjä terävästi. 


Syyttäjänä toimi oululainen poliisitarkastaja Tapani Linna ja tuomarina toimi kihlakunnan tuomari Iivari Liukko, joka oli myöhemmin kansanedustajana toimineen kokoomuslaisen professoriRiitta Jouppilan isä.Kapinan jälkiseuraukset

Epätavallinen, arkaluontoinen ja jännittynyt tilanne oli syntynyt Kalajoella niin sanotun Kalajoen kapinan jälkiseurauksina. Merkillinen juopa oli tullut yleisön ja virkavallan väliin. Tuskin koskaan on Kalajoella lainkuuliainen kansa tuntenut niin voimakasta ja yksimielistä antipatiaa viranomaisia kohtaan kuin juuri sinä aikana.
Nyrhinen erosi virastaan haluttomana osallistumaan juttuun, jossa hän näki Liikkuvan Poliisin arvovaltakysymysten sanelevan tuomiot.

Tilanteen kärjistyessä ja mielialojen noustessa voimakkaana järjestysvaltaa vastaan tehtiin myös monia ilmiantoja paikallista ylikonstaapelia 
Toivo Eskolaa vastaan. Hänen pidättämisensä oli yhtä suuri pommi kuin Janne Siipolan tapaus. Pidättämisen syy lienee ollut laiminlyönnit ja virkavirheet eräiden luottamustoimien yhteydessä, vallankin lainhuudatusasioissa, jolloin uskottuja varoja oli päässyt sekaantumaan asianomaisen omiin rahoihin. Eskola oli pidätettynä muutaman päivän Ylivieskan poliisiputkassa kuulusteluja varten.

Kalajoen kapinasta tuomitut eivät saaneet oikeutta vaikka kirkkoherra
V. H. Kivioja teki lujasti töitä epäoikeudenmukaisen tuomion purkamiseksi ja tuomittujen armahtamiseksi. Se, että hän sai valitusten taakse myös kirkkoneuvoston osoittaa ns. yleisen mielipiteen olleen sillä kannalla, että viranomaiset menettelivät väärin.Rovasti Kivioja kirjoitti Kekkoselle

Oman oikeustaistelunssa kävi tässä asiassa Kalajoen rovasti
V.H.KivojaKivioja sanoi Suomen Kuvalehden toimittaja Esko Lumikerolle vuonna 1954 näin:- Täällä kunnioitetaan esivaltaa, mutta täällä uskotaan myös oikeudenmukaisuuteen! Ja me myös toivomme, että tutkimusmenetelemät kykenisivät vastaamaan sitä käsitystä, joka meillä on esivallasta ollut. Emme voi uskoa, että oikea paikka noille korkeintaan ajattelamttomaan menettelyyn syyllisyneille nuorukaisille voisi olla kuritushuone. Se mitä tulloin Nuorisoseuralla on tapahtunut, ei ole kaunista, mutta rohkenen uskoa, ettei se ole muuallakaan harvinaista.
- Viinan käyttö on tuomittavaa, mutta kuitenkin uskon, että rehellisellä, rehdillä ja rauhallisella menettelyllä pärjää kalajokisen kanssa. Virkakunnan menettely erityisesti 
Janne Siipolaa ja Joni Ojala-Siipolaa vastaan ei ole meidän kalajokelaisten mielestä osoittautunut noita mittoja täyttäväksi. On täysin mahdotonta uskoa, että he olisivat kapinoitsijoita ja väärään valaan yllyttäjiä. Sitä eivät voi olla myöskään ne nuoret miehet, jotka ovat syyllistyneet ilkivaltaan. Teoista on jokaisen saatava rangaistuksensa, mutta teot on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin.

Rovasti 
Kivioja kirjoitti kaksi kertaa presidentti Kekkoselle ja sai aina ymmärtävän vastauksen, mutta ei ratkaisua asiaan. Vielä vuonna 1963 Kivioja kääntyi eduskunnan oikeusasiamiehen puoleen, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Kalajoella oli vahva nuorisoseura

Kalajoen Nuorisoseura on eräs maamme tunnetuimipia ja toiminnaltaan menestyksellisimpiä nuorisoseuroja. Se perustettiin huhtikuun 2. päivänä 1894. Silloin pitäjässä oli vain kaksi kansakoulua, Pohjankylässä ja Tyngällä. Seuran alullepanija oli farmaseutti Allan Gran, joka toimi myös perustamiskokouksen puheenjohtajana. Perustetulle seuralle ei kuitenkaan ollut helppo saada pysyvää vetäjää. Aluksi esimieheksi valittiin Johan Niemelä, joka muutaman päivän jälkeen vaihdettiin Aksel Mäntyseen. Tämä kuitenkin erotettiin jo runsaan kuukauden kuluttua rettelöinnin vuoksi. Tilalle valittiin värjäri Johan Pahikainen. Alkuaikojen sihteerinä oliVikke Östman.

Ensimmäiset toimitilat seura sai vuokraamalla värjäri Foorsbergin rakentaman Pahikaisen talon Kalajoen Sillankorvassa. Pahikainen asetti kuitenkin tiukat säännöt, joiden mukaan rivoudet ja epäsiveellinen elämä talossa oli kiellettyä, eikä tanssia saanut jatkaa iltakymmenen jälkeen.
Aluksi seruan toiminta oli monipuolista ja jäseniä liittyi perustamisvuonna peräti 208. Seuralle avattiin välittömästi perustamisen jälkeen ensimmäinen lukutupa, jota ryhtyi hoitamaan
Herman Naatus, ja siihen tilattiin Pyrkijä, Louhi, Uusi Savo, Pohjalainen, Uusi Kuvalehti, Uusi Suometar ja Päivälehti. Lainakirjasto syntyi myös ensi vuotena ja siitä vastasi Siivert Ventelä. Niinikään toimitettiin käsinkirjoitettuna Vesa-seuralehteä, jonka toimittajana oli Jaakko Lankila. Laulukuorokin aloitti toimintansa jo muutaman viikon kuluttua perustamisen jälkeen ja sen johtajaksi tuliA. Mäntylä. Sen toiminta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Kun vielä mainitaan, että saman vuoden joulukuussa toimintansa käynnistänyttä voimistelu- ja urheiluosastoa johti 3-vuotisen sotaväen käynyt hyvä voimistelija Vihtori Östman, niin voi todeta, että uudessa seurassa olivat edustettuina lähes kaikki alkuaikojen nuorisoseurojen toimintamuodot.

Kalajoen nuorisoseuran alkuinnostusta kesti vain hieman toista vuotta, sillä seura nukahti jo kesällä 1895. Uudelleen toiminta virisi heinäkuussa 1902. Etelä-Suomesta paikkakunnalle muuttaneen kivityöntekijä 
Aaron Lappalaisen henkiin herättämänä. Lappalainen valittiin seuran puheenjohtajaksi, varapuheenjohtajaksi kiertokoulunopettaja Helena Wentelä, kirjuriksi uittopomo Oskari Kärjä, varakirjuriksi Hilma Wentelä, rahastonhoitajaksi kauppiasKustaa Rahko ja muiksi johtokunnan jäseniksi Dany Lankila, Iivari Vuorinen ja E. Torvi. Nyt vuokrattiin toimitilat Leander Untiselta 10 markan kuukausivuokralla, mutta kun talossa ilmeni tulirokkoa, niin uudeksi seurantaloksi vuokrattiin jo seuraavana vuoden alussa Sillanpään talo. Tästä talosta tulikin sitten seuran pitkäaikainen koiti, sillä jo samana vuonna se ostettiin omaksi ja uusitiin Nestori Hailan piirustsen mukaan.

Seuran toimnta käynnistyi 1902 jälkeen monipuolisena. Laulukuoroa ryhtyi 1905 johtamaan kanttori 
Julius Jalkanen, jonka johdolla aloitti toiminnan myös torvisoittokunta 1906. Puhuja- ja keskusteluseura syntyi 1903 ja sitä vetivät Sanfrid Ojala ja rouvaHersten. Myös näytelmätoiminta käynnistettiin ja siitä tuli eräs seuran vahvimpia toimintamuotoja.
Suurta kesäjuhlaa Kalajoen nuorisoseura vietti 28 ja 29 päivänä heinäkuuta 1903. Kokkola-lehden mukaan ohjelmassa esiintyi myäs Oulun palokunnan torvisoittokunta ja lisäksi oli köörilaulua, juhlapuhe, kansantanssia, esitelmä, seuralehti ja "urheiluilta usiamman laisia". Juhlapuhujana oli opettaja 
Samppa Luoma ja toisena puhujana Kalajoelta kotoisin oleva Lohjan Nummen koulun opettaja Kristiina Ojala. Ensimmäisen juhlapäivän iltana esitetiin jo aikaisemmin esitetty näytelmä "Ei sovintoa ennen uhria" ja toisena iltana "Roinilan talossa". Jälkimmäinen näytelmä jouduttiin esittämään kaksi kertaa, sillä "kansaa näet oli niin paljon etteivät mahtuneet yhdellä kerralla näytöshuoneeseen.", kuten lehti kertoo. Loppulause lehden uutisessa oli myönteinen: "Kansan käytöstä voisi sanoa erinomaisen siivoksi. Pienintäkään häiriötä ei tapahtanut. Miehiä oli, saapi sanoa, ympäri Suomenmaata, jos minkä ammattilaista, kun on niissa seudun iin paljon ettei koskaan ennen tukkein uittokin takia ja kosken perkkareita ym. mutta kaikissa vallitsi yhdenlainen juhlakäytös kuin heillä olisi ollut yhden miehen mielikin.

Keski-Pohjanmaalle perustettuun keskusseuraan Kalajoen nuorisoseura liittyi vuonna 1918. Silloin Kalajoen nuorisoseuran jäsenmäärä oli 161. Seuran puheenjohtajana tulloin oli opettaja 
Janne Haapoja, kirjurina Frans Björnström ja kirjallisuusasiamiehenäTyyne Niemelä.
Kalajoen nuorisoseurasta kehittyi 1920- ja 1930-luvulla maakunnan huomattavin nuorisoseura, jolla oli myös vahvaa taloudellista toimintaa. Myös seuran musiikki- ja näytelmatoimnta on kautta vuosikymmenien ollut voimakasta ja korkeatasoista. Kalajoen kuoro ja soittokunta olivat usein esiintymässä Keski-Pohjanmaan maakuntajuhlissa ja Kalajoki oli useita kertoja sekä maakunnallisten että valtakunnallisten tapahtumien järjestelypaikkakuntana.
Kalajoen Metsäkylän nuorisoseura perustettiin pitäjän toisena seurana vasta niin myöhään kuin 1916.

Janne Siipola toimi Kalajoen nuorisoseuran toiminnanjohtajana. Asevelvollisuuden suoritettuaan hän työskenteli Kalajoella Orellin leipomossa siirtyen sitten Kalajoen nuorisoseuran leipomoon, jossa hän työskenteli yli 30 vuotta. Kalajoen nuorisoseuran esimieheksi hänet valittiin ensi kerran 1921 ja muutamia välivuosia lukuunottamatta hän hoiti tätä tehtävää vuoteen 1950, jolloin hänet valittiin seuran toiminnanjohtajaksi. Tässä tehtävässä hän oli kuusi vuotta.
Kalajoen nuorisoseura oli 
Janne Siipolan aikana yksi koko maan vahvimpia seuroja, jola oli myös tuloksellista liiketoimintaa. Seuran leipmo-, kahvila- ja matkahuoltotoiminta sekä jonkin aikaa myös nuorisoseuran elokuvateatteri oli sotavuosia lukuunottamatta Janne Siipolan eli Seuran-Jannen osaavissa käsissä. Janne osallistui myös henkisiin harrastuksiin, joista erityisesti musiikki- ja näytelmätoiminta olivat hänelle läheisiä. Janne esiintyi lukuisissa näytelmissä keskeisissä rooleissa ja hän toimi myös näytelmien ohjaajana.

Seuran-Janne on jäänyt lukemattomien nuorten muistiin valoisana ja toimekkaana Kalajoen nuorisoseutan toimihenkilönä, jolta sujui niin käytännön tehtävät kuinmonipuolinen aatteellinenkin toiminta. Ystävällinen ja iloinen hymy kasvoillaan hän loi ympärilleen hyvää mieltä, tarttui tarmokkaasti tehtäviin ja vei ne määrätietoisesti lävitse yhteiseksi hyväksi.
Niin sanottu Kalajoen kapina aiheutti 
Janne Siipolassa syvän masennuksen ja hän muutti 1956 Helsinkiin toiminen Maalaisten maitokeskuksen leipurina. Janne Siipola kuoli 12.3.1973.

Jussi Kurikkala – Kalajoen Junkkari

Jussi Kurikkala Taitelija Markku Hakolan maalaus

Junkkarien kaikkien aikojen maineikkain urheilija Jussi Kurikkala teki nuoren seuransa nimen tunnetuksi jo 1930-luvulla, jolloin hän voitti 18 kilometrin maailmanmestaruuden Puolan Zakopanessa 1939 ja kuului jo vuotta aikaisemmin Lahden MM-kisojen viestissä Suomen kultajoukkueeseen. Kurikkala voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa 1936 pikamatkalla, mutta putosi vielä niukasti olympiajoukkueesta. Seuraavana vuonna Kurikkala kävi ensimmäiset suuret arvokisansa Ranskan Chamonix´ssa, mistä oli tuomisina MM-viestihopeaa. Chamonix´n Mm-hiihtojen jälkeen Kurikkala siirtyi muutaman muun huippuhiihtäjän tavoin Iisvedelle Esa Rossin talliin, joka tarjosi mahdollisuuden kokopäiväiseen harjoitteluun ja lisäksi hyvän maaston. Aikansa kovimpiin harjoittelijoihin kuulunut Jussi Kurikkala koki pitkän uransa huippuhetket Italian Cortinassa 1941, missä hän voitti MM-kultaa 50 kilometrillä ja viestissä sekä tuli toiseksi pikamatkalla. Toisen Suomen mestaruutensa hän saavutti sotatalvena 1944 Ounasvaaran 50 kilometrillä. Toinen maailmansota vei Kurikkalalta mahdollisuuden osallistua hiihtäjänä Olympiakisoihin. Vaikea sairaus päätti hänen elämänsä vain 38-vuotiaana talvella 1951.Jussi Kurikkalan muistokisat ovat Kalajoella erityisesti olleet 1960-luvulla merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma. Tuolloin voittajien joukossa olivat muun muassa Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta, Kalevi Hämäläinen, Kalevi Oikarainen ja Helena Takalo.Aikansa varmin kilpailija
Jussi Kurikkala (12.8.1912-10.3.1951) on yksi niistä erittäin harvinaisista miespuolisista suomalaishiihtäjistä, joka on saavuttanut maailmanmestaruuden kaikilla omana aikanaan kilpailtavina olevilla matkoilla: pikamatkalla, viestissä ja 50 kilometrillä. Suomalaisista vastaavaan ovat yltäneet vain Veli Saarinen ja Veikko Hakulinen. Jussi Kurikkalan suurta kansainvälistä arvokilpailujen suoritusvarmuutta osoittaa se, että hän ei koskaan palannut MM-kisoista ilman mitalia. Tuomisina oli 1938, 1939 ja 1941 kultaa ja vain 1937 himmeämpää laatua eli hopeaa.

Kukaan suomalainen ei ole pystynyt noina vuosia yhtä tasaisen vakuuttaviin esityksiin. Hiihdon arvokisaputken päättyessä 1941 
Jussi Kurikkala oli vasta 28-vuotias. Jos maailma olisi saanut elää rauhassa, tuskin hänen mitaliketjunsa olisi katkennut ainakaan vuoteen 1944 mennessä. Paljon enemmän epävarmuutta liittyy siihen teoreettiseen kysymykseen olisiko Kurikkala yltänyt olympiamitalille maratonjuoksijana vuoden 1940 ja 1944 kesäolympiakisoissa, joihin hän ilmoitti hiihdon ohella tähtäävänsä. Ruumiinrakenteeltaan Kurikkala ei ollut juoksijatyyppiä. Valtava peruskestävyys ja tavaramerkiksi muodostunut sisu korjasivat kuitenkin puutteita myös maanteillä. Juoksijana Jussi Kurikkala onnistui toteuttamaan jokaisen hyvän urheilijan perusunelman osallistumisesta olympiakisoihin. Hän osallistui Lontoon olympialaisten maratonjuoksuun ja sijoitus oli 13.Värikäs persoona

Hiihtokauden 1938 merkittävimmät kilpailut päättyivät perinteiseen tapaan Ounasvaaralla. 
Pekka Niemi oli voittanut kolmantena suomalaisena Holmenkollenin 50 km:n hiihdon ja häntä pidettiin ennakkosuosikkina kotiladuillaan. Rovaniemellä vallitsi voimia kysyvä raskas keli. Puolet 51:stä ilmoittautuneesta keskeytti kilpailun. Päivä oli alusta saakka Jussi Kurikkalan näytöstä. Kurikkala voitti Pekka Niemen lähes kahdella ja puolella minuutilla.
Ounasvaaran 50 kilometrin kilpailun radioselostajana toimi Suomen Urheilulehden päätoimittaja 
Hugo Valpas. Hän painotti kilpailun aikana ja sen jälkihaastattelussa Jussi Kurikkalan oletettua tai todellista väsymystä tavalla, joka nosti laajan vastalausemyrskyn lehdistössä.

Kun Kurikkala oli voittanut viisikymppisen, yritettiin hänestä tehdä väsyneempi kuin hän oli. Kurikkala oli ehdottomasti erinomaisissa voimissa – sen paljasti mikrofoni, johon Jussi vastasi tuoreella äänellä radiolähetyksessä: ” En perhana minä väsynyt ole”. 
Hugo Valpaskirjoitti Kurikkalan Ounasvaaran voitosta Suomen Urheilulehdessä joidenkin mielestä vähän ärsyttävästi: ”Jussi Kurikkala oli päivän suuri nimi. Kalajoen poika oli voiton saatuaan iloinen kuin kolmen markan hevonen. Hän suorastaan säihkyi iloa pomppiessaan maalipaikalta pukeutumissuojaa kohti. Tuo sitkeä, suonikas ja vallan hulluuteen saakka sisukas keskipohjalainen, joka aina imee itsestään kilpailuissa viimeisenkin voimapisaran. Ja inttää ja väittää sitten väkivängälläkin, ettei hän ole ”poikki”. Se kai on sitä omalaatuista ja peräänantamatonta suomalaista itsepäisyyttä.”

Kisajoukkueen lähtiessä Ranskan Chamonxìin kirjoitti Suomen Urheilulehti jutussaan, joka oli otsikoitu ”Kurikkalalla oli 10 kiloa kaloja eväinään” hänestä näin: ”Jussi Kurikkala on kovin hiljainen poika, mutta tekee sitä luotettavamman vaikutuksen. Kaikesta päättäen hän on joukkueen paras valtti. Nytkin on kova huoli ehtiä takaisin hylkeenpyyntiin. Mukana oli Kurikkalalla eväspussissaan 10 kiloa kalaa, suolattua lohta, säilykkeitä ynnä muuta, sillä hän ei syö muuta lihaa lainkaan”.

Ruotsalaislehti kirjoitti Jussista näin: ”Kurikkala on avain uusi ilmestys urheilun taivaalla. Hän on ihmeteltävin hiihtäjä mitä olemme nähneet, pieni vaaleakiharainen mies. Heti lähtiessään hän oli hämmästyttävä – juoksi kuin sataa metriä sukset jalassa ja tavoitti edellään ollutta norjalaista hetki hetkeltä.

Kurikkala ei ole aikaisemmin nähnyt rautatietä. Kun tämä tieto levisi tunteellisten ranskalaisten keskuuteen heidän ihastuksellaan ei ollut mitään rajaa varsinkin kun kuultiin, että tämä villi lappalainen syö aamiaisekseen hylkeenrasvaa ja poronkoipea, puolisekseen sudenhäntälientä ja taas hylkeenpaistia sekä päivällisekseen karhunlihakeittoa.”
Jussi Kurikkalan testamentti

Lehdissä maaliskuussa 1951 julkaistut uutiset 
Jussi Kurikkalankuolemasta yllättivät myös suomalaisen urheilukansan, sillä Kurikkala oli nähty hyvässä maratonkunnossa vielä lokakuussa 1950. Pastori J. A. Kurosen Jussi Kurikkalan kanssa käymiensä viimeisten keskustelujen tiivistelmäksi muotoilema Jussi Kurikkalan testamentti on sangen koskettava ja poikkeuksellinen dokumentti huippu-urheilun piirissä.

Jussi Kurikkalan testamentti:
Vaikka onkin suurta saavuttaa mainetta urheilun kilpakentillä, tärkeämpää on kuitenkin sielun pelastuminen. Muistakaa, pojat, Jumalaa ja iankaikkista elämää.
Jussi Kurikkalan sankaritarinaan se antaa oman arvokkaan lisävivahteensa; samalla se asettaa ikuisuuselämän ja maallisen kilvoittelun arvot oikeaan järjestykseen, joka urheilussa ehkä liiankin usein unohdetaan.


V. H. Kivioja - Kalajoen rovasti ja kansanedustaja 

V. H. Kivioja Taiteilija Markku Hakolan maalaus

Vilho Heikki Kivioja syntyi 21.1.1896 Kalajoella ja kuoli 2.11.1977 Helsingissä. Hänen vanhempansa olivat talollinenHeikki Juhonpoika Kivioja jaSusanna Sofia Antintytär, omaa sukua Himanka. Pariskunnalle syntyi kuusi lasta, joista Vilho toiseksi nuorin. Kalajoen maalaisympäristö leimasi tulevan valtiomiehen lapsuusmaisemaa. Vilhon kotitila, Kiviojan tila, oli paikallisiin tiloihin verrattuna suuri. Perhe hoiti 20 lypsävää, 16-17 hiehoa ja yhtä sonnia. Vilhon isä, Heikki Kivioja tunnettiin lestadiolaisten johtomiehenä ja Rauhanyhdistyksen perustajana. Vilho oli nelivuotias kun perheen äiti Susanna Kivioja kuoli. Isä kuitenkin meni melko pian uudelleen naimisiin ja lasten äitipuoli tuli Kiviojan taloon vuonna 1902. Vilho Heikki Kivioja kihlautui kokkolalaisen Alice Johanna Bergrothin kanssa kesäkuussa 1917 ja heidät vihittiin joulukuussa 1918. Vilho Kivioja oli vapautettu polvivamman vuoksi helmikuun alussa 1918 Kalajoen kunnallislautakunnan toimittamassa kutsunnassa asevelvollisuudesta.

Kiviojan perheeseen syntyi 11 lasta, neljä tyttöä ja seitsemän poikaa. Kivioja valmistui papiksi 1918. Myöhemmin hän täydensi opintojaan suorittamalla filosofian kandidaatin tutkinnon 1945 ja auskultoimalla uskonnon opettajaksi. Kivioja toimi ylimääräisenä pappina useissa seurakunnissa, kuten Rovaniemellä, Hyrynsalmella, Pyhäjärvellä, Haapajärvellä ja Kuivaniemellä, kunnes hänet valittiin Kalajoen seurakunnan toiseksi kappalaiseksi 1923. Hietalan pappilaan kuului siihen aikaan 20 hehtaaria viljeltyä maata. V. H. Kivioja oli Kalajoen kunnanvaltuuston jäsen 1924-25 ja 1928-29.
Pitkäaikainen kansanedustaja

Kiviojan ehdokkuus ei saanut puolueessa kaikkien hyväksyntää, sillä joillakin oli pelko, ettei vaalipiirin entinen maalaisliiton lestadiolainen kansanedustaja Eero Nurmesniemi pääsisi enää eduskuntaan. Maalaisliitto sai kuitenkin läpi molemmat vanhoillislestadiolaiset ehdokkaansa, Kiviojan ja Nurmesniemen. V.H.:lle, kuten häntä yleisesti kansan suussa nimitettiin, annettiin 2683 ääntä.

V.H. Kivioja toimi ansiokkaasti kansanedustajana vuosina 1929-1944. Hän oli maalaisliiton edustaja ja toimi koko kansanedustajakautensa lakivaliokunnan jäsenenä. Ensi töikseen hän kiinnitti huomiota kansanedustajien korkeisiin palkkoihin. Hän ei esitellyt aloitettaan kansanedustajien palkoista edustajatovereilleen ja joutui sen vuoksi eduskuntaryhmänsä ripitettäväksi. Eduskuntaryhmän mielestä Kivioja oli aloitteellaan saanut eduskuntatyön naurunalaiseksi ja näin halventanut eduskunnan arvoa. Vaikka V.H.:n aloite ei saanut kansanedustajien tukea niin hänellä oli kuitenkin kansan tuki takanaan. Kivioja oli myös tyytymätön kansanedustajien työn verkkaisuuteen. Hän ei hyväksynyt kansanedustajien laiskottelua. Hän vetosikin pappina Raamatun sanoihin: ”Työtä on tehtävä otsansa hiessä”. Mies oli myös suuren valiokunnan jäsen ja perustuslakivaliokunnassa varajäsen. V.H. ei kielloista huolimatta lakannut puuttumasta kansanedustajien palkkoihin. Taustalla lienee vaikuttanut pula-aika. Vihdoin Kiviojan aloite kansanedustajien palkoista sai eduskuntaryhmän yksimielisen kannatuksen ja se hyväksyttiin ilman keskustelua 24.11.1933.

Kivioja oli vahvasti kieltolain kannalla loppuun saakka. Eduskunnassa hilpeyttä herättäneessä puheenvuorossaan hän ehdotti, että väkijuomalain 93 §:n täytäntöönpanoasetukseen hallitus sisällyttäisi sellaisen pykälän, että tarjoilija sekoittaisi väkijuomat, esimerkiksi sillisalaattiin tai riisiryynipuuroon, koska on mahdollista, että laivassa matkustava asiakas tilaa aterian, mutta ei syö, vaan juo ainoastaan juoman.
Kansan ymmärtäjä

V.H. Kiviojan myötätunto oli heti alusta alkaen Nivalan konikapinan pulamiesten puolella. Hän teki yhdessä saman vaalipiirin kansanedustajien kanssa aloitteita kapinallisten armahtamiseksi. Kivioja hyväksyi täysin pulamiesten toiminnan esivaltaa vastaan ja kannattaessaan heidän armahtamistaan V. H. suhtautui varsin nihkeästi viihdepohjaiseen kulttuuriin. Hän edusti ajattelua, jossa oopperaa ja teatteria pidettiin turhuutena ja hänen mielestään näihin ”herrojen hömpötyksiin” tuhlattiin liikaa valtion varoja. Kivioja suhtautui kielteisesti myös kilpaurheiluun, mutta ei urheilun harrastamiseen.

Eduskuntatalon valmistuessa 1931 nousi meteli Wäinö Aaltosen eduskunnan istuntosaliin tekemistä muotokuvista. V.H. Kivioja vaati epäsiveellisten patsaiden poistamista. Kivioja olisi sijoittanut patsaisiin menneet rahat mieluummin köyhien kotien lapsille. Kivioja puheenvuorossaan totesi, että ”pikemmin ne esittävät hullujenhuonelaisia niin kuin Luukkaan evankeliumissa 8:27 kerrotaan, että mielenvikainen mies ei pitänyt vaatteita päällään.”

Kalajokiset muistavat rovastin mielipuuhassaan eli kuokan varressa. Kuokka ja lapio luontuivat hänelle yhtä hyvin kuin kansliatyötkin. V.H. teki kaikkia töitä. Kerrotaan, että hän oli ollut alasti tyhjentämässä lehmänavetan virtsakellaria, kun Kyösti Kallio oli tullut ministeriaikanaan tapaamaan Kiviojaa, joka oli syytänyt alasti kellarin pohjasta sakeaa velliä ämpäriin. On todennäköistä, että rovasti ei halunnut sotkea vaatteitaan vaan toimi virtsakellarissa sen takia alasti.

Kansanedustaja Vilho Kiviojan aktiivisin kausi sijoittui vuosiin 1931-1935, jolloin hän käytti 277 puheenvuoroa.

Kiviojalle jäi eduskuntatyöstä aikaa muuhun. Niinpä hänellä oli 1930-luvulta alkaen keskiviikkoisin radion aamuhartausvuoro, mikä oli suora lähetys Vanhasta kirkosta. Rovasti piti myös iltahartauksia, usein juuri perjantaisin, jolloin hänellä oli tapana sisällyttää hartaukseen viestejä perheelleen. Niinpä hartausten jälkeen yleensä tiedettiin pääsikö V.H. viikonlopuksi kotiin.
Ratahanke tuotti pettymyksen

Vilho Kivioja ei ollut valtakunnan tason poliitikko. Hän ajoi eduskunnassa enimmäkseen paikallisia asioita. Hän jäi aikansa muiden vahvojen maalaisliittolaisten, kuten Kyösti Kallion ja K.A. Lohen varjoon. Kiviojan ansiosta saatiin aikaan Alavieskan- Raution maantie ja Siipojoen perkaus.

Kansanedustajana Kivioja otti kantaa Siipojen perkaukseen ensimmäisen kerran vuoden 1935 tulo- ja menoarvion käsittelyn yhteydessä.

Kalajoen rautatiehanketta V. H. Kivioja ajoi koko kansanedustajakautensa ajan. Ensimmäisen aloitteensa hän teki rautatiestä vuoden 1929 valtiopäivillä. Seuraavilla valtiopäivillä hän uudisti aloitteensa. Hän perusteli aloitettaan seuraavasti: ”Tarpeellinen hiekka löytyy radan varteen kaivettavista sivuojista, joista ei tule suuria kustannuksia, vaan insinööri Reijmanin lausunnon mukaan tarvitsee vain latoa ratapölkyt ja kiskot, niin rata on valmis.” Kivioja uudisti aloitteensa myös vuoden 1933 valtiopäivillä. Rautatiehallitus ilmoitti kuitenkin tammikuussa 1938, että rautatien rakentaminen Rahjaan oli rautatiehallituksessa hylätty. Syyskuussa 1944 päivätty aloite oli Kiviojan viimeinen vetoomus satamaradan puolesta.

Vilho Kivioja otti eduskunnassa kantaa myös siirtoväen pika-asuttamiseen. Hän oli uudisraivauksen kannalla ja näin hänen kantansa poikkesi maalaisliiton yleisestä mielipiteestä.
Kalajoen kirkkoherrana

Kivioja kieltäytyi enää asettumasta ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa sodan jälkeen, koska hänet oli valittu 1940 Kalajoen kirkkoherraksi. V.H. toimi Kalajoen ainoana pappina vuoteen 1964. Hän halusi toimia seurakunnassaan ilman apulaisia ja tällä tavoin säästää seurakunnan varoja. Seurakunnan hautausmaat teettivät rovastille paljon töitä. Kivioja harrasti myös kirjeenvaihtoa ja säästi aina pitkän pennin käyttämällä kirjekuoret uudelleen. Kansliatöissä hän käytti perunaa liimana. Kirkkoherra ei omistanut autoa vaan kulki työmatkansa pyörällä. Myöhäisemmässä elämänsa vaiheessa polvivammansa takia yhdellä jalalla naisten pyörällä polkien, mikä kuva on jäänyt kalajokisten mieliin unohtumattomasti.

Eräänä talvena Kalajoella oli ollut kova pyry ja sen jälkeen suoja. Kun heti perään tuli pakkanen, kinokset kovettuivat niin, että teitä oli vaikea aurata. Kanttori Pöyhtäri ei saanut autoaan liikkeelle, koska tiet oli ”ummessa”. Seuraavana päivänä olisi ollut meno kinkereihin rovastin kanssa. Kanttori soitti tielaitokselle, että auraisivat tanhuan, mutta sieltä oli ilmoitettu, ettei auto jouda vielä seuraavana päivänä. Kanttori Pöyhtäri soitti Kiviojalle, että mennään taksilla, kun ei pääse omalla autolla kinosten vuoksi. Aamulla kun kanttori heräsi, V.H. oli luonut tanhuan auki. Kivioja säästi seurakunnan varoja, koska ei tarvinnut maksaa taksimaksua.

- Kesäisin olen jo kolmesta aamulla - ellei sada - pitämässä auki hautausmaiden ympärysojia, koska ne muuten aina liettyvät savivellistä, joka valuu ojaan, varsinkin uuden hautausmaan jokipuolisilla sivuilla, sanoo V.H. Kivioja Annikki Wiirilinnan haastattelussa Kalajoen 450-vuotisjuhlajulkaisussa.
Kalajokiset ovat nähneet hänet useasti kuokan varressa. Jos ei töitä riitä omalla pihalla tai hautausmaiden ojissa, hän menee palstalleen meijerin lähelle maalle kokoilemaan kiviä pelloilta ja mitä milloinkin. Kuokka ja lapio luontuvat hänelle yhtä hyvin kuin kansliatyötkin.

Yhden rakkaaksi käyneen harrastuksen hän työntayteiseen elämäänsä on itselleen suonut. Se on esperanto, jonka puolesta hän lempeästi puhui. Joka kesä hän osallistui, mikäli suinkin oli mahdollista, eri puolilla maailmaa pidettäviin esperantokongresseihin.

Vilho Kivioja toimi myös Kalajoen yhteiskoulun rehtorina ja rakennustoimikunnan puheenjohtajana. 1950-luvulla oli rakennustarvikkeista pulaa. Kun Urho Kekkonen täytti 50-vuotta niin hän laittoi Urholle onnittelut ja lisäsi tekstiin terveiset, että laita Urho sementtiä. Urho Kekkonen täytti Kiviojan pyynnön ja niin yhteiskoulun rakentaminen edistyi merkittävästi.

Kalajoen kirkkoherroista
Kalajoen ensimmäisestä kirkkoherrasta löytyy tietoja v. 1543 talvikäräjiltä, jolloin Simo-nimistä kirkkoherraa sakotettiin siitä, että kirkkoherra oli lyönyt kahta seurakuntalaistaan, etelänkyläläistä Lauri Heikinpoika Ojalaa ja tynkäläistä Niku Heikinpoika TynkääNiku Heikinpojastatuli myöhemmin Lassilan isäntä. Vammat olivat vain mustelmia, joten kirkkoherra lienee käyttänyt vain nyrkkejään. Tappelun syytä ei saatu selville. Pappien koulutus ei tuohon aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eivätkä parhaat miehet tuohon aikaan hakeutuneet Kalajoen tapaiseen pienehköön seurakuntaan.

Kalajoen toinen kirkkoherra Pietari v.1544-48 ei liene olut kovin suosittu, sillä etelänkyläläinen Pekka Heikinpoika Laurilatuomittiin v. 1544 sakkoihin Pietarin hevosen vahingoittamisesta.

Seuraava kirkkoherra oli Mikael Eerikinpoika Tavastius, joka nimestä päätellen lienee ollut hämäläinen. Hän oli Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1551-55. Hän oli Simoakin pahempi riitapukari, joka tuomittiin vuoden 1551 syyskäräjillä 6 markan sakkoon lihashaavan lyömisestä alavieskalaisen Niku Nikunpoika Vuotilaan. Riitojen syynä lienee ollut papinmaksut. Herra Mikaellienee vaatinut saataviaan kovin jyrkästi ja saanut tällä tavoin suuren osan seurakuntalaisista vihamiehekseen. Vuonna 1555 tynkäläinenNiku Eerikinpoika Tynkä löi herra Mikaelin kuoliaaksi ja joutui siitä maksamaan mainitun vuoden käräjillä 13 mk ja 8 äyrikäistä sakkoa.

On hyvin mahdollista, että herra Mikaelin vaatiessa keväällä 1555 hyljeveroaan syntyi ensin sanasota ja sitten lopulta tappelunnujakka, joka päätyi siihen, että monta kertaa tappelusta sakotettu Niku Eerikinpoika Tynkä tarttui hyljekeihääseen ja pisti kirkkoherran kuoliaaksi. Tuomio oli kuitenkin pieni, sillä Tyngällä oli tuohon aikaan viisi suurta taloa ja Niku Eerikinpoika Tyngän sukulaiset olivat vaikutusvaltaisia henkilöitä.

Koira-Kreuksista kirkkoherra

Mikaelin surmaamisen jälkeen Kalajoelle ei ollut papiksi halukkaita. Väkivahva Turun koulun teini Gregorius Henrikinpoika suostui ottamaan tehtävän vastaan. Gregorius Keiraskius tunsi olonsa Kalajoella turvattomaksi. Hän piti aina pitäjällä liikkuessaan mukanaan neljää renkiä ja kolmea suurta, vihaista koiraa sekä käsirautoja. Jos hän huomasi jotakin epäilyttävää, niin hän usutti koirat seurakuntalaisten kimppuun. Kalajokiset rupesivatkin nimittämään pappiaan "Koira-Kreukseksi". Gregorius toimi samalla Kalajoen nimismiehenä. Gregorius tuomittiin vuoden 1568 käräjillä. Kirkkoherra oli tehnyt aviorikoksen Ursula nimisen piikansa kanssa, josta häntä uhkasi kuolemantuomio. Jostain syystä talonpojat ryhtyivät puolustamaan Gregoriusta käräjillä vedoten Gregoriuksen vaimon sairauteen ja siihen, ettei tämä pystynyt hoitamaan vaimon velvollisuuksia. Näiden asianhaarojen vallitessa käräjäoikeus armahti kirkkoherran ja tuomitsi hänet vain 150 markan sakkoon, josta tämä maksoi 75 markkaa tuomarille.

Herra Gregoriuksen pahin vihamies näyttää kuitenkin olleen Etelänkylän Saaren isäntä, seppä ja maakauppias Martti Ollinpoika Rautia. Vuoden 1572 käräjillä hänet tuomittiin kuolemaan epäkristillisestä käyttäytymisestä kirkkoherraa kohtaan. Rautia kuitenkin armahdettiin ja tuomittiin vain 100 markan sakkoon. Vuoden 1573 käräjillä Rautia tuomittiin 3 markan sakkoon kirkkoherran niityn vahingoittamisesta. Kirkkoherran kosto oli paljon vaarallisempi. Vuoden 1574 talvikäräjillä hän syytti Martti Rautiaasiitä, että tämä oli noitavainoin nostanut karhun, joka oli tappanut kirkkoherran lehmiä ja hevosia.

Ljungo Tuomaanpoika

Kahdesta seuraavasta kirkkoherrasta Dionysius Henrikinpoika Tavastiuksesta ja Sigfried Balkista on vähän tietoja.

Ljungo Tuomaanpoika toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1592-1610. Hän oli arvovaltainen, tunnettu mies sekä Pohjanmaan papiston että talonpoikien keskuudessa. Vuonna 1597 hän oli Pohjanmaan papiston edustajana Arbogan valtiopäivillä Ruotsissa. Ljungo Tuomaanpoika käänsi suomenkielelle Ruotsin maalain ja kaupunkilain.

Seuraava kirkkoherra oli Pietari Mikonpoika Arctophilacius1610-47. Hän oli syntyisin Kalajoen naapuripitäjästä Lohtajalta. Hänen puolisonsa oli Magdaleena Östenintytär Sursill, jota kautta hän oli monen pohjalaisen papin sukulainen, koska useita Sursillin tyttäriä oli naitu Pohjanmaan pappiloihin. Papin tehtävien ohella hän hoiti laajaa ja menestyksellistä liiketoimintaa; osti ja myi sen ajan tavan mukaan ja sai tuosta liikanimen Terva-Pieti. Pietari Mikonpoika kuoli kesällä 1647 ja hänet haudattiin Kalajoen kirkon lattian alle. Hänestä polveutuvat tunnetut Calamnius ja Kalling-suvut.

Seuraava kirkkoherra oli Martti Mikonpoika Peitzius, mutta Turun tuomiokapituli muisti Peitziuksen vanhan rikkomuksen ja virkanimitys kumottiin. Peitzius oli maannut ennen sotaan lähtöään erän tytön ja saanut siitä sakon. Niinpä vuonna 1648 Kalajoen kirkkoherraksi nimitettiin Joosef Martinpoika Mathesius (1648-84). Hän oli lahjakas ja oppinut mies. Hänet valittiin vuonna 1655 valtiopäivämieheksi ja vuonna 1657 Torniossa pidetyillä maakuntapäivillä puhemieheksi.

Hänen poikansa Joosef Joosefinpoika Mathesius oli seuraava Kalajoen pappi, mutta hän kuoli jo neljän vuoden kuluttua.
Kaarle Kaarlenpoika Kalling oli Kalajoen kirkkoherrana 1689-97. Hänellä ei ollut sellaista arvovaltaa kuin monilla hänen edeltäjillään ja maaherra Grass moittikin Kallingia laiskuudesta ja seurakunnan valvonnan laiminlyönnistä. Kalling kuoli vuonna 1697 johonkin kerjäläisen levittämään kulkutautiin.

Kallingin seuraaja oli Aabraham Eerikinpoika Falander 1697-1709 ja häntä seurasi Eerik Antinpoika Wallenius 1709-1715. Wallenius oli taitava ja oppinut mies.
Pietari Gabrielinpoika Calamnius 1716-1722 oli Gabriel Calamniuksen poika. Tuomiokapitulikin kiinnitti nimittäessään huomiota siihen, että Pietari tunsi seurakunnan entuudestaan hyvin ja hänellä oli hyviä ominaisuuksia, nimittäin "koeteltu, hyvä oppi, kauniit lahjat ja arvokas käytös". Pohjan sodan käännyttyä tappiolliseksi ja vihollisen miehitettyä maan, muun muassa Kalajokilaakson asukkaat joutuivat pakoilemaan ja piileskelemään riehuvia ja ryöstäviä vihollisjoukkoja. Vaikka Turun hiippakunnasta pakeni silloin Ruotsiin168 kirkkoherraa ja kappalaista, niin Pietari Calamnius jäi hoitamaan seurakuntaansa. Tämän ratkaisun katsotaan edellyttäneen sekä selkeää isänmaallista vakaumusta että kylmää päättäväisyyttä.Minun oma sukuni on isänpuolelta juuri tuota Sursillin sukua.

Juhana FrosterusPietarin jälkeen Kalajoen kirkkoherraksi tuliOlavi Birgerinpoika Cygnell 1722-1730. Cygnell ei ollut erityisen hyvissä väleissä seurakuntalaisten kanssa. Erik Falander toimi seuraavana kirkkoherrana vuosina 1731-1739. Falander toimi uutterasti etenkin kansan lukutaidon kehittämiseksi.

Johannes Salmenius vanhempi toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1739-1778. Pikkuvihan aikana hän oli papiston edustajana venäläisten kutsumilla kuuluisilla Vaasan valtiopäivillä. Ansioittensa johdosta hänestä tehtiin lääninrovasti vuonna 1755.

Johannes Salmenius nuorempi toimi Kalajoen kirkkoherrana 1780-1795.

Häntä seurasi Jaakko Simelius 1798-1806. Simeliuksen puoliso oli rovasti Jaakko Chydeniuksen tytär Helena Chydenius.

Juhana Frosterus toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1809-1838. Frosterus oli oikea vanhanajan kirkkoruhtinas, joka halusi alistaa kaikki muut valtansa alle. Frosterus suhtautui vihamielisesti herätysliikkeisiin, jotka pyrkivät kaventamaan hänen valtaansa.Frosterus julkaisi runsaasti omaa kirjallisuutta. Lukuisten ansioittensa jälkeen hän sai rovastin arvon vuonna 1805. Juhana Fosterus oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisestä avioliitosta oli yhdeksän lasta ja toisesta kuusi.

Kahdesta seuraavasta kirkkoherrasta ei ole paljon tietoja, Aabraham Mikaelinpoika Montin 1839-1861 ja Herman Magnus Ingberg1863-66.

Nälkävuosien aikaan seurakunta joutui olemaan monta vuotta ilman kirkkoherraa. Berndt Enoch Ingman toimi kirkkoherrana 1869-1879. Häntä seurasi Kaarlo Adam Ottelin vuoteen 1899 saakka. Tuohon aikaan juoppoutta ja siveellisyyttä tarkkailtiin tehokkaasti. Piispantarkastuksessa vuonna 1890 saatiin hyvillä mielin todeta kehityksen kulkeneen parempaan suuntaan. Vuoden 1895 piispantarkastuksessa piispa Johansson kiitteli seurakuntaa, kun se sakon uhalla oli kieltänyt yöjuoksun. Kalajoen kappalaisena toimiJaakko Hemming vuodesta 1866 vuoteen 1896 saakka. Hemmingoli herännäisyyden johtavia miehiä Kalajoella ja vastusti jyrkästi lestadiolaisuutta. Hänellä lienee ollut osuutensa kirjan "Hihhulilaisuus oikeassa karvassa" syntyyn.

Jaakko Pohjonen toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1901-1919. Kalajoelta hän siirtyi Laihialle, jossa hän kuoli vuonna 1922. Oskari Torvela toimi kirkkoherrana vuosina 1919-1920. Sen jälkeen virkaan astui Juho Anton Heilala, joka toimi Kalajoen kirkkoherrana vuoteen 1927 saakka jolloin hän kuoli. Vuonna 1929 kirkkoherran virkaan tuli Juho Arvi Metsovaara. Hänen kautensa jatkui vuoteen 1940. Kansanedustajanakin toiminut V.H. Kivioja jatkoi tätä kirkkoherrojen kaartia vuoteen 1968 asti. Sen jälkeen Juhani Kajava1968-1992 ja nykyinen kirkkoherra Kalajoella on Rauli Junttilavuodesta 1992 lähtien.

Kalajoen kirkkoherrat
Simo (main.1543)
Pietari (1544-48)
Mikael Eerikinpoika Tavastius (1551-55)
Gregorius Henrici Balss (eli Keiraskins Aboensis (1555-77)
Dionisius Henrici Tavastensis (1578-88)
Sigfridius Balk Raumensis (1589-92)
Ljungo Thomae Limingensis (1592-1610)
Petrus Michaelis Arctophilacius eli Pietari Mikonpoika Matinmikko (1610-47)
Martti Martinpoika Peitzius, nimitettiin 1647, mutta nimitys kumottiin.
Joosef Matinpoika Mathesius (1648-84)
Joosef Joosefinpoika Mathesius (1685-89)
Kaarle Kaarlenpoika Kalling (1689-97)
Abraham Eerikinpoika Falander (1697-1709)
Eerik Antinpoika Wallenius (1709-15)
Pietari Gabrielinpoka Calamnius (1716-22)
Olavi Birgerinpoika Cygnell (1722-30)
Erik Falander (1731-39)
Johannes Salmenius vanhempi (1739-78)
Johannes Salmenius nuorempi (1780-95)
Jaakob Jaakobinpoika Simelius (1799-1806)
Johan Frosterus (1809-38)
Aabraham Montin (1839-61)
Herman Magnus Inberg (1863-66)
Berndt Enok Ingman (1869-79)
Karl Adam Ottelin (1881-99)
Jaakko Pohjonen (1901-19)
Juho Anton Heilala (1920-27)
Juho Arvi Metsovaara (1929-40)
Vilho Heikki Kivioja (1940-68)
Juhani Kajava (1968-1992)
Rauli Junttila (1992-
Kappalaiset
1. kappalaiset
Ericus Henrici Frosterus (1573-1604)
Petrus Michaelis Arctophilacius (1607-10)
Georg Johannis Wesilaxensis (1612-22)
Johannes Olai Pictorius (1622-30)
Josephus Matthie Mathesius (1630-48)
Kaarle Pietarinpoika Kalling (1648-72)
Gabriel Josefinpoika Mathesius (1673-83)
Petrus Josephi Mathesius (1692-93

2.kappalaiset
Johannes Floronius eli Florin (noin 1610)
Henricus Erici Frosterus ( - 1616)
Gabriel Petri Calamnius Calajokius (1631-43)
Henricus Simonis Carlander (1643-48)
Jaakko Jaakonpoika Teudoschovius (1648-75)
Kaarle Kaarlenpoika Kalling (1675-89)
Aabraham Eerikinpoika Falander (1691-97)
Gabriel Gabrielinpoika Lithovius (1698-1702)
Johannes Kaarlenpoika Prochman, toinen kappalainen (1685-91)
Pietari Gabrielinpoika Calamnius, toinen kappalainen (1690-1716)
Johannes Henrikinpoika Röring (1717-21)
Pietari Prochman (1721-24)
Gabriel Joosefinpoika Calamnius (1726-54)
Johannes Wilander (1755-85)
Karl meurling (1786-1817)
Johan Gyllengerg (1820-26)
Elias Robert Alcenius (1826-57)
Erik August Montin (1858-64)
Jakob Hemming (1866-96)
Juho Heikki Ihalainen (1897-1902)
Aapeli Kivioja (1902-09)
Aale Johannes Sariola, nimitetty 1909 (1911-22)
Vilho Heikki Kivioja (1923-40), virka lakkautettiin 1934
Nuorisopastorit
Tuomas Pöyhtäri (1964-68)
Jorma Niinikoski (1968-69)
Taisto Mäkitalo (1970-72)
Tapio Saunanen (1973-76)
Pitäjäapulaiset vuodesta 1685 "3.kappalainen"
Pietari Josefinpoika Mathesius (1654-92)
Josef Gabrielinpoika Calamnius (1692-95)
Johannes Heikinpoika Röring (1709-17)
Gabriel Calamnius (1724-26)
Thomas Ganander (1726-31)
Magnus Westzynthius (1731-34)asui vuodesta 1743 Alavieskassa ja 1782 Reisjärvellä
Ylimääräiset papit
Thomas Ganander, kappalaisen viran armovuodensaarnaaja (1725-26)
Petter Cajanus, kirkkoherran apulainen (1729-30)
Martin laurin, kappalaisen apulainen (1735-39)
Johan Wilander, kappalaisen apulainen (1748-55)
Johan Salmenius, kirkkoherran apulainen (175-58)
Petter Groen, kirkkoherran apulainen (1757-60)
Petter Kjellin, kirkkoherran apulainen (1758-61)
Gabriel Calamnius, kappalaisen apulainen (1760-63)
Johan Gummerrus, kirkkoherran apulainen (1760-64)
Matthias Pilen, kappalaisen arvovuodensaarnaaja, kirkkoherran apulainen (1765-67)
Aron Matheisus, kirkkoherran apulainen (1767-68)
Arvid Mennander, kirkkoherran apulainen (1768-)
Karl Meurling, kappalaisen apulainen, armovuodensaarnaaja (1778-85)
Johan Salmenius, apupappi (1784-96)
Emanuel Salmenius, kirkkoherran viran armovuodensaarnaaja (1797-09)
Simon Björklöf, kirkkoherran apulainen (1800-06)
Johan Lagus, kappalaisen apulainen (1806-09)
Isak Grönfors, armovuodensaarnaaja (1806-09)
Jakob Frosterus, kirkkoherran apulainen kappalaisen apulainen (1809-16)
Johan Uhlbom, kappalaisen apulainen, armovuodensaarnaaja (1810-19)
Nils Peter Cajander, kirkkoherran apulainen (1816-21)
Matias Voldstedt, armovuodensaarnaaja (1819-20)
Jaakob Heickell, kirkkoherran apulainen (1821-23)
Samuel Eöenius, kirkkoherran apulainen (1823-28)
Franss Mikael Toppelius, kirkkoherran apulainen (1828-30)
Nils Gustaf Malmberg, kirkkoherran apulainen (1830-33)
Anders Nils Holmström, kappalaisen apulainen. kirkkoherran apulainen (1831-35)
Gustaf Lovenmark, kappalaisen apulainen (1833-34)
Lars Herman Laurin, kirkkoherran apulainen (1835-37)
Frans Oskar Durchman, kirkkoherran apulainen (1835-37)
Anders Israel Grottelin, kirkkoherran apulainen, virkavuodensaarnaaja (1837-38)
Jaakob Hemming, armovudensaarnaaja (1838)
Henrik Vilhelm Vahlstein, armovuodensaarnaaja (1838-39)
Mikael Reinhold Montin, kirkkoherran apulainen (1840-43)
Ernst Henrik Nikander, kirkkoherran apulainen (1840-43)
Gustaf August Montin, kappalaisen apulainen (1848, 1851-52, 1856-58)
Karl Adam Ottelin, kirkkoherran apulainen (1858-60)
oskar Elis Petterson, kirkkoherran apulainen (1860-61)
knut Gustaf Blåfeldt, virka- ja armovuodensaarnaaja (1861-66)
Herman Maurits Inberg, armovuodensaarnaaja (1866-68)
August Holmberg, armovuodensaarnaaja (1898)
August Johan Frosterus, virkavuodensaarnaaja (1866)
Juhani Gustav Snellman, kirkkoherran apulainen, vt. kirkkoherra, kappalaisen apulainen (1876-83)
Johan Tanskanen, kappalaisen apulainen (1878-80)
Julius Snellman, kappalaisen apulainen (1880-81)
Johannes borg, kappalaisen apulainen (1883)
martin Edvard Snellman, kappalaisen apulainen (1883-86)
matti Hiltula, kappalaisen apulainen (1883-86)
Antti Adolf Gummerus, kappalaisen apulainen (1886-90)
Tuomas Karppinen, vt. kappalainen (1891)
Kaarlo Reetrikki Sorri, vt. kappalainen (1891)
Karl Gustaf Mustonen, vt. kappalainen (1891-93)
Kustaa Adolf Flod, vt. kappalainen (1893-97)
Juho Anton Heilala, kirkkoherran apulainen, vt. kirkkoherra (1898-1900)
Aale Johannes Sariola, vt. kappalainen, armovuodensaarnaaja (1909-11)
Oskari Torvela, vt. kirkkoherra (1919-20)
Sakari Repola, papin apulainen (1940-luvun alussa)


Untamo Sorasto - lääkäri ja kunnallispoliitikko

Untamo Sorasto Taiteilija Markku Hakolan maalausUntamo Sorasto (2.4.1909 – 20.3.2001) on yksi Kalajoen historian merkittävimmistä miehistä. Hän toimi Kalajoen sairaalan kirurgian erikoislääkärinä vuosina 1938-1972. Kunnalliselämässä Sorasto oli keskeinen vaikuttaja valtuuston jäsenenä vuosina 1957-1996 ja puheenjohtajana vuosina 1981-1988.Untamo Soraston ansiolista kalajokisten hyväksi on äärettömän pitkä. Pelkästään leikkauksia hän teki 25 000 ja valvoi 13 000 synnytystä. Yksityisvastaanottoa Sorasto piti entisessä Säästöpankin talossa vielä melkein 90-vuotiaaksi asti, vaikka oli jäänyt virallisesti eläkkeelle vuonna 1972. Monet ihmettelivät hänen vitaalisuutensa ja pitkän ikänsä salaisuutta. Tähän Untamo tapasi vastata, että ei ollut polttanut tupakkaa koskaan eikä viinaan koskenut, humala on tuntematonta. Ja mainitsi vielä oman isänsä, joka oli ollut myös kirurgi, hyvän esimerkin ja viimeiset sanat: Kasvakaa kunnon kansalaisiksi!

Sorasto halusi päästä töihin kuntaan, jossa on sairaala ja synnytysosasto. Ennen Kalajoelle tuloaan hän toimi vuoden apulaislääkärinä Helsingin naistenklinikalla. Hän tunsi kalajokisen papin pojan Hannes Heilaalan, joka kertoi Kalajoelle olevasta paikasta. - Hän kertoi, että täällä on nyt sellainen paikka, jossa kaikki tietosi ja taitosi pääsevät käyttöön. Hän sanoi, että siellä on myös mukavat ihmiset. 23 hakijan joukosta taaksen jäi muun muassa kolme kirurgian professoriakin.
Kalajoen sairaalan alkuvaiheista

Kalajoella kuin muuallakin maassa 1920-luvun alussa koettiin sairaalan puute kipeänä asiana. Lähimmät kirurgiset sairaalat olivat erittäin hankalien matkojen päässä. Kalajoelta matkattiin ensin hevoskyydillä yli 30 kilometriä Sievin asemalle ja sieltä junalla Oulun lääninsairaalaan tai Pietarsaareen Malmin sairaalaan. Tällaiset matkat olivat erittäin rasittavia usein jo liian kauan kotonakin seuratulle äkillisille kirurgisille vatsatapauksille, jotka sitten sairaanhoitoon tullessa olivat jo vähemmän otollisessa kunnossa edessä olevaa leikkausta ajatellen. Kunnan sairaalan perustaminen oli sen vuoksi keskeinen hanke silloisissa kunnallishallinnon vaatimattomissa pyrkimyksissä.

Kokkolan kaupunginvaltuusto esitti 1924 Kalajoen kaupunginvaltuustolle yhtymistä anomukseen valtion sairaalan saamiseksi Kokkolaan. Kalajoen valtuusto ei siihen liittynyt, vaan päätti samassa kokouksessa asettaa kiireellisenä asiana komitean puuhamaan omaa kunnansairaalaa. Komitean johtoon tulivat Oskari Santaholma, A.Lankila, V.Granlund ja Kari Miemois kokoonkutsujana. Lokakuussa 1924 hyväksyttiin piirustukset ja kustannusarvio ja päätettiin aloittaa työt oman sairaalan rakentamiseksi heti valtionavun tultua varmistetuksi.

Sairaalan tonttimaa hankittiin seurakunnalta ja niin suurena, että vastapäätä sairaalaa voitiin silloisen kunnankirjurin sijaisen, pastori Vilho Kiviojan aloitteesta rakentaa, lääkäritalo viljamakasiinin vanhoista hirsistä. Tämä oli erittäin järkevä ratkaisu, kun ajatellaan kiireellistä apua, tarvitsevia synnytyksiä ja päivystyksiä, sillä lääkäri oli aivan käden ulottuvilla.
Vihkiäisjuhla

Toukokuun 25 päivänä vuonna 1926 vietettiin sairaalan vihkiäisjuhlaa. Ensimmäinen potilas sisäänkirjoitettiin 27.5.1926. Ensimmäinen leikkaus toimitettiin 1.6. Kysymyksessä oli nivustyrä. Ensimmäinen lapsi näki sairaalassa päivän valon 2.6. Tämän lapsen tie vei myöhemmin kaukaiseen Ontarioon asti. Kalajoen naisyhdistys oli lahjoittanut sairaalalle liinavaatteiston ja keittiövälineistön. Sairaalan ympärille laadittiin viihtyisä puutarha pensaineen ja puineen.

Ensimmäinen vuosikymmen sairaalan historiassa oli ikään kuin totuttautumista ja luottamuksen hankkimista yleisön taholta. Tarjolla oli 12 sairaalapaikkaa ja 2 synnytyspaikkaa. Työntekijöinä olivat yli- ja alihoitaja sekä kätilö, emäntä, kaksi siivoojaa ja pyykkäri. Harjoittelijoita pidettiin 4-8. Talous oli tarkkaa ja elämä vaatimatonta. Joka tarvitsi sairaanhoitoa, niin hän maksoi kaikki kulut itse mm. hoitopäivämaksun, lääkkeet, röntgenkuvat, lääkärinpalkkion.
Pula-aika

Kun vuosina 1930-33 elettiin vaikeaa pula-aikaa, niin taloudenhoitaja
K.A. Siipolalle kertyi huolia maksamattomista potilaslaskuista. Karhumakirjeet ja ulosotot aiheuttivat paperisotaa. Muitakin ongelmia oli. Varsinkin vesikysymys oli vaikea. Kaivosta nousi ruosteista vettä ja lopuksi vesi jouduttiin ottamaan suoraan joesta. Silloin joki ei vielä ollut niin saastunut kuin nykyisin. Jäittenlähdöt ja tulvat katkoivat putkistoja. Synnytysosasto aiheutti ongelmia. Virallinen synnytysosasto lakkautettiin 1935 sairaalassa ja vapautuviin tiloihin asennettiin röntgenlaitteet. Potilasmäärä pysyi vuosittain 300 paikkeilla. Vuonna 1937 saavutettiin 500 määrä ja vuonna 1945 ylitettiin 1000:n raja. Alusta alkaen sairaala tarjosi apuaan lähikunnille.

Sodan aikana paikkakunnalle ohjattu siirtoväki lisäsi sairaalan potilasmääriä. Tilapäisesti oli perustettava kansaopiston tiloihin lastenosasto ja synnytysosasto sekä erillinen kulkutautisairaala.
Sairaalan laajennus

Vuonna 1950 alettiin suunnitella sairaalan laajennusta. Alavieska, Merijärvi ja Rautio olivat mukana sairaalan hallinnassa vuodesta 1949 lähtien. Vuonna 1953 sairaalan hallinto järjestettiin kuntainliiton pohjalle. Mukana olivat Kalajoki, Alavieska, Merijärvi, Rautio ja Himanka. Sairaansijaluku kohosi 20:stä 46:een. Uuden sairaalalain johdosta myös Lohtaja, Kälviä, Sievi ja Pyhäjoki varasivat sairaansijoja. Näin Kalajoen sairaala oli muuttunut yhdeksän kunnan kuntainliiton sairaalaksi.
Kurjinta aikaa oli juuri tuo sodan jälkeinen aika, vuodet 1945-50. Silloin pikkulapset kuolivat ripuliin, aikuiset kulkutauteihin ja tuberkuloosiin. Vaivoina olivat lavantauti, lapsihalvaus ja tuhkarokko.

Ajanjaksoa 1952-72 voidaankin pitää sairaalan toiminnan huippukautena. Vuotuinen potilasmäärä pysytteli 2000:n tasolla ja näistä reilu kolmannes oli leikkauspotilaita ja neljännes synnyttäjiä. Sairaanhoitopäiviä kertyi vuodessa 20 000. Keskimäärin oli päivittäin hoidossa 50-55 potilasta. Potilaspaikkoja oli vain 46.
Sairaalassa hoidettiin vuosittain yli 500 synnytysta ja yli 800 leikkausta.

Oli luonnollista, että näinä vilkkaina aikoina tilat kävivät ahtaiksi. Kokkolan keskussairaalaa alettiin rakentaa vuonna 1966. Kalajoki ei enää saanut tarvittavaa valtionapua sairaalan laajentamiseen.
Vuoden 1967 loppuun mennessä Kalajoen sairaalassa oli hoidettu 63 110 potilasta. Näistä synnyttäjiä oli 13471 ja leikattuja 21 139. Suurimmat leikkausryhmät olivat umpilisäkkeiden poisto, synnytys- ja naistentautien leikkaukset, nielurisojen poistot, suonikohjuleikkaukset, sappirakon poistot.
Untamo Sorasto teki urallaan noin 25 000 leikkausta ja hän on valvonnut noin 13 000 synnytystä.

Kalajoen sairaalan vastaavina lääkäreinä ovat toimineet lääketieteen tohtori Kari Miemois 1926-37, kirurgian erikoislääkäri Untamo Sorasto 1938-72 ja sen jälkeen terveyskeskuslääkärinä Antero Sorasto vuoteen 1987 saakka.
Tulisitko vastaanotolleni?

Olin valtuutettuna keskustan ryhmässä Untamo Soraston kanssa. Untamo tiesi, että tapanani oli perehtyä asioihin perusteellisesti ja varsinkin matkailuasiat olivat minulla hallinnassa. Untamolla oli tuohon aikaan yksityisvastaanotto. Niinpä hän soitti minulle ja kysyi: ”Voisitko tulla vastaanotolleni tänään kello 16.00. Ota budjettikirja mukaan”. Niin minä menin Untamo Soraston yksityisvastaanotolle ja kävimme budjettikirjaa ja matkailuasioita läpi. Käsittelimme kaikki muutkin esityslistalla olevat asiat. Untamo kertoi väliin myös tarinoita eri henkilöistä. Hän luetteli koko suvun sairaudet, keuhkotaudit ja mielisairaudet jne. Hän kertoi myös henkilöistä joilla on suuret kädet jne. Yksi kysymys yllätti minut täysin. Untamo mainitsi eräästä henkilöstä ja kysyi minulta nopeasti, että oletko huomannut, että tällä on Kalajoen suurimmat korvat. Minun oli pakko tunnustaa etten ollut huomannut sellaista asiaa. Untamolla oli käsittämättömän hyvä muisti.

Mielenkiintoista oli seurata kuinka hän katseli asioita lääkärin näkökulmasta. Hän halusi perehtyä asioihin tarkasti. Kalajoen matkailussa oli tuolloin suuria ongelmia. Kuntaenemmistöinen Kalajoen Hiekkasärkät Oy oli lähes konkurssitilassa. Untamon vastaanotolla tutkimme ”potilaan” tilaa. Seuraavassa keskustan ryhmäkokouksessa Untamo käytti ensimmäisenä puheenvuoron ja aloitti näin: ”Tarkastelen asioita näin lääketieteellisin termein. Suoritetaan ruumiinavaus.” 

Lääkärinä ja kuntalaisena Kalajoella


Kalajokilehdessä oli 6.11.1996 Untamo Soraston kirjoitus Kalajoella koettua lääkärinä ja kuntalaisena 1938 -1996. Untamo Sorasto muistelee näin:
Olin puolen vuoden sopimuksella Helsingin Naistenklinikalla apulaislääkärinä ja eräänä keväisenä aamuna Kalajoen entisen rovastin poika Hannes Heilala tuli iloisesti töihin ja sanoi: ”Nyt on sinun koulutuksellesi sopiva paikka auki, haet sinne.Paikka on Kalajoella.

Katsottiin kirjaa ”Suomen Kunnansairaalaitos 50-vuotias”, ja siinähän oli Kalajoen kunnansairaala nähtävissä, vierellään kunnanlääkärin asuintalo koko komeudessaan nousevan puutarhan ympäröimänä. Tarkennuksena vielä pohjapiirros ja tilastotiedot.
Tein työtä käskettyä ja 30.6.1938 kunnanvaltuusto valitsi minut kahdestakymmenestäkolmesta hakijasta. Viranhoidon aloitin 15.9.1938. Edeltäjäni oli ollut paikalla 15 vuotta – Karl Miemoisv- todellinen kansanterveystyön tarmokas uranuurtaja.

Sairaalan vuodeluku oli 14, joista kaksi paikkaa synnyttäjille. Kunnassa oli kaksi terveyssisarta ja kaksi kätilöä. Kunta kuului tuberkuloosipiiriin ja kunnassa toimi lastenneuvola ja kouluterveyshuolto. Sairaalassa oli leikkaussali riittävine välineistöineen ja lisäksi röntgenkone. Henkilökunta osoittautui ammattinsa osaavaksi. Silloista sairaustilaa hallitsivat kuumetaudit, jotka kehittyivät nopeasti kehkokuumeeksi, johon silloin ei ollut tehokasta lääkitystä. Kulkutauteina esiintyivät erityiset rokot, lavantauti, kukkumätä ynnä muut, sekä erityisesti pitkällinen ja tappava keuhkotuberkuloosi, joka pikkulapsilla aiheutti nopean kuoleman aivokalvontulehduksen muodossa sellaisissa perheissä, joissa oli tubekelibassilleja yskiviä ihmisiä. Alta vuoden ikäisten pikkulasten kuolleisuus oli korkea, joka kymmenes, ja tavallisen tautina ripuli.

Vasta sodan jälkeen kehittyivät antibioottilääkkeet kaikkia kuume- ja kulkutauteja vastaan. Samoin rokotukset. Lääkärin lääketarjonta rajoittui pullo- ja puleverilääkkeisiin, jotka paransivat oireita ja kipuja sekä alensivat kuumetta, mutta eivät iskeneet taudin aiheuttajiin.
Ei siis ihme, että tuloksia työstään etsivät lääkärit hankkivat kirurgista ja synnytyskoulutusta voidakseen tehokkaammin auttaa sairaita ja saavuttaa myönteisiä tuloksia eli parantaa. Tähän tarvittiin sairaalaa mahdollisimman lähelle, eli kunnansairaalaa, kun valtion yleisiin sairaaloihin ja lääninsairaaloihin matkat olivat pitkät ja kulkumahdollisuudet rautatien varteen lähinnä hevospelin varassa. Matkoihin saattoi siten kulua aikaa kohtalokkaasti. Henkilöautoja oli tänne tullessani alta kymmeniä ja niistä takseja oli kolme, mutta tiet olivat talvisaikaan vaikeasti ajettavia.

Sodanaikaiset ja -jälkeiset kulkutautiesiintynät, lähinnä kurkkumätä ja lavantauti, olivat vaikeita ja lavantaudissa kuolleisuus joka kymmenes. Hoitopaikat sijaitsivat tilapäisesti tyhjinä olevissa taloissa, joissa tilanahtaus oli melkoinen ja huolto vaikeata.
Valopilkku oli kuitenkin terveysneuvolan sijoittaminen entiseen suojeluskunnan taloön Suojaan, johon saatiin lasten- ja äitiysneuvolalle tilat ja lisäksi henkilökunnalle asuntoja vuonna 1950. Calmette-tuberkuloosirokotus lähti käyntiin ja Oulaisten parantola laajentui nykyaikaiseksi. Siletä kunta sai riittävästi hoitopaikkoja. Samanaikaisesti alkoi kehittyä tuberkuloosia vastaan myös lääkehoitoja.

Sotakorvausvaiheen jälkeen yleinen yhteiskunnallinen kehitys alkoi edistyä ja niin Kalajoen kunnansairalaa laajennettiin vuonna 1954 yli kaksinkertaiseksi paikkaluvulla mitattuna. Laajennuksen jälkeen sairaansijoja oli 46, oma synnytysosasto erillisenä siipenä, uusi leikkaussali ja muutakin uutta.
Sairaalasta tuli kuntailiiton sairaala, jäseninä yhdeksän kuntaa: Kalajoki, Alavieska, Rautio, Merijärvi, Pyhäjoki, Sievi, Himanka, Lohtaja ja Kälviä.

Vuosina 1955-1969 sairaalassa hoidettiin vuosittain yli 2000 potilasta ja synnyttäjää. Keskimäärin oli päivittäin hoidossa 50-55 henkilöä. Näistä kirurgisia leikkauspotilaita oli puolet, eli vuodessa yli tuhat, synnyttäjiä oli vuodessa yli 500 ja loput sisätautisia tai lapsentautipotilaita. Tarvittiin melkoinen työpanos. Kunnanlääkäreitä on kaksi.

Kun keskussairaala valmistui Kokkolaan ja lähti käyntiin vuoden 1969 lopussa ja Oulaisten parantollan järjestettiin aluesairaala vuonna 1971, muuttui tilanne kaikkien aktiivisten kunnansairaaloiden osalta. Terveyskeskusjärjestelmä lähti käyntiin toukokuulla 1972. Kalajoen sairaalassa leikkaus ja synnytystoiminta jatkui erikoisluvalla vuoden 1975 loppuun asti.

Entisestä kunnansairaalasta muodostettiin lisärakennuksella nykyaikainen terveys´keskus tarvittavine tiloineen vuonna 1985. Kaikki erikoishoitoa tarvitsevat alettiin ohjata Kokkolaan tai Oulaisiin ja huippuerikoistapaukset Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan.

Ensimmäiset kokemuksen Kalajoesta ja sen ihmisistä sain kuntalaisena parin ensimmäisen viikon kuluessa: ihmiset olivat asiallisia, selväsanaisia puheissaan ja luotettavia. Heidän kotinsa olivat siistejä, vapaita syöpäläisistä.
Olin opiskeluaikanani toiminut kunnanlääkärien viransijaisena eri puolilla maata ja siten koettanut hankkia tervettä kokemusta eri maakunnista. Olin ollut työssä Ilomantsissa, Kaavilla, Joensuun yleisessä sairaalassa sekä Seinäjoen lääninsairaalassa ja varusmieslääkärinä maanmainiossa Viipurin sotilassairaalassa – Kalajoki nousi ykkössijalle.

Kunnallishallinto oli täällä siihen aikaan perin suppeata kun yksi henkilö toimi kunnansihteerinä ja alta viiden lautakunnan sihteerinä. Hän oli seurakunnan lukkari, musiikkitirehtööri Oskari Metsola. Olin ensimmäisessä kokouksessani kunnalliskodin johtokunnassa, jolloin päätimme esittää keskuslämmityksen järjestämistä taloon. Huoltolautakunnan puheenjohtaja Juho Myllylä sanoi: ”Asia ei ole vielä selvä vaikka teimme yksimielisen ehdotuksen. Se on selvä vasta sitten kun tirehtööri on sen kirjannut kunnanhallituksen pöytäkirjaan.”

Metsolan edeltäjänä oli ollut Kalle Myllylä, etevä itseoppinut mies, kansanedustajanakin käynyt, kuntaa palvellut yli 50 vuotta. Metsola hoiti tehtävää parikymmentä vuotta ja sitten Unto Välimaa 25 vuotta. Molemmat heistä suhtautuivat asiallisesti ja rakentavasti kunnanlääkärin ehdotuksiin, koskivatpa ne sitten rakennushankkeita tai opintolomia, joista pisin kohdallani oli kaksivuotinen. Ehtona opintoloman saamiselle oli sopiva sijainen.

Metsola hoiti asiat kotonaan perheen avustaesssa. Pieni oli kunnan henkilöstä vielä Välimaankin aikana, kunneskunnan uusi toimitalo valmistui vuonna 1968 ja samoihin aikoihin lisääntyivät ja monipuolistuivat myös kunnan tehtävät. Sosiaalihuolta oli Kalajoelle tullessani vain äitiysavustuksen käsittävä, joka sekin 450 markkaa tai vaatepakkaus, oli harkinnanvarainen. Vasta kun lapsilisät alkoivat juosta sodan jälkeen, tllaisesta avustusmuodosta tuli demokraattisen tasapuolinen.

Myöhemmin tuli erilaisia avustusmuotoja paljon lisää. Eipä ihme, jos kerrotaan, etä kun itäsuomalainen emäntä oli käynty postin luukulta noutamassa lapsilisät ja aikoi poistua, niin postinhoitaja ilmoitti hänelle hallakorvaustenkin olevan vielä nostettavissa. Siihen emäntä:”On se kummoo tämä nykyaeka, pani ukka tai halla, niin aena tulloo maksua.”

Pitkällä 40 vuotta kestäneellä kunnanvaltuustoajallani olen voinut seurata kunnallisasioita laidasta laitaan. Välimaan ajalla valitsi ”talous tarkka, vakaa markka”.Kouluja laajennettiin ja korjattiin, samoin vanhainkotia, mutta Hiekkasärkkäin matkailumahdollisuuksissa tyydyttiin kymmeneen mökkiin ja pieneen kioski-kahvilaan sekä käymälärakennukseen Koivulan perheen hoidossa. Matkailuhotelli oli valtion rakentama ja Suomen Matkailuyhdistyksen vuokraama. Enempää ei kunta kehotuksista huolimatta halunnut. Niinpä neljän miehen porukka osti Hiekkasärkilta kunnan hylkäämän maa-alueen ja rakensi kahdessa vaihessa Rantakallan tilat molemmille puolille nykyistä Matkailutietä.

Kun maamme kunnat innostuivat matkailulelinkeinoon, ei Kalajoen kuntakaan enää jäänyt syrjään, vaan ryhtyi matkailuyrittäjäksi täysin rinnoin – ja tunnetuin seurauksin, jossa on selvittämistä arvaamattoman pitkäksi ajaksi eteenpäin meidän veronmaksajien kustannuksella.

Terveyden- ja sairaanhoidon kehitys Kalajoella
Reilu sata vuotta sitten apteekki ja piirilääkäri muodostivat ainoat tukipylväät maalaiskunnissamme. Piirilääkärin oli pidettävä huoli piirissään asuvien yleisestä terveydenhoidosta ja yksityisten henkilöiden tarpeista. Sairauksien hoito oli täysin oireenmukaista eikä mitään tehokasta lääkitystä tunnettu. Ihmiset syntyivät, elivät ja kuolivat "luonnonmenetelmän" mukaan. Terveet ja karaistuneet selvisivät pitkäikäisiksikin, mutta heikot sortuivat jo aivan lapsina. Lääkkeet lievensivät sairauden kärsimyksiä. Lääkärin veitsi avasi enintään pinnalliset märkäpesäkkeet ja kansanparantajat käsittelivät jäsenvikoja.

Vuonna 1857 perustettiin ensi kerran apteekkeja maaseudulle ja ensimmäisten kuuden joukkoon kuului Kalajoki. Apteekkioikeudet Kalajoelle on myönnetty seuraaville apteekkareille: K. U. Relander v. 1857, J.E. Jurvelius 1865. J.O. Hedman 1891, W. A. Dahlström1905, N.W. Aschan 1912, Väinö Granlund 1917, Viljo Viikinkoski 1959, Helvi Sipilä 1971.

Perimätiedon mukaan apteekkari Relander menetti apteekkarin oikeutensa, koska oli laittanut apteekkihuoneeseensa sekatavarakaupan. Sairaat kääntyivät enemmän hänen puoleensa kuin piirilääkärin.

Apteekkari Jurvelius lahjoitti kunnalle maatalousrahaston, joka sai kansalta nimen Jurveliuksen "kuokkarahasto". Apteekkari Granlund ennätti yli 40 vuoden aikana puolisonsa kanssa monin tavoin osallistua paikkakunnan ajankohtaisiin hankkeisiin ja rientoihin. Apteekkari Granlund oli vuosina 1924-1926 kunnansairaalan rakennustoimikunnassa ja sen jälkeen johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1926-1951.

Ensimmäisen piirilääkärin Kalajoki sai vuonna 1859. Piirilääkäreinä ovat toimineet J.J. Staudinger vuosina 1859-1861, F.E. Emeleusvuosina 1863- 1891, V.Lindman 1893-1916 ja Valter Fabritiusviimeisenä piirilaitoksen edustajana 1918 - 1940. Hän oli erittäin innostunut ja taitava metsästäjä, ja hänestä on jäänyt runsaasti kaskuja.
Kätilö-rokottaja on toiminut Kalajoella 1800-luvun lopulta lähtien ja toimeen saatiin myöhemmin pihtikurssin käynyt kätilö ja vuonna 1921 toinenkin.

Sairaanhoitaja palkattiin

Silloisissa vaatimattomissa ja kehittymättömissä oloissa kyti valistuneiden kuntalaisten mielissä lähimmäisenrakkauden palveleva henki. Siitä osoituksena oli vuonna 1897 sisaruksien Katariina Friis-Pohjanpalon ja Siina Poukkulan aloitteesta perustettu "Neulomaseura". Sen "tarkoituksena oli työskennellä ensiksi sairaanhoitajan hankkimiseksi kuntaan. Sen jälkeen palkan maksamiseksi ja sitten, jos kunta saadaan antamaan apua palkan suhteen, köyhien sairaiden auttaminen". Ompeluseuratuloin, arpajaisin, markkina-aikaisin kahvin myynnein sekä erikseen anotuin valtionavuin kerättiin tarvittavat varat kiertävän sairaanhoitajan palkkaamiseksi vuosina 1899-1907, jonka jälkeen kunta otti asian omakseen. Isäntien kerrottiin olleen tyytyväisiä järjestelyyn, koska hoitajan pyytäminen sairaan luo kotiin oli paljon halvempaa verrattuna lääkärin kotikäyntiin.

Tämän jälkeen naisyhdistys kohdisti voimansa ja varansa "Keuhkotautisten sairaskodin" kunnostamiseksi veljekset Friisien omistamaan Rahkon taloon Tyngän kylässä. Tämä sairaskoti käsitti 10 hoitopaikkaa ja toimi kolmen vuoden ajan vuosina 1908-1910. mutta joutui lopettamaan tärkeän työnsä valtionavun puutteessa.

Kalajoen 400-vuotisjuhlien aikana vuonna 1925 naisyhdistys piti arpajaiset ja näiden tulojan turvin sekä ahkeran talvikauden 1925-1926 työn tuloksena se luovutti keväällä 1926 valmistuneelle kunnansairaalalle liinvaatteiston ja keittiön talousesineistön. Myöhemmin yhdistys lahjoitti sairaalalle vapaavuoderahaston ja urkuharmonin.

Kunnanlääkäri vuodesta 1913 lähtien

Kunnanlääkärin virka saatiin perustettua vuonna 1913, johon mennessä kolmenkymmenen vuoden kuluessa maahamme oli perustettu 147 vastaavaa virkaa. Kunnanlääkäreinä ovat toimineetVäinö Airo 1914-1920, Karl Miemois 1921-1937, Erkki Karvonen1937-1938, Untamo Sorasto 1938-1972. Vuoden 1953 perustettiin toisen kunnanlääkärin virka ja kunnanlääkäripiiriin liittyivät naapurikunnat Alavieska, Merijärvi ja Rautio. Viranhaltijoina ovat toimineet lääkärit Esko Taulaniemi 1953-1955, Niilo Ripatti 1955-1957, Jorma Lahtinen 1957-1959, Aatos Sarkkinen 1960-1962,Matti Kaitaluoma 1962-1968, Jorma Uurasmaa 1968-1969,Seppo Mattila 1970, Antero Sorasto 1971-1972.

Todellisen kansanteerveystyön läpimurron Kalajoella suoritti lääketieteen tohtori Karl Miemois, joka nuoren lääkärin vaikeuksia pelkäämättömällä intomielellä ja äsken itsenäistyneen isänmaan kaikille työsaroille laajenevassa myötätuulessa eteni tavoitteesta toiseen. Näitä toimia olivat kouluterveydenhoidon aloittaminen vuonna 1923, tuberkuloosin torjuminen tuhoavana kansantautina liittymällä Ylivieskan tuberkulosipiiriin vuonna 1925. Samana vuonna neljän hoitopaikan varaaminen Seinäjoen piirimielisairaalasta, kunnansairaalan ja sen viereen kunnanlääkärin talon valmistuminen v. 1926, kunnan jakaminen kahdeksi terveyssisarpiiriksi vuonna 1929. Kenraali Mannerheimin Lastesuojeluliiton Kalajoen paikallisosaston toimesta avattu pineten lasten neuvonta-aseman vuonna 1930 ja odottavien äitien ilmainen tarkastus vuonna 1932. Tohtori Miemoisjulkaisi Kalajoen ja Himangan koululaisista antropologisen väitöskirjan vuonna 1948. Vapaa-ajan harrastuksena Miemois pani käyntiin maatalouskerhotoiminnan Kalajoella.

Sotavuodet keskeyttivät terveyxen- ja sairaanhoidon kehityksen Kalajoella. Erikoisen vaikeaksi muodostui tilanne vuoden 1944 syksyllä, kun Lapin siirtoväkeä siirrettiin sodan jaloista yli 4000 henkeä Kalajoelle. Kansanopistolle järjestettiin siirtoväen lastensairaala (25 sairaansijaa) ja synnytysosasto ( 8 paikkaa). Lisäksi oli vaikean kurkkumätäepidemian takia avattava kulkutautisairaala niin sanottuun Östmanin taloon, johon järjestyi noin 20 sairaansijaa. Erilaisten kulkutautien vitsaus (kurkkumätä, tulirokko, lavantauti, lapsihalvaus) jatkui sodan jälkeen lähes viisi vuotta.

Rakentamisen vuosikymmeniä

Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen päästiin vihdoin rakentavaan työhän käsiksii. Sen ensmmäisenä merkkinä oli terveystalo, joka valmistui keväällä 1950 entisestä suojeluskunnan talosta muutostöiden jälkeen. Se käsitti äitiys- ja lastenneuvolain tilat sekä asuntoja. Hankkeen toteuttamiseksi saatiin erittäin huomattavat avustukset Suomen Huollolta, Mannerheiminliiton paikallisosastolta ja Ruotsista Dala-Järnä-kummikunnalta.

Kouluhammaslääkärin toiminta alkoi sekin aluksi Mannerheim-liiton paikallisosaston avustamana vuonna 1948, kunnes kunta parin vuoden kuluttua otti asian omakseen. Toinen kouluhammaslääkäri saatiin vuonna 1970.

Mielisairaanhoitoon saatiin ratkaiseva parannus 1960 luvun alussa, kun Oulun keskusmielisairaalaa laajennettiin ja Ylivieskaan valmistui niin sanottu Visalan B-mielisairaala, joista molemmista kunta varasi riittävät sairaansijat.

Epämielyttävät "likataudit" - lavan- ja pikkulavantauti - saatiin loppumaan puhtaan juomaveden myötä, kun osuuskunta Valkeanveden jakelu alkoi vuonna 1960.
Lääkäri 
Untamo Sorasto muistaa kiitollisuudella vaikeissa olosuhteissa sitkeän ja epäitsekkään työpäivän suorittaneet terveyssisaret Emma Ventelän (1925-1960) ja Helmi Heusalan(1941-1969).

Sairaalakin saatiin

Kun Kokkolan kaupunginvaltuusto tammikuussa 1924 esitti yhtymistä anomukseen valtion sairaalan saamiseksi Kokkolaan, Kalajoen kunnanvaltuusto ei siihen liittynyt. Kalajoen valtuusto asetti samassa kokouksessa "kiireellisenä asiana" omaa kunnansairaalaa puuhaamaan komitean. Siihen kuuluivat Oskari SantaholmaA. LankilaV. Granlund ja Karl Miemois kokoonkutsujana. Lokakuussa 1924 hyvksyttiin arkkitehti Axel Mörnen piirustukset ja kustannusarvio ( 700 000 markkaa). Päätettiin heti valtionavun tultua varmistetuksi ryhtyä rakentamaan oman kunnan hankkeena, kun Alavieskan ja Rautio eivät olleet liittymisesitykseen vastanneet. Toukokuussa 1926 oli oma kunnansairaala valmis. Ensimmäinen potilas sisäänkirjoitettiin 27.5, ensimmäinen leikkaus toimitettiin 1.6. ja ensimmäinen synnytys näki päivänvalon 2.6. Vankan poikalapsen nimi oli Leo Heikki Passi, jonka elämäntie on johtanut Kanadan Ontarioon.

Ensimmäinen kymmennisvuotiskausi sairaalassa, jonka 14 sairaansiajsta kaksi oli varattu synnyttäjille, oli ikäänkuin totuttautumista ja luottamuksen hankkimista potilasmäärän pysyessä vuosittain kolmen sadan vaiheilla. Viiden sadan raja sivuutettiin vuonna 1937 ja tuhannen vuonna 1945. Alavieska, Merijärvi ja Rautio tulivat sairaalaan ja sen hallintoon mukaan vuonna 1949. Sairaalan laajennuksen jälkeen vuonna 1954 sairaansijaluku nousi 14:sta 46:een. Seuraavina vuosina perustettuun kuntainliittoon liittyivät Himanka, Lohtaja, Pyhäjoki, Sievi ja Kälviä. Näin oli Kalajoen kunnansairaalasta kehittynyt yhdeksän kunnan kuntainliiton sairaala.

Parinkymmenen vuoden ajan - keskussairaalan puuttuessa Keskipohjanmaalta - Kalajoen sairaala antoi välitöntä ja tehokasta sairaalahoitoa erityisesti leikkaus- ja synnytystapauksissa. Vuosittainen potilasluku ylitti 2000 vuonna 1955. Lakipisteensä sairaalan toiminta saavutti vuonna 1969, jolloin potilasmäärä oli 2284, sairaanhoitopäivien määrä 20349 ja leikkausten luku 1057. Suurin vuosittain hoidettujen on vuodelta 1963, jolloin synnytysten määrä oli 555.

Kokkolan keskussairaalan toiminta alkoi vuonna 1970 koko tehollaan ja Oulaskankaan aluesairaalan vuonna 1971. Kun kansanterveyslaki purki vuonna 1972 entisen kunnanlääkäripiirin, tapahtui Kalajoen sairaalan toimintaluvuissa kolmanneksen supistuminen. Vuoden 1974 loppuun mennessä sairaala on hoitanut kaikkiaan 60969 potilasta, joista kalajokisten osuus on ollut n. 40 %. Synnytyksiä on ollut 13376 ja leikkausten luku nousee yli 20000. Sairaalan lääkärinä on toiminut kirurgian erikoislääkärri Untamo Sorasto (1938-1972). Ylihoitajana oli vuodesta 1964 lähtien neiti Oili Vänskä. Valtava on ollut kehitysksen kulku kuvattuina vuosina.

Toivo Ojala - Topi-Kalustaja Oy:n perustaja

Toivo Ojala – Topi-Kalustaja Oy:n perustaja Taitelija Markku Hakolan maalaus

Alavieskassa syntynyt ja pääasiassa suutarin töillä itsensä elättänyt Stefnias Ojala, joka oli vuosien 1878-88 välisenä aikana muuttanut sukunimensä Stenholm Ojalaksi, hankki Pitkäsenkylästä Ala-himangan tilan ja tuli näin maanviljelijäksi. Toivo Ojala syntyi Kalajoella 26.11. 1902 ja kuoli 27.12.1982. Toivo Ojala kasvoi suurimmillan yhdeksänlapsisessa perheessä. Koulunkäyntinsä hän aloitti 7-vuotiaana kiertokoulusa ja kansakoulun kahdentoista ikäisenä vasta toimintansa alkaneessa Pitkäsenkylän koulussa. Vuonna 1916 saamansa päästötodistuksen mukaan hän on ollut koulun eturivin oppilaita. Keski-Pohjanmaan maanviljelysseuran kiertävä veistokoulu tuli syksyllä 1919 Pitkäsenkyälle. Sitä pidettiin Ojalan tuvassa kahdeksan kuukauden ajan. Tämä koulu ohjasi Toivo Ojalan puusepän ammattiin.

Asevelvollisuuden hän suoritti Kellomäellä Karjalassa. Sotilasarvo on korpraali. Maalarin ammattikoulutuksen hän sai työskennellessään maalarimestari Sundströmin apulaisena tavallaan oppisopimuskoultuksesa. Maalarin ammatista Toivo Ojalana liiketoiminta sai alkunta 1920-luvun lopulta lähtien. Hyvän ammattitaidon ansioista hän sai runsaasti maalaustöitä ja 1930-luvun puolivälissä hänellä oli 4-5 miestä apulaisina. Hän koulutti apulaisistaaan hyviä ammattimiehiä ja monet heistä ovat myöhemmin harjoittaneet omaa maalausliikettä.

Toivo Ojalalla oli perheen perustamisesta lähtien ollut haave oman yrityksen perustamiseta. Vuonna 1937 yritys aloitti vuokratiloissa automaalaamona. Se oli niin uutta, että lähimmissä kaunpungeissakaan ei vielä ollut vastaavaa liikettä. Toivo Ojalalla oli taito havaita markkinoiden tarpeet. Vaikka automaalausta tehtiin alkuun muun maalaustyän lisänä iltaisin ja kiireen tullen yölläkin, muodostui siitä kokopäiväinen työ. Maalattavaksi tuli paljon myös isoja linja-autoja ja sen vuoksi tarvittiin isompaa maalaustilaa.

Juuri talvisodan edellä 1939 Toivo Ojala aloitti oman verstasrakennuksen rakentamisen. Se tuli samalle paikalle, missä huonekaluliike myöhemmin sijaitsi. Rakennukseen tuli automaalausta varten tilava autotalli ja sen viereen kolme huonetta ja toimistotiloja varten. Ennen sodan alkua ehti huonekaluliike aloittaa toimintansa. Se antoi siihen aikaan nykyistä enemmän työtä, silla kaikki huonekalut tulivat tehtaista puuvalmiina. Verstasrakennuksen toiseen kerrokseen oli varattu tilat Ojalan perheen asunnoksi. Sodan alettua toiminta keskeytyi Toivo Ojalan jouduttua armeijaan ja uudet liiketilat luovutettin asunnoiksi Karjalan siirtolaisille. Talvisodan aikaisesta palveluksesta vapauduttuaan Toivo Ojala jatkoi liiketoimintaa. Vanhoja henkilöautoja kunnostettiin ja maalattiin paljon, koska uusia ei ollut saatavissa. Huonekaluilla oli valtava kysyntä. Asiakkaita oli laajalta alueelta , pääasiassa Pohjois-Pohjanmaalta Pudasjärveä ja Kuusamoa myöten. Kysyntä ylitti silloin toiminnassa olleiden huonekalutehtaiden toimituskyvyn. Tilanne johti siihen, että Toivo Ojala hankki puusepänkenita ja alkoi tehdä enimmin kysyttyjä huonekaluja. Kaikki vertasrakennuksen tilat otettiin työtiloiksi ja lisäksi rakennettiin uusia.

Sodanjälkeisen voimakkaan jälleenrakennuksen alkuvaiheessa oli ikkunoista ja ovista suuri kysyntä, vähittäiskaupan voimakkaassa murrosvaiheessa kysyttiin myymäläkalusteita, myös myymäläautoja. Toivo Ojala oivalsi aina sellaisen tuotantosuunnan, jolla oli voimakas kysyntä. Myymäläkalusteiden valmistuksessa tarvittiin runsaasti erilaisia metallituotteita, jopa kokonaisia metallikalusteita. Silloin sai alkunsa yrityksen metalliosasto. 1950-luvun puoliväliin mennessä olivat tilat käyneet liian pieniksi. Toivo Ojala päätti siirtää koko verstaan Pitkäsenkylälle, josta hän sai vaihtokaupalla sopivan tontin kotitilan maasta.

Myymäläkalusteiden kysynnän hiljentyessä oli julkisten tilojen rakentaminen lähtenyt käyntiin. Topi-Kalustajaksi nimensä muuttanut yritys oli nyt niitä kalustamassa. Tässä vaiheessa Toivo Ojalan rakentamassa yrityksessä oli jo vakituisesti 40-50 työntekijää. Neuvokkuudellaan, ahkeruudellaan ja sitekydellään hän oli rakentanut vahvan pohjan yritykselle, josta sitten seuraava sukupolvi sitten 1970-luvulla jatkoi kehitystyötä niin, että yrityksestä kasvoi maan kolmanneksi suurin keittiökalusteiden valmistaja. Toivo Ojala puoliso on Olga Maria Myllylä, joka on syntynyt Kalajoella 24.4.1902 ja kuollut Kalajoella 6.11.1989.



Liisi Kivioja – ensimmäinen naiskansanedustaja


Liisi Kiviojan kuvan on piirtänyt taiteilija Tanja Luukkonen

Liisa (Liisi) Kivioja (entinen Kari) s. 10.1.1859 Siikajoella ja kuollut 30.10.1925 Helsingissä, oli kansakoulunopettaja, pankinjohtaja ja Suomalaisen puolueen kansanedustaja ensimmäisessä eduskunnassa 1907-1910 edustaen Vaasan läänin eteläistä vaaliiiriä.

Kivioja oli siikajokisen räätälin tytär, joka pääsi itseopiskelun avulla Jyväskylän seminaariin ja valmistui sieltä 1881 kansakoulunopettajaksi. Hän toimi kansakoulunopettajana Vähässäkyrössä 1881-1882 ja Oulunsalossa 1882-1888. Kun hänelle ei papiksi valmistuneen puolisonsa kanssa löytynyt työtä samalta paikkakunnalta, lähti pariskunta vuosiksi 1891-97 Amerikkaan, missä aviomies toimi siirtolaispappina. Heillä oli asuntonaan eräänlainen rivitalo, jossa oli yhteinen eteinen toisen perheen kanssa, jolla oli runsaasti lapsia. Yksi lapsista mieltyi naapureihin niin, että konttasi sinne aina kun kuuli ovissa kuljettavan ja rupesi olemaan yötkin naapurissa. Kun Kiviojta olivat lähdössä Suomeen, ilmoitti pieni Jani-poika lähtevänsä mukaan. He adoptoivat lapsen – omaa lasta perheessä ei ollut – ja näin heillä oli palatessaan poika ja seurakunnan antama hopeamalja alusvateineen. Malja on Liisi Kiviojan kuoleman jälkeen ollut Kalajoen seurakunnan kastemaljana. Siihen on kaiverrettu ”Muisto Fairpartin seurakunnasta pastori A.Kiviojalle”.

Suomeen palattuaan Kiviojat asettuivat ensin Teuvalle, mutta tulivat Kalajoelle 1902. Aapeli Kiviojan tultua valituksi Kalajoen kappalaiseksi. Teuvalaiset pyysivät tarmokkaan pastorskan kansanedustajaehdokkaaksi ensimmäisiin eduskuntavaaleihin, ja hänet valittiin Suomalaisen oulueen listoilta kansanedustajaksi Vaasan läänin eteläisestä vaalipiiristä vuosiksi 1907-09. Matka eduskuntaan kulki Kalajoelta.
Eduskunnassa Liisi Kivioja kannatti muiden naisedustajien rinnalla naisille oikeutta
kaikkiin valtion virkoihin, kätilöiden palkkaamista kuntiin, 21 vuotta täyttäneille aviovaimoille täysivaltaisuutta itseensä ja omaisuuteensa nähden, äitien vakuutuslainsäädännön parantamista ja aviottomien lasten aseman parantamista, mutta myös muun muassa yleistä oppivelvollisuutta ja kansankirjastojen avustamista. Kalajoen Hietalan kappalaisen pappilassa hänen käden jälkensä näkyy vieläkin, sillä suurin osa hänen istuttamistaan pihakoivuista on vielä pystyssä. 

Miehensä kuoltua 1909 junassa paluumatkalla Helsingistä sairaalahoidosta Liisi Kivioja lähti Kuopioon, missä hän oli vanhain sokeain työkoulun johtajana 1910-1918. Kun hän joutui jättämään tehtävänsä koulun taloudellisten vaikeuksien vuoksi 1918, hänet valittiin naiselle harvinaiseen tehtävään, Kansallis-Osake-Pankin paikallisen konttorin johtajaksi Kalajoelle.

Kesällä 1918 hän palasi Kalajoelle, missä hän oli viihtynyt hyvin. Hän osti Mehtäkylästä hirsitalon, jonka siirrätti kirkonkylälle – osoite Lankilantie 4. Talon kulmakamarissa hän hoiti Kansallis-Osake-Pankin asioimiston johtajan töitä 1918-25.

Tämän lisäksi hän osallistui Kalajoen naisyhdistyksen toimintaan, jossa hän oli ollut mukana jo kappalaisen puolisona. Jäsenet hankkivat varoja mm. keittämällä hernesoppaa Santaholman pyykkipadassa markkinamiehille myytäväksi. Naisyhdistys piti joitakin vuosia Tyngälä Rahkossa kehkotautiparantolaakin. Yhdistys on lopetettu 1960-luvulla. Liisi Kiviojan elämäntyön merkittävin vaihe ajoittuu Kalajoelle.

Olof Helander – metallivauri


Olof Helanderin kuvan on piirtänyt taiteilija Tanja Luukonen

Vahvat perinteet

Metallivalulla oli Kalajoella vahvat perinteet. Kalajokiset messinkivalutyöt, kynttiläkruunut ja – jalat olivat vuosisadan puolivälissä yli maan tunnettuja, tasoltaan hyviä ja huokeita. Tuotanto keskittyi messinkivaluun, minkä kehittäjäksi Kalajoella nousi monipuolinen yrittäjä ja kunnallis- ja valtiopäivämies Jaakko Merenoja (1825-1912). Hän valmisti kynttilänjalkoja, ja –kruunuja, huhmareita ja aisakelloja. Hän oli esimerkillinen maanviljelijä.. Hän avioitui ylivieskalaisen messinkivalurin Olli Helanderin tyttären kanssa. Helandereiden suvusta tuli varsinainen messinkivaluteollisuuden kehittäjä Kalajoella.

Helanderit 

Heikki Helanderin poika Olli Heikki syntyi 21.4.1801 Ylivieskassa ja kuoli 17.5.1886 Kalajoella. Hän avioitui 6.5.1821 talontyttären Maria Vedenojan kanssa, joka oli kotoisin Kalajoen Käännänkylästä. Olli Helander muutti asumaan vaimonsa kotitaloon Aksilaan. Olli Heikki Helanderin sanotaan saavuttaneen tarmokkaan itseopiskelun avulla laajat tiedot. Hän oli paikkakuntansa parhaita maanviljelijöitä. Hänen talonsa Aksila oli aikanaan mallitilana ympäristölleen. Hän oli myös teollisuudenharjoittaja, messinkivaluri, hopea- ja kultaseppä. Palkatun työvoiman ja kahden vanhemman poikansa kanssa hän valmisti konepajassaan messinkiteoksia mm. hevosenvaljaita, kirkonkruunuja, kynttilänjalkoja sekä hopeatöitä, aisa- ja ruokakelloja. Heidän töitään ostettiin Helsinkiin keisarillisiin sekä kuvernöörin huoneisiin. Olli Helander valittiin Salon tuomiokunnan edustajaksi vuoden 1867 valtiopäiville.

Olli Heikki Helanderin ja Maria Vedenojan lapsia oli mm. Klaes Engelbert, syntynyt 1828 Kalajoella ja kuollut 1909 Oulussa.Joachim Leonard oli syntynyt 1831 Kalajoella ja kuollut 1887 Kalajoella. Josefiina Amaalia oli Antti Santaholman vaimo.Josefiina syntyi Kalajoella 25.9.1834 ja kuoli 16.5.1914 Kalajoella. Olli yritti ohjata poikia opintielle ja lähetti heidät Raaheen kouluun. Toinen heistä karkasi sieltä ja toinenkin kieltäytyi jatkamasta lukuja. Nyt pojat saivat täydellä todella ryhtyä mielipuuhaansa "viilauksella leikittelemiseen". Kun vuonna 1844 isä Olli lähti Helsinkiin kuukauden ajaksi myymään tuotteitaan niin pojat ostivat sillä aikaa kuparia, valoivat sen messingiksi ja edelleen kynttilänjaloksi. Tästä sai alkunsa heidän ennen pitkää huomattavaksi muodostunut teollisuudenharjoituksensa. Kun isä palasi matkaltaan ja näki valmiiksi tehtynä 30 paria kynttilänjalkoja ja vielä 30 ruplaa rahaakin, hän antoi valutyöt kokonaan poikien huoleksi. Ahkera työnteko alkoi. Valettiin, viilattiin ja sorvattiin kello viidestä aamulla kello yhdeksään illalla, niin ettei tahdottu syömään joutaa.

Leonard Helanderin kuvan on piirtänyt taiteilija Tanja Luukonen
Leander Heikinpoika Helander eli Tilvis (1812-1874), Ollin nuorempi veli tuli Kalajoelle veljensä houkuttelemana. Hän asettui ensin Ollin luo Aksilaan, ja 1940 hän osti Tilviksen talon Kalajoen toiselta puolelta ja harjoitti siellä valamista. Veljekset tekivät edelleen yhdessä ismmota ja suuritöisimmät valut. Leanderin kerrotaan olleen kellosepän opissa Pietarissa, ja sanotaan, että hän olisi ollut veljeään taitavampi kulta- ja kellosepäntöissä.

Valurit oli käytännössä itseoppineita, vaikka tiedetään, settä suvussa oli valureita jo aiemmin. Alkujaan valaminen opittiin Kokkolan pitäjässä, Kaarlelan Kaustarissa, ja valutaidot siirtyivät suvussa viisi sukupolvea eteenpäin. Vanhemmat veljekset oppivat isältään messivalun perustaidot; isä valoi nappeja, tikkuja ja asiakelloja. Oletettavasti tässä vaiheessa valaminen oli kuitenkin talonpoikaista tarve-esineiden valmistusta.

Helanderien valimolta käytiin myyntimarkoilla pari kertaa vuodessa, ja matkat kestivät vähintään kuuakuden päivät. Matkat suuntautuivat ympäris Suomea: Turkuun, Helsinkiin ja Porvooseen, Viipuriin, Pietariin, Kuopioon ja Tornioon. Lisäksi he tekivät valutöitä tilauksesta, kuten lukuisia kynttiläkruunuja, alttarikynttilänjalkoja, kelloja, kirkonkelloja, kynttilänjalkoja, hevosvaljakoiden messinkiosia ja purjelaivojen metalliosia.

Suuria tilauksia

Pojat olivat niin innoissaan, että Klaes osti v. 1847 Kokkolasta viipurilaiselta kauppiaalta kaksi kuormaa kuparia, johon kaikki markkinarahat hupenivat isän suureksi harmiksi. Kupari oli kuitenkin tuiki tarpeellista, sillä jo samalla viikolla tuli Turusta kiireellinen 500 kynttilänjalkaparin tilaus. Valutöitä myytiin myös Helsinkiin ja Viipuriin saakka. Klaes valmisti myös metallitarpeet laivoihin.Kauppaneuvos Malm Pietarsaaresta otti yhteyttä Helandereihin ja tilasi heiltä naulat rakenteilla olleeseen laivaansa. Se oli suuri tilaus, jonka täsmällisestä toimittamisesta saatiin erikoista kiitosta. Sitten tuli Kokkolasta kauppaneuvos Donnerilta kysely, josko Aksilassa uskallettaisiin ruveta valamaan hänen laivansa ruorisaranoita. Klaes vastasi epäröimättä suostuvansa jos saa aineet ja mallit. Ne tulivatkin, mutta Klaes huomasi heti, että raaka-aineet ovat huonoa aineista valaa. Hän päätti panna itseltään lisää. Isä-ukko oli huolissaan, mitä tästä tulisi, mutta Klaes muurasi pihalle valu-uunin. Muuraaminen kesti kaksi päivää.. Kolmantena päivänä syntyi jo pari saranaa. Vaikeuksia oli voitettavana ennekuin saranoihin saatiin reiät lopulta suuren tahkon avulla. Tehtiin vaativaa työtä sangen alkeellisin välinein – mutta uskallusta ja kekseliäisyyttä ei puuttunut.

Klaes muutti Ouluun ja hänen tehtaassaan oli enimmillään jopa kymmenen sorvia käynnissä. Kirkonkelloja valettiin yhteensä n. 30 kpl, ja paljon töitä antoivat valtion laivanrakennuksen tarpeisiin tehtävät työt. Klaes myi tehtaansa ja palasi Kalajoelle vuonna 1882 toimien loppuikänsä kauppiaana.

Olli Helander eli Veten-Ollin nimi sidottiin kansan suussa myös Kalajoen kirkonkelloihin, joita hän ei valanut. Kalajoen kirkonkellojen näet sanottiin moikkaavan: "Pala laijasta, pala laijasta … minkä kokonen, minkä kokonen? – Veten-Ollin nokan kokonen". Tämä V.H. Kiviojan muistiinmerkitsemä hokema liittynee Helandereiden "visuuteen" säästäväisyyteen. Helanderilla sanottiin olleen tallissaan monta hevosta, mutta hän aina kulki 13 kilometrin kirkkomatkan jalkaisin. Veten-Ollin visuus johtui suurista takuuveloista, joita hän oli joutunut maksamaan silloista rahaa 18 000 ruplaa. Sillä työvauhdilla ei kestänyt kovinkaan kauan kun talon takuuvelat oli saatu maksettuiksi.

Helandereiden työtä metallialalla Kalajoella jatkui v. 1885 "Veljekset Friis". Sen perustajana olivat lukkari Friisin pojat Juhani ja Tuomas.Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.

"Kalajoen valtavalurit"

Samuli Paulaharju kirjoittaa kirjassaan Vanha Raahe näin: "Mutta oikein metallitaituri, kuparin ja messingin muokkailija ja vaskenvalaja oli Efraim Tilvis, joka oli kotoisin Kalajoelta ja siellä oppinsakin saanut suuressa valuri- ja metallisepän liikkeessä. Kalajoki oli ennen sellainen paikka, jossa valmistettiin vaikka mitä. Siellä Meronjallakin valettiin kirkonkelloja sekä kynttiläkruunuja, samoin Vedenojalla ja sitten Friiseillä. Kalajoelle pohjustikin sitten koko Pohjois-Suomen messinki- ja valuteollisuus. Siellä Oulun entinen valtavaluri Klaes Helanderkin oli oppinsa saanut. Tilvis oli aikoinaan Raahen suurin metallimestari."

Kalajoen puukot

Metallista valmistettiin Kalajoella 1800-luvun alkupuoliskolla monenmoisia tuotteita mm. aseita, pistooleja ja veitsiä. Puukkoja valmistettiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kalajoki ja Kauhava olivat kuuluisimpia Pohjanmaan puukkoteollisuuden paikkoja. Venäjän keisari Alensanteri II:lle luovutettiin ns. keisarinpuukko. Tupen valmisti taitava haapavetinen mies. Tuohipään ja heloitukset, vyön ja sen koristeet heloineen sekä solituksen kultauksineen teki Olof Helander.


Helandereiden toiminnan huippukautena 1860- ja 1870-luvuilla puukkojen valmistus oli keskittynyt Kalajoella heille. Kalajoella puukon valmistusta jatkoi Ylikäännän kylässä Fredrik Haapasaari, joka oli ollut Helandereiden palveluksessa. Haapasaari opetti puukon valmistusta Friisien metallikoulussa 1890-luvun alussa. Puukoilla oli laajat markkinat aina Ruotsia myöten.

Alkuperäinen ja aito kalajokinen puukko on varustettu tuohipäällä, messinkisellä yläholkilla ja alahelalla, jotka on kaiverruksin koristeltu. Tuppi on suora, varustettu yläpäästä helalla ja sen suippoa pyöreähköä kärkeä ympäröi messinkilevystä taivutettu suojus.

Helandereiden töitä on myös Presidentin linnassa. Neljä paria 9-haaraisia kynttelikköjä, joiden korkeus on 70 cm. Ne on ostettu Kalajoelta vuonna 1859. Presidentin linnassa on myös pöytäkello, mikä on kullattua pronssia. Se on Helandereiden valmistama ja ostettu Kalajoelta vuonna 1859. Presidentinlinnassa on kaikkiaan Helandereiden valmistamia pöytäkelloja neljä ja seinäkelloja kaksi.

Helandereiden töitä on myös Kalajoen kirkossa, jossa on alttarin 15-haarainen kynttelikkö, saarnatuolin reunalla olevat 5-haaraiset kyntteliköt, sivuseinien lampetit, urkujen luona olevat kruunut, sakastissa oleva kastemalja, ovien kahvat, salvat ja säpit sekä kirkkomaan porttien messinkipallot.



Jaakko Merenoja – valtiopäivämies


Jaakko Merenojan kuvan on piirtänyt taitelija Tanja Luukonen


Jaakko Merenoja on syntynyt Kalajoella 6.5.1825. Hän oli maanviljelijä, messinkivalaja ja valtiopäivämies. Hän kuoli Kalajoella 6.6.1912. Jaakko Merenoja oli naimissa Lusiina Ollintytär Helanderin kanssa. Jaakko Merenoja oli valistunut maanviljelijä, jolla oli pitäjän suurimpiin kuuluva talo. Hän hankki Kalajoen ensimmäisen niitto- ja haravakoneen sekä rullaäkeen. Hän pyrki koneellistamaan maanviljelyä toimien samalla muille esimerkkinä. Merenoja oli taitava messikivalaja kuten hänen appensa Olli Helanderkin. Hän valmisti kynntilänjalkoja, kattokruunuja ja aisakelloja.
Olli Helanderin vävy Jaakko Merenoja sai opin Aksilan verstaassa ja jatkoi sitten - maanviljelyksen ohella - messinginvalua Kalajoen kirkolla. Hänen verstaassaan alkoivat Kalajoen lukkarin pojat,Juhani ja Tuomas Friis, "leikkiä messinginvalun kanssa". Heidän pienestä pajastaan paisui huomattava teollisuusyritys, jossa pääpaino piankin siirtyi rautavalun ja konepajateollisuuden puolelle. Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.
Jaakko Merenoja oli kauppamies ja omisti yhdessä erään toisen kalajokisen kauppatalonpojan kanssa "Liukas"-nimisen aluksen, mikä vei ruista ja potaskaa Ruotsiin ja tervaa, voita ja villalankoja Venäjälle. Itämaisen sodan aikana 1854 englantilaiset ryöstivät Kalajoen laivoja. "Liukas" säästyi ryöstelyltä, koska se oli ajettu jokea ylöspäin turvallisen matkan päähän ja se oli naamioitu lepän oksilla.Merenoja oli osakkaana myös Kalaja-laivassa, mikä kierteli rahtia kuljettaen maailman meriä. Kalaja-laiva upposi vuonna 1885, kun toinen laiva ajoi sen päälle.
Jaakko Merenoja oli valittu moniin luottamustoimiin. Hänet valittiin vuoden 1872 valtiopäiville talonpoikaissäädyn edustajana. Hän olikin valtiopäivillä aktiivinen ja käytti 56 puheenvuoroa. Hän teki myös aloitteet Oulun ratahankkeesta, oluen valmistuksen ja myynnin saattamisesta kunnan päätettäväksi, Hän teki aloitteet myös mustalaisten ja laukkuryssien kiertämisen vastustamisesta.
Kalajoen historiaan mahtuu myös useita kaupunkihankealoitteita. Ensimmäisen teki talollisenpoika Juho Bäck 14.3.1865, jonka aloite Kalajoen Markkinapaikan perustamisesta kaupungiksi kaatui maapohjan omistuskysymyksiin. 8.3.1881 valtiopäivämies Jaakko Merenoja esitti Kauppalan perustamista Kalajoen suulle. Tämä Kalajoen, Alavieskan, Sievin, Ylivieskan ja Raution yhteishanke kaatui kuitenkin myös maapohjakysymyksiin sekä siihen, että Pohjanmaan rata oli jo hahmottumassa Ylivieskaan. 
Merenoja kirjoitti myös lehtiartikkeleita muun muassa oululaiseen Kaiku-lehteen. J.Merenoja. Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja heinien suhteen.) 01.01.1890 nro. 84 Kaiku 
J.Merenoja. Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja ohraviljelyksen suhteen.)
01.01.1890 nro. 84 Kaiku 
Uskonnollisesta vakaumukseltaan Jaakko Merenoja oli hartaita heränneitä.
Kalajoelta on ollut seuraavat henkilöt valtiopäiväedustajina talonpoikaissäädystä:
1624 Sipi Ollinpoika Hannila, Pohjankylä 
1655 Sipinpoika Laurila
1672, 1675 Juho Juhonpoika Kopakkala
1682 Matti Matinpoika Metsälä, Metsäkylä
1734 Jooseppi Kääntä, Kääntä
1771-1772 Antti Sorvari, Taluskylä
1872 Jaakko Merenoja
1877-1878 Jaakko Myllylä
1897, 1899, 1905-1906 Kaarlo Myllylä



Juhani Antero Pohjanpalo – tehtailija

Juhani Pohjanpalo Taitelija Tanja Luukkosen piirtämä kuva
Juhani Antero Pohjanpalo oli insinööri ja tehtailija, joka syntyi Kalajoella 24.4.1866 ja kuoli 1.6.1931 Pietarsaaressa. Juhani Pohanpalo oli lukkari Johan Friisin ( myöhemmin Pohjanpalo) ja Katariina Margareetta (Kaisa) Iso-Pöntion lapsi. Juhani Pohjanpalo varttui Kalajoella, jossa hänen isänsä Johan Friis oli lukkari sekä harjoitti myös liiketoimintaa. Alkeisopetuksen hän sai ykstyisessä koulussa ja 11-vuotiaasta saakka hän loma-aikoina harjoitteli messinkivalajan pajassa, jotka työt kiinnostivat häntä oppikoulua enemmän. Hän pääsi oppilaaksi Helenaderin metallipajaan, jossa sitten työskenteli muutamia vuosia. Käytyään Oulun kauppakoulun 1884 hän perusti 17-vuotiaana Kalajoella oman metallipajayrityksen.

Pian hän sai kumppanikseen Tuomas-velejnsä, jonka kanssa hän 1885 vahvisti yrityksen toiminimeksi Weljekset Friis. Vuonna 1886 hän perusti Kalajoelle tiilitehtaan. Veljesten yrityksessä vaikutti myös isä Johan Friis ja ennen pitkää yritykseen liittyi myös Matti-veli. Liikettä laajennettiin vähitellen, kunnes ulkomaisen kilpailun kasvaessa siihen yhdistettiin myös rautavalimo. Seuraavan laajennuksen tuhosi tuli, mutta veljekset uurastivat nopeasti uuden pajan, jossa 1993 työskenteli 40 miestä. Kasvua hillitsi suoran rautatieyhteyden puute. Yritys perusti uuden konepajan Kokkolaan Ykspihlajaan, jossa oli rautatieyhteyksien lisäksi satama.

Juhani Pohjanpalo siirtyi uuden konepajan johtoon. Tuomas Pohjanpalon muutettua Yksipihlajaan 189 Juhani Pohjanpalo sai keskittyä tekniseen johtamiseen. Tehtaassa valmistettiin höyrypursia, pannuja, kirkonkelloja, tervauuneja, lämmityslaitoksia ja rautatievaunuja. Liike omisti useita patentteja terva- ja metalliteollisuuden sekä meijeri- ja maatalouslaitteiden alalla. Kalajoella konepajan yhteydessä toimi pari vuotta ammatillinen koulu, jossa myös Juhani Pohjanpalo toimi opettajana. Hän perusti Kalajoelle myös yksityisen tytöille tarkoitetun kansakoulun.

Perheyhtymään perustettiin Suomen köysitehdas 1901, siihen liittyvä kookosmattokutomo 1908 ja laivatelakka 1910, jotka myös toimivat Ykspihlajassa. Toiminimi monipuolisti tuotantoaan; se harjoitti maataloutta ja sille perustettiin myös rautakauppa, höyrmylly, tiilitehdas sekä graniittilouhimo (Pohajnmaan myllynkivitehdas), jonka tuotteet suunnattiin lähinnä vientiin Englantiin. Köysitehdas, jonka rakennukset olivat laajuudeltaan pohjoismaide suurimpia tuhoutui tulipalossa 1910-luvulla. Friis-nimi säilyti yritysten nimissä, vaikka omistajat suomensivat sukunimensä Pohjapaloksi Snellmanin päivänä 1906.

Pohjanpalot alkoivat valmistaa myös vene- ja muita moottoreita erityisesti Venäjän markkinoita silmällä pitäen. Tuotantohaaran otti johtaakseen Juhani Pohjanpalo. Yritykset kärsivät vaihtelevissa olosuhteissa myös takaiskuja ja 1913 emoyhtiän omaisuus piti luovuttaa velkojille. Veljekset perustivat seuraavana vuonna uuden osakeyhtiön, minkä jälkeen Yksipihlajaan rakennettiin uusi konepaja sekä rauta- ja pronssivalimo. Vuonna 1914 Juhani Pohjanpalo oli peerustamassa myös Pohjanmaan Insinööritoimistoa ja oli suunnittelemassa sahalaitoksia, myllyjä ja maalitehtaita. Vuonna 1928 Friisin Ykspihlajan tehdasrakennukset tuhoutuivat tulipalossa, mutta tien toiselle puolelle rakennettiin kohta uudet tuotantotilat.

Juhani Pohjanpalo osallistui Tuomas-velejnsä rinnalla kaikkiin suomalaisuusaatetta tukeviin rientoihin Keski-Pohjanmaalla. Hän oli Kokkolan Suomalaiset-yhdistyksen perustajajäsen ja puheenjohtaja joitakin jaksoja. Suomalaisten suurissa hankeissa hän oli perustamassa Kokkolan yhteiskoulua, emäntäkoulua, Keski-pohjanmaan maanviljelysseuraa (1903), Keski-Pohjanmaan osuuskauppaa, Keski-Pohjanmaan kirjakauppaa (1908) ja Kokkola-lheteä kirjapainoineen. Hän ajoi pontevasti Kokkolan suomalaisen kansakoulun kunnallistamista. Hän oli mukana muutaman vuoden toimineen Kesk-Pohjanmaan säästöpankin toiminnassa, samoin Maanwiljelys ja teollisuuspankin Kokkolan toimipisteen sekä Kansallis-Osake-Pankin Kokkolan konttorin perustamisessa.

Kokkolan kaupungivaltuustossa hän oli 1925-33. Kaupungin rahatoimikamarissa hän oli 1913 ja valittiin myös Kokkolan ensimmäiseen kaupunginhallitukseen 1930. Seurakunnalliseen elämään hän osallistui Kokkolan kirkkoneuvostossa ja – valtuustossa sekä kuului myös seurakuntatalon rakentamiseksi 1929 asetettuun komiteaan. Hän oli perustamassa kokoomuspuolueen Kokkolan yhdistystä ja oli sen aktiivisimpiä jäseniä, mutta hänestä tuli myös äärioikeistolaisen Suomen Lukon ja Lapuan liikkeen kannattaja. Juhani Pohjanpaloa pidettiin Kokkolan suomalaisten omatuntona.

Vaikka hän oli Tuomas-veljeään kiivasluonteisempi oli hän kuitenkin helposti leppyvä, oikeudnemukainein ja kunniallinen. Hänellä oli puolisonsa kanssa yhdeksän lasta, joista Vieno tytär avioitui kirjailija Veikko Antero Koskenniemen kanssa. Juhani Pohjanpalon puoliso oli Hilma Amanda Pahikkala, joka kuoli Kokkolassa 5.5.1944. Hänen vanhempansa olivat Antti Antinpoika Pahikkala ja Susanna Amanda Ollintytär Helander.
Friisien konepaja

Helanderien työtä metallialalla jatkoi v. 1885 Kalajoelle perustettu ”Veljekset Friis”. Sen perustajia olivat lukkari Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Juhani aloitti uransa jo koulupoikana työskennellen loma-aikoina Leonard Helanderin verstaalla. Käytyään Oulun kauppakoulun hän 17-vuotiaana aloitti oman liikkeen Kalajoella ja sai pian avukseen kauppa-alalla toimineen veljensä Tuomaan. Yhdessä he sitten lokakuussa 1885 perustivat edellä mainitun toiminimen. Friisien konepaja herätti näin henkiin taantumassa olevan valuteollisuuden. Poikein tukena ja apuna oli myäs isä-lukkari Johan Fris, joka näytti olevan ehkä enemmänkin kiinnostunut liiketoiminnasta kuin varsinaisesta lukkarin ammatistaan. Saatuaan ”kivulloisuutensa vuoksi” v. 1881 apulaisen kiertokoulun pitoon hänellä oli enemmän kuin ennen aikaan liiketoimilleen, Vuonna 1888 liittyi myös lukkarin nuorin poika Matti yritykseen tullen sen kolmanneksi osakkaaksi.

Friisien pajan pinta-ala oli 25 neliötä. Siinä oli ahjo, messingin sulatusuuni ja pari ruuvipihtiä. Kun konevoima tuli käyttöön siirrettiin paja läheiseen rakennukseen. Siihen sijoitettiin neljä viilauspenkkiä sisältävä viilaushuone, jossa oli yksi sorvi. Konehuoneessa työskenteli 8 hv, höyrykone. Pajassa valmistettiin pääasiassa kultavalutöitä, kynttilänjalkoja ja – kruunuja, keittiöhuhmareita, lukkoja, kahvoja tiukuja, kulkusia, ajokaulujen siloituksia ym. talous- ja rakennustarpeita, kirkonkelloja ja laivanvarustustaroeita eli paljolti samaa mitä Helanderitkin olivat tehneet. Erikoisuuksiakin oli, kuten maanmittauskoneet, asteikot ym. instrumentit. Markkina-alueena oli koko maa, ja harvat olivat ne markkinat, joilla Kalajoen metalliteollisuustuotteita ei ollut myytävänä. Mutta liikennevälineiden parantuessa kilpailu koveni. Siksi tuotevalikoimaa laajennettiin ja alettiin valmistaa raudasta erilaisia tarve-esineitä, patoja, kannuja, painoja, kautaristejä jne. Mutta ennen kuin rautavalimo oli saatu täysin valmiiksi, se paloi, Tuotantoa oli ehditty harjoittaa parisen kuukautta. Vahingot olivat 10 000 mk ja koska kaikki oli vakuuttamatonta, isku oli ankara.

Mutta toimintaa päätettiin jatkaa. Aluksi toimittiin vuokrahuoneissa ja käynnistettiin maanhankinta uutta tehdasta varten. Äänestyksen jälkeen Kalajoen kirkonkokous vuokrasi v. 1890 Friisien rautavalimoa varten lukkarinpuustellin maast vajaan kahden tynnyrinalan maa-alueen. Vuokra-aika oli 50 vuotta. Tuomikapituli ei tätä päätöstä hyväksynyt, v. 1892 Friisit halusivat ostaa koko puustellin ja ehdottivat, että ostaisivat seurakunnalle lukkarinpuustelin jostakin muualta. Kiskonkokous suostui ottamaan vaihdossa vastaan Helanderin perillisten talon ja valtisi arviomiehet laskemaan välirahan suuruutta, Tämä hanke kuitenkin kaatui kirkonkokouksessa lokakuussa 1893. Lukkari Friis koetti ”lämmittää” seurakuntaa vaihdolla myönteiseksi tarjoamalla talven ajaksi kirkkoon rautakamiinat lämmittelylaitteiksi, joita kirkossa ei lainkaan ollut. Enemmistä torjui tämänkin tarjouksen.

Mutta Friisit eivät lannistuneet. Marraskuussa 1893 he olivat kirkonkokouksessa ehdotuksella, että lukkarinpuustellin naapurina olevan Jussilan maasta suoritettaisiin tilusvaihto ja lukkarinpuustellin maalla ollut tehdasalue tulisin näin Friisien omistukseen. Tähän kirkolliskokouksen enemmistö suostuui, Senaati kuitenkin kumosi päätöksen v. 1895. Friisit halusivat uusintakäsittelyä Kalajoen kirkonkokouksessa tässä kuitenkaan onnistumatta. Senaatin suostumuksella – Friisien ilmeisesti vedottua siihen – uusintakäsittely toteutui tammikuussa 1896 ja kirkonkokouksen enemmisö suostui mainittuun tilusvaihtoon lisäehdolla, että Friisit kustannuksellaan palovakuuttavat koko lukkarinpuustellin, mihin Friisit oliva alunperinkin tarjoutuneet. Näin Veljekset Friisin sinnikäs ja peräänantamaton taistelu tuotti toivotun tuloksen.

Itse asiassa näyttää siltä, että Friisit toimivat varsin mielivaltaisesti alusta alkaen. Paja sijaitsi alun perin lukkarinpuustellin tiloissa ja tuhoutui noin b. 1889-90. Koska teollisuuslaitos oli palonarka, ei seurakunta mielellään sen pitoa puustellissa hyväksynyt, ja sen vuoksi lupakysymys tuli mukaan, Friisit halusivat varmistaan toiminnan ja rakensivat uuden tehtaan heri ”samalla paikalle” jo vuoden sisällä, kuten historiikki kertoo. Siihen hankittiin uusi rautasorvi, porakone ja palkattiin vierastakin työvoimaa 4-5 henkeä. Vuonna 1893 työvoimaa oli jo 40 henkilöä, ja tehtaan työalue oli laajudeltaan 900 m2. Konepajasta oli tullut mittava tehdas. Friisit olivarr siten saattaneet seurakunnan kiusallisen tosiasian eteen ja siten pakottivat kirkonkokouksen ja viime kädessa senaatinkn tahtoonsa.

Friisien teollisuuden pääsuunnaksi oli näin tullut rautateollisuus. Lukkari Friis oli seurakunnan luvalla ottanut puustellin maalla olevassa myllyssään käyttöön höyryvoiman v. 1883. Nyt 1890-luvulla valmistettiin Friisien valimossa jo höyrykoneita, tervauuneja, kirnuja, saha- ja myllynkoneita, höyrypuristimia jne. Tehtaan ripeeän kasvuun vaikutti rautatien valmistuminen Ouluun. Täten tuli mahdolliseksi lähettää raskaitakin tuotteita kauas. Raaka-aineet tuotiin pääasiassa meritse Kalajoelle. Rautatien kaukaisuus oli kuitenkin ogelma. Rahtikustannukset olivat korkeat kuljetettaessa raskita tuotteita 38 km:n päähän Sievin asemalle. Tämä seikka pani tähyilemään parempaa sijoituspaikkaa tehtaalle, Tällainen läytyikin Ykspihalajasta, missä Friisien tuotanto alkoi v. 1895. Kalajoki jäi tuotannoltaan sivupisteen asemaan, ja tuotanto siellä lakkasi kokonaan v. 1911. Tähän mennessä Friisien tuotteet olivat saavuttaneet maanmainetta. Teollisuusnäyttelyssä Viipurissa 18887 ja Vaasassa 1893 ne voittivat palkintoja.

Karl Johan Miemois – tohtori

Karl Miemois Taiteilija Tanja Luukkosen piirtämä kuva


Lääketieteen ja kirurgian tohtori Karl Johan Miemois on syntynyt Vöyrillä 23.3.1893 ja hän on kuollut Närpiössä 19.8.1979. Karl Miemois toimi Kalajoella kunnanlääkärinä 1921-1937. Kalajoelle tullessaan hän oli lääketieteen kandidaatti, mutta suoritti lisenssiaattitutkinnon varsin pian ja jatkoi opintojaan koko Kalajoella oloajan. Vuonna 1948 valmistui hänen tohtorin väitöskirjansa, Antropologinen tutkimus 1000:sta Kalajoen ja Himangan koululaisesta. Kahtena vuotena 1930-luvula hän terveyssisarten avustamana mittasi ja punnitsi kaikki koululaiset ja hiusnäytteet jokaisesta. Tähän tutkimukseen hän sai aiheen kansanterveystyön piiristä. Hänen aikanaan ja ansiostaan tämä työ eteni nopeasti tavoitteesta toiseen.

Koluterveydenhuolto aloitettiin 1923, hänen aloitteestaan Kalajoki liittyi tuberkuloosin tuhojen torjumiseksi Ylivieskan tuberkuloosipiiriin 1925, samana vuonna varattiin myös 4 paikkaa Seinäjoen piirimielisairaalasta. Kunnansairaala valmistui 1926 ja sen viereen lääkärintalo. Vuonna 1929 Kalajoen kunta ajettiin kahteen terveyspiiriin. Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto oli perustettu 1923. Sen toimesta ja tohtori Miemoisin aloitteesta avattiin Pappilan pikkupuolelle 1929 pienten lasten neuvonta-aseema ja 1932 toimintaa laajennettiin käsittämään myös odottavien äitien ilmainen tarkastus. Näihin ei ollut mitään lisättävää, kun neuvontatoiminta muuttui lakisääteiseksi. Tältä pohjalta oli tohtori Karl Miemoisin seuraajien hyvä jatkaa.

Vapaa-ajan harrastuksenaan tohtori Miemois pani käytniin maatalouskerhotoiminnan, jonka puheenjohtajana hän toimi ja kävi autollaan ahkerasti tarkastamassa kerhomaita. Tavoitteena oli, että kaikissa taloissa olisi vihannesmaa ja marjapensaita niin paljon, että lapset syksyllä saisivat mielinmäärin syödä raikkaita vitamiineja. Näillä kerholaisten tarkastusmatkoilla löytyi monasti myös potilas, joka tohtorin autossa sai kyydin sairaalahoitoon. Kalajoelta Karl Miemois muutti Närpiöön, missä hän oli kunnanlääkärinä ja koululääkärinä 1937-1960. Lääkintakapteeni 1940. Hänen vaimonsa Ruthr Eine Lovisa Willman syntyi Vaasassa 19.4.1906 ja kuoli Närpiössä 15.4.1985.

Alice Kivioja

Alice Kivioja Taitelija Tanja Luukkosen piirtämä kuva

Alice Kivioja os. Bergroth, valmistui ylioppilaaksi 1917 Kokkolan yksityisestä ruotsinkielisestä yhteiskoulusta. Hän päätyi Kalajoelle Hyrynsalmen kautta vuonna 1923. Alice avioitui 30.12.1918 Vilho Heikki Kiviojankanssa. Perhe kasvoi tasaista menoa siten, että lapsia syntyi 23 vuodessa 11. Nuorimman syntyessä äiti oli täyttänyt 46 vuotta. Suurperheessä riitti äidille työtä, sillä kaikki alusvaatteet, liivit ja housut valmistettiin itse. Samoin tikattiin kaikki tarvittavat täkit. Kotona leivottiin leivät, viljeltiin vihannekset ja kasvatettiin kukantaimet omassa lavassa. Kappalaisen navetassa oli 16 lypsävää, vasikoita, lampaita, porsaita ja emakkoja. Pika-asutuksen vähennettyä viljelysmaita oli Jokelan kirkkoherran pappilassa jäljellä vain puolet tästä määrästä, kunnes maanviljelyksestä luovuttiin vuoden 1951 alusta.

Alice Kivioja oli kaupunkilaistyttö, joka joutui pappiloissa aivan uuteen vastuuseen. Alun alkaen hän liittyi karjantarkkailuyhdistykseen ja suunnitteli tarkastuskarjakon kanssa ruokintaa ym. navetan asioita. Kuuluipa Alice myös Etelänkylän sonniosuuskunnan johtokuntaan. Jo vuonna 1924 Alice Kivioja oli maanviljelysseurassa puuhamassa Kalajoelle Rauha Ståhlhammarin kutomakurssia. Kankaan kudonnasta tuli hänen suuri harrastuksensa. Kangaspuissa kudottiin ikkunaverhoja, pyyheliinoja, mattoja, raanuja, ryijyjä, pukukankaita sekä villasta että kesäleninkejä pellavasta. Alice Kivioja osallistui suuressa määrin kaikkeen paikkakunnan yhteiseen toimintaan. Kirkkoherran pappilassa hän toimi 1940-68 välisenä aikana kirkkoherranviraston palkattomana kanslistina.

Pappilassa pidettiin kaikki kirkkovaltuuston ja –neuvoston sekä talousjaoston kokoukset. Sodan jälkeen Kalajoki sai Ruotsista kummikunnan 1944. Yhteydenpito Dala-Järnaan hoidettiin pappilasta, koska Alice Kivioja oli toimikunnan puheenjohtaja. Ruotsista tulleet vieraat majoitettiin pappilaan. Kummikuntatyö kuului osana Mannerheimiiton työhön. Suurin tämän työn tuloksista oli, että 1947 Suomen Huolto myönsi kummikuntavaroja 500 000 markkaa terveystaloa varten.

Alice Kivioja toimi Kalajoen maatalouskerhon johtokunnan jäsenenä ja sihteerinä vuodesta 1932 yhteensä 27 vuotta. Hän toimi Kalajoen maatalousnaisten johtokunnan jäsenenä 1932-64 ja puheenjohtajana alkaen 1935. Lisäksi hän toimi Keski-Pohjanmaan edustajana Maatalousseurojen keskusliiton edustajistossa 1941-52. Hän oli myös Keski-Pohjanmaan maanviljelysseuran johtokunnan jäsenä 1941-63. Kalajoella toimivan Keski-Pohjanmaan kiinteän kotiteollisuuskoulun johtokunnan puheenjohtajana hän oli vuosina 1946-66. Alice Kivioja toimi myös Mannerheimin lastensuojeluliiton Oulun läänin piirihallituksen jäsenenä vuosina 1950-52 ja hän oli myös Suomen Punaisen Ristin Kalajoen osaston johtokunnassa 1951-60. Alice Kivioja kuoli Kalajoella elokuun 1. päivänä 1972.

Kalle Myllylä – valtiopäivämies


Kalle Myllylä Taitelija Tanja Luukkosen piirtämä kuva

Kalle Pekanpoika Myllylä syntyi Kalajoella 14.9.1844 ja kuoli siellä 11.7.1923. Kalle Myllylän isä oli Merimies Pekka Heikkilä, alkujaan Tuura. Myllylä sukunimen hän otti mennessään toiseen avioliittoon ja muuttaessaan asumaan Pitkäsenkylän Myllylään. Kalle Myllylä ei käynyt muuta virallista koulua kuin rippikoulun. Hänen lahjakkuutensa ilmeni jo pienenä. Naapuritalon isäntä, joka tunnettiin sen lukumiehenä, opetti hänet lukemaan j0 6-vuotiaana. Seurakunnan pastori E.R. Alceniiuksen sanotaan opettaneen laskutaitoa Kalle-pojalle, joka oli 11-vuotias pastorin muutaessa Lapväärtiin. Itsekseen hönen sanottiin opetelleen Vivolin laskuopin. Itse hän myöskin opetteli kirjallisen ruotsinkielen taidon niin, että pystyi laatimaan asiakirjoja, jotka yleensä silloin piti olla ruotsinkielisiä. Hänellä oli erittäin selvä käsiala ja taito laatia selviä, helposti ymmärrettäviä asiakirjoja ja kokousten pöytäkirjoja. Häntä käytettiin jo varsin nuorena asiakirjojen laatijana ja perusnkirjoitusten pitäjänä.

Kalle Myllylä valittiin Kalajoen kunnan kirjuriksi 21.3.1870. Siinä tehtävässä hän teki varsinaisen elämäntyönsä, 52 vuotta. Viime vuosisadan loppupuolella ja vielä tämän vuosisadan alussakin oli kunnallisten asioiden hoito jokseenkin yksinomaan kunnakirjurin tehtävänä. Myllylä oli erittäin pidetty ja tehokas kunnankirjurin toimessaan.
Kun Myllylä lopulla vuotta 1922 sitten luopui kunnankirjurin tehtävästä, myönsi valtuusto hänelle kunnanhallituksen esityksestä 6000 markan kertakaikkisen korvauksen eläkkeenä. Tämä vastasi hänen lähes seitsemän vuoden palkkaansa.

Kalle Myllylän työ valtiopäivämiehenä alkoi, kun seudun talonpoikia talonpoissäädyssä edustanut Pietari Päivärinta korkean ikänsä takia keiltäytyi ehdokkuudesta. Myllylä valittiin valtiopäiville talonpoikaissäätyyn 1897. Hän oli mukana myös 1899 ylimääräisillä valtiopäivillä ja tuli valituksi taas 1905-06 valtiopäiville, jotka olivat viimeiset säätyvaltiopäivät. Yksikamarisen eduskunnan ensimmäisielle valtiopäiville Kalle Myllylä valittiin vaalipiirinsä suurimmalla äänimäärällä. Hän lukeutui vanhasuomalaiseen puolueeseen. Näillä valtiopäivillä tuli ensikerran esille Rahjan satama-aloite, jonka yhtenä allekirjoittajana oli luonnollisesti Kalle Myllylä. Hän oli vielä vuoden 1909 molemmilla valtiopäivillä, jotka olivatkin sitten hänen viimeisensä. V.H. Kivioja kirjoittaa 1944, Myllylän syntymän 100-vuotishistoriikissään: ”Valtiopäivätoverit, joita vieläkin on elossa, muistavat Myllylää vaattimattomana edustajana ja pystyvänä valiokunnan jäsenenä. Elämä oli aina vakaataa ja esimerkiksi kelpaavaa heidän yksimielisen todistuksensa mukaan. Oman maan ja maakunnan asioita hän ajoi sydämensä koko lämmöllä ja kokemuksensa tukemana.

Eläkevuosista kunnankirjuri Kalle Myllylä ei ehtinyt nauttia. Kun hän vuoden 1922 lopulla luopui kirjurin tehtävästään, kuoli hän heinäkuun alkupuolella 1923. Kalajoen kunta on pystyttänyt hänen haudalleen muistomerkin. Kalle Myllylän ensimmäinen puoliso Anna Heikintytär Hukka syntyi Himangalla 18.07.1842 ja kuoli Kalajoella 30.12. 1883. Toinen vaimo Stiina Maria Pekantytär Törmälä, syntynyt Kalajoella 2.12.1943 ja kuollut Kalajoella 7.11.1914.

Sakari Ainali kansanedustaja

Sakari Ainali Taiteilija Tanja Luukkosen piirtämä kuva

Sakari Ainali oli kansanedustaja ja maallikkosaarnaaja, joka oli Himangalla 3.12.1874 ja kuollut Oulaisissa 31.10.1938. Sakari Ainalin vanhemmat olivat Matti Ainali ja Briitu Isopahkala. Sakari Ainali syntyi Sillantakasen talossa Himangan Ainalin kylässä. Koti oli maanviljelstila ja eläminen perustui siellä suurimmaksi osaksi luontaistalouteen. Lasten ollessa alaikäisi äiti kuoli. Sakari oli lapsista vanhin ja kun hän oli 19-vuotias meni isä toisen kerran naimisiin. Tämä ei ollut Sakarille mieleen ja hän sanoi veljelleen Oskarille lähtevänsä Ameriikkaan. Sinne hän lähtikin 1893. Matkarahaa hän sai isältään 500 mk ja evästä kotoaan mahdollisimman paljon. Matkatoverit olivat välillä ihmetelleet, kun Sakari ei ollut raaskinut ostaa itselleen juuri mitään, kuten toiset olivat tehneet.

Viikkoja kestäneen matkan jälkeen oli haastattelu ja tulotarkastus. Tulijoilla olisi pitänyt olla jokin tietty summa maihinnousurahaa. Vuorollaan sitä oli kysytty Sakariltakin. Hän oli vastannut hänellä on kymmenentuhatta markkaa. Tosiasiassa hänellä oli vain 50 penniä, mutta hän pääsi maihin. Matka jatkui South Dakotaan Black Hillsin vuoristoon Lead-nimiseen kaupunkiin. Siellä oli ja on vieläkin kultakaivos. Sinne Sakari pääsi töihin. Vaikka hänellä oli vain kaksi viikkoa kiertokoulua ja rippikoulu koulupohjanaan, niin hän halusi oppia sillä ”engelskaa” ja myös oppi niin, että tuli toimeen. Työssään hn kohosi työnjohtajaksi. Amerikassa Sakari avioitui Etelä-Pohjanmaalta tulleen Maria Leppilaakson kanssa. Kotimaa oli kuitenkin mielessä ja Matti-isän kursu Ainalin kylälle. Loppuvuodesta 1902 perhe muutti takaisin Suomeen ja ensin Ainalin kylälle.

Seuraavana kesänä tulivat kovat koettelemukset. Kaikki kolme perheen lasta kuolivat viikon sisällä silloin raivonneeseen tulirokkoon. Sakari ja Emilia muuttivat Himangan kirkonkylälle 1903, josta he olivat ostaneet pienen maatilan. Asuttuaan aluksi pienessä mökissä he vuonna 1904 rakensivat uuden asunnon, joka sijaitsi nykyisen Joensuun kaupan kohdalla. Samana vuonna Sakari Ainali sai uskonnollisen herätyksen, hän lähti parannuksen askelille ja sain uskon lahjan. Vuonna 1906 hän alkoi saarnatoiminnan , oli Lestadiolaisen lähetystoiminnan palveluksessa toiminnanjohtajana 1906-1913 liikkuen eri puolilla maata. Saarnatoimi jatkui kuolemaan saakka, vuoteen 1938.

Sakari Ainali oli perustamassa Himangan Saha ja Mylly osuuskuntaa vuonna 1911. Hän oli osuuskunnan johtajana 1911-18 ja hallituksen jäsenenä 1919-1923, välillä tilintarkastajana ja sitten uudelleen hallituksen jäsenenä vuoteen 1934. Sakari Ainalin yhteiskunnallinen toiminta alkoi Himangan kunnan luottamustehtävissä. Hän oli kuntakokouksen puheenjohtaja 1910-19 ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja 1920-1921 ja jäsenenä 1922-26 sekä 1936-38. Hän oli perustamassa osuuskauppaa ja säästöpankkia Himangalle 1914.

Vuonna 1924 Sakari Ainali valittiin kansanedustajaksi Oulun läänin et. Vaalipiirist. Toisen kerran hänet valittiin samasta vaalipiiristä 1927. Jouko Talonen kirjoittaa väitöskirjassaan 1988, että Sakari Ainali oli näissä vaaleissa kokoomuspuolueen ääniharava. Vuoden 1929 vaaleissa Sakari Ainali joutui kovan arvostelun kohteeksi suhtautumisestaaan taidepohjaisen kulttuurin kuten esim. oopperan määrärahoihin. Hänet leimattiin myös naispappeuden vastustajaksi ja eräitä muita ehdokkaita pidettiin Ainalia sivistyneempinä. Hän jäi näissä vaaleissa valitsematta, mutta kun eduskunnan hajottamisen vuoksi pidettiin uudet vaalit jo vuonna 1930, valittiin Ainali samasta vaalipiirist kuin aikaisemminkin. Tämä kansanedustajakausi kesti vuoteen 1933.

Kirkolliskokouksen jäseneksi Ainali valittiin 1928. Siellä hän kuului mm. virsikirjavaliokuntaan 1934-35. Sakari Ainali oli vuoden saarnamatkalla USA:ssa. Vuodet 1932-35 olivat Sakari Ainalin elämässä raskaita ja murheellisia. Oli kuoleman surua, kun vaimo ja kolme lasta kuolivat. Viimeisenä kuoli juuri papiksi valmistunut Arvo-pooiia, josta isä toivoi työnsä jatkajaa Jumalan valtakunnan työvainiolle. Perheeseen syntyi 13 lasta ja kahdeksasta Sakari Ainali joutui luopumaan ennen 1938 tapahtunutta kuolemaansa.



Tukkijoella – Siiponjoella!

Tukkjoella Taiteilija Heimo Sovan maalaus

Suomen kesäteattereiden ehkäpä suosituin esitys on Tukkijoella-näytelmä.Siiponjoen uitot Tukkijoella näytelmän pohjana

Harva tietää Tukkijoella näytelmän syntyhistorian. Siiponjoen uitot Kalajoella ovat Tukkijoella näytelmän pohjana. Kirjailija 
Teuvo Pakkala oli mukana Siiponjoen uitoissa ja kirjasi niistä ajatuksia näytelmäänsä. Joensuun talo Rahjassa oli Teuvo Pakkalan majapaikkana.Kansallisromantiikkaa

Tukkijoella on kansallisromantiikkaa puhtaimmillaan. 
Merikannonnostalgiset melodiat, lettipää liinatukat, komeat ja vahvat miehet, suomalaista suoruutta ja rakkautta - niistä eväistä on tehty Tukkijoella, jonka ääressä huokaavat ainakin ne suomalaiset, joilla on vielä oma kosketus maaseutuelämään ennen koneaikaa. Pietolan talossa ei paljon tukkilaisia suvaittu, kulkujätkiä, jotka eivät pysy aloillaan. Näytelmä kertoo tukkilaisista, jotka uittotöissään saapuvat pienelle paikkakunnalle. Myöhemmin rikkaaksi talollisen pojaksi paljastuva Turkka on työnjohtaja, hänen reippaana adjutanttinaan Huotari. Pietola-niminen talonpoika inhoaa tukkilaisia, mutta hänen tyttärensä Katri rakastuu Turkkaan, mökintyttö Anni Huotariin ja renki-tukkilainen Tolari kaupustelija-Maijaan. Koomisia hahmoja ovat juoruakat ja Rättärin hengenheimolaiset Poro-Pirkko ja Pahna-Maija sekä "lyhytjärkinen poika" Pölhö-Kustaa.

Pietola on velkaantunut Rättärille, eräänlaiselle oikeusapumiehelle, joka havittelee myös Katria. Väärinkäsitysten ja kommellusten kautta Rättäri osoitetaan lopulta roistoksi ja kaikki rakastavaiset saavat toisensa ja Pölhö-Kustaa pääsee Pietolan holhotiksi.

Näytelmän laulut ovat sanoittaneet 
Otto Manninen, Larin Kyösti jaKaarlo Halme. Sävellykset teki Oskar Merikanto. Tämä kesäteattereiden kestosuosikki edustaa aikansa populaarikulttuuria, suomalaiskansallista tukkilaisromantiikkaa, jota arvostelijat väheksyivät, mutta kansa rakasti. Tukkijoella menestyi laitosteattereissakin vielä 1970-luvulla. Kotimainen elokuvateollisuus muokkasi Pakkalan tekstistä kolme elokuvaversiota (1928, 1937, 1951).Näytelmän synty

Teuvo Pakkala (1862-1925) kirjoitti kesällä 1896 Otavaan kustantajalleen Alvar Renqvistille: "Minulla on (vaan elä Jumalan nimessä hiisku hiirellekään!) valmistumassa pieni 3-näytöksinen näytelmä "Tukkipojat". Sain päähäni yhtäkkiä pistää se paperille. Mielestäni tuntuu se välttävältä. Sen ääressä olen istunut, että tuoli kuumana."

Pakkala oli tuolloin jo tunnustettu prosaisti. Esikoisteos ”Lapsuuteni muistoja” oli ilmestynyt 1885. Se otettiin hyvin vastaan, mm. 
Juhani Aho näki Pakkalassa kyvykkään realistisen kirjallisuuden edustajan.
Pakkalan toinen teos, ”Oulua soutamassa”, ilmestyi tammikuussa 1886, ja teokseen suhtauduttiin esikoistakin myötämielisemmin. Kirjailijaa rinnastettiin Aleksis Kiveen ja Juhani Ahoon, ja hänen lahjoinaan nähtiin "suomen kielen hienouksien, rahvaan kompauksien ja vilkkaiden, rattoisien kuvauksien piirtämisessä".

Kalajoella tullut näytelmäidea työnsi syrjään tekeillä olleen romaanin ”Pieni elämäntarina” (1902). Syksyllä 1898 Tukkijoella-käsikirjoitus oli valmis otettavaksi Suomalaisen teatterin 37. näytäntökauden ohjelmistoon. Näytelmä osoittautui kuitenkin dramaturgi 
Jalmari Finnen mukaan niin heikoksi, että harjoitukset lopetettiin alkuunsa. Pakkala yritti muokata näytelmää uusiksi, mutta laihoin tuloksin. Hän kirjoittikin masentuneena Larin-Kyöstille kyllästyneensä koko touhuun ja päättäneensä panna sen "toistaiseksi pöydälle tai oikeammin pöydän alle. Se ei tyydytä - paska!" Suutari pysyköön lestissään, kirjailija huokasi kitkerästi.Bergbom alkoi ohjata

Bergbom tarttui näytelmään uudelleen syksyllä 1899. Hän teki käsikirjoitukseen muutoksia ja vaati mukaan lauluja. 
Larin-Kyösti, Otto Manninen ja Kaarlo Halme kirjoittivat laulujen sanat, jotka Oskar Merikanto sävelsi. Tilannesidonnaisuutta kuvaa hyvin myös se, että koska päähenkilöä Turkkaa näyttelevä Kaarle Halme ei osannut laulaa, hänelle ei lauluja kirjoitettu, vaan parhaat menivät Huotaria esittävälle "sulavasointuiselle tenorille" Aleksis Rautiolle.

Bergbom ja Finne eivät uskoneet näytelmän menevän viittä kertaa enempää. Teatterimiesten ällistys olikin suuri, kun Tukkijoella meni täydelle salille 43 kertaa ensimmäisen näyttämökauden aikana. Pakkala kirjoitti tyytyväisenä 
Otto Manniselle 13.10.1899 ensi-illan tunnelmista: "Hillitty premiääriyleisökään ei voinut hillitä itseään, vaan joutui tietämättään äänekkääseen nauruun illan kuluessa". Koskaan aikaisemmin ei Tukkijoen kaltaista kassakappaletta ollut nähty suomalaisessa teatterissa. Mutta kun yleisö otti näytelmän omakseen, arvostelu pilkkasi.Menestyksen salaisuus

Sata vuotta kriitikot ovat pohtineet Tukkijoen menestystä. Tukkijoella näytelmä perustuu välittömään kansanomaiseen huumoriin ja näyttämöllisen esityksen luontevuuteen, vilkkauteen ja vauhdikkuuteen. Jalmari Finne näki puolestaan Tukkijoen lumouksen syyksi henkilöiden reippaan ja miellyttävän henkilökuvauksen, naiivin romanttisuuden, hyvän ja pahan selvän erottamisen henkilöissä ja ennen kaikkea muuta "Tuulantein" ihmeellisen lumousvoiman. Pakkala loukkaantui arvostelusta, jonka mukaan Tukkijoen menestys oli 
Bergbomin, Mannisen ja Merikannon ansiota. Kuin näyttääkseen hän kirjoitti satiirisen näytelmän Kauppaneuvoksen härkä (1901), joka sai suhteellisen myönteisen vastaanoton, vaikka jäi kauaksi Tukkijoen menestyksestä. Sen paremmin ei onnistunut laulullinen komedia Meripoikia (1913), jolla Pakkala tavoitteli uutta menestystä korjatakseen ainaista rahapulaansa ja taloudellista ahdinkoaan.Kolmesti filmattu

Tukkijoella on filmattu kolme kertaa. Ensimmäisen, Erkki Karun käsikirjoittaman elokuvan ohjasivat Axel Slangus ja Wilho Ilmari 1928. Turkkana näytteli Urho Somersalmi, Pietolan Katrina Ellen Sylvin ja Rättärinä Eino Salmela. Arvostelu kiitti elokuvan kansanhuumoria ja replikointia, mutta moitti ohjausta. Elokuvan ensi-illan aikaan Suomen kansallisteatterissa - joksi Suomalainen teatteri oli vaihtanut nimensä - näytelmää esitettiin 300. kerran. Kritiikin nuivasta suhtautumisesta huolimatta elokuva oli sen vuoden menestyksekkäimpiä.

Toisen kerran Tukkijoella filmattiin 1937. Ohjaus oli Kalle Kaarnan, käsikirjoitus Vilho Heinämiehen ja pääosissa Kyösti Erämaa, Kirsti Hurme, Eero Roine ja Toppo Elonperä. Elonperä sai kiittävän arvostelun Tolarin roolista ja elokuvaa pidettiin filmillisenä vaikkakin vähän sekavana. Valitettavasi elokuvan kopiot tuhoutuivat Adams-Filmin tulipalossa 1959.

Kahden ensimmäisen Tukkijoella-elokuvan ulkokuvaukset tehtiin Iitissä. Kolmannen, Roland af Hällströmin ohjaaman version (1951) Ilomantsin Hattuvaarassa ja Koitajoella sekä Enon Pamilonkoskella, joka valjastettiin tuottamaan sähköä seuraavana vuonna.
Teuvo Pakkalan elämänvaiheet
Teuvo Pakkalan isä Juhana Erik Frosterus oli ammatiltaan kultaseppä, mutta harrasti myös kuvanveistoa. Äiti Anna Sofia Turdin oli samoin käsityöläissukua, sillä hänen isänsä oli puuseppä. Pakkalan isänisä oli paikallista kuuluisuuttakin saavuttanut laivanvarustaja. Pakkalan lapsuus oli ankea, sillä hänen isänsä oli perso viinalle. Siitä joutuivat viisi lastakin kärsimään, ja isän ollessa retkillään sairasteleva äiti sai kantaa vastuun perheestä. Nälkävuosien aikana perheen asuntona oli yhden huoneen hökkeli, ja Teuvo joutui käymään kerjuulla. Isän alkoholinkäyttö teki alun perin käsityöläisperheestä köyhälistöä. Pakkala pääsi ylioppilaaksi 1882. Hän yritti aluksi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa eli nykyisessä Helsingin yliopistossa lääketieteen, kielten ja historian opintoja, mutta ne eivät oikein innostaneet. Hän vietti vuoden Oulun tarkk’ampujapataljoonassa, kokeili maanviljelyä velaksi hankitulla tilalla ja työskenteli lehtimiehenä. Pakkala avioitui Agnes Tervon kanssa 13. joulukuuta 1889. Agnes kirjoitti nimimerkillä, joskin pelkästään harrastuksen vuoksi.. Perheeseen syntyi kaksi lasta: Samuli ja Erkki. Pakkalan perhe muutti Helsinkiin 1894. Pakkala työskenteli kymmenen vuotta Otavassa kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Hän käänsi mm. norjalaista kirjallisuutta mutta hankki lisätuloja myös opettamalla suomea Suomalaisen Teatterin näyttelijöille ja kääntämällä valtion asiakirjoja. Pakkala sai valtion kirjallisuuspalkinnon 1895. Pakkala sai kirjallisuuspalkinnot vuosina 1901 ja 1903, mutta raha-asiat olivat huonolla tolalla. Hän muutti Kokkolaan ja toimi 1904–1907 Suomen köysitehtaan edustajana tuskastuttuaan kirjoittamiseen ja päästäkseen eroon veloistaan. Sen jälkeen Pakkala ryhtyi opettamaan Kokkolan suomalaisessa yhteiskoulussa suomea ja ranskaa vuoteen 1920 saakka. Hänen oppilaanaan oli myös kalajokinen V.H. Kivioja, kansanedustaja ja kirkkoherra, joka on kirjoittanut Pakkalan opetuksista laajat muistiinpanot.

Isänmaallinen mies Elias Simojoki


Elias Simojoki Taitelija Markku Hakolan maalaus

Niilo Iisakki Simelius toimi Raution kappalaisena 1893-1900 siirtyen sen jälkeen Muhoksen kautta synnyinkuntansa Rantsilan kirkkoherraksi. Lauri Elias Simojoki syntyi Raution pappilassa vuonna 1899. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1919 ja kirjoutautui samana vuonna Helsingin Yliopiston jumaluusopin tiedekuntaan. Elias Simojoki oli perustamassa Akateemista Karjala Seuraa ( valajäsen numero yksi) ja hän toimi AKS:n varapuheenjohtajana 1922-23, sihteerinä 1923-24 sekä hallituksen jäsenenä 1934-37. Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustajaksi hänet kaksi kertaa vuosiksi 1933-39. Hän oli äärioikeistolaisen nuorisojärjestön Sinimustien johtaja vuosina 1933-36 sekä Mustapaita-järjestön perustaja ja päällikkö vuodesta 1937 kuolemaansa saakka.

Kun Suomen vapaussota alkoi 
Elias Simojoen syntymäpäivänä 1918, hän ja muutama muu Oulun lyseon 7. luokan poika keskeyttivät koulunsa siihen paikkaan. Simojoki oli valkoisten ryhmänjohtajan mukana muun muassa Reposaaren, Ahlaisten, Vammalan ja Vesilahden taisteluissa osallistuen myös 16. toukokuuta Helsingissä pidettyyn voittoparaatiin.
Keväällä 1919 
Simojoki sai ylioppilaskirjoituksensa läpi, mutta tentit olivat vielä kesken, kun taas kuului taistelukutsu.
Aunuksen talonpoikien nousu kommunistihallintoa vastaan oli epäonnistunut keväällä 1919 ja avuksi Itä-Karjalaan marssi suomalaisia vapaaehtoisia, seitsemän heistä Oulun lyseosta. Kyse oli puhtaasta karkaamisesta, sillä koulu kielsi lähdön, samoin poikien vanhemmat. Runsaat kolme kuukautta kestänyt apuretki päättyi alkumenestyksen ja -innostuksen jälkeen noloon vetäytymiseen. Simojoki oli hetken venäläisten kommunistien vankinakin, mutta pelastautui hyppäämällä jäälauttojen sekaan jokeen.
Heti Aunuksen retken jälkeen Simojoki nähtiin Ylivieskan herättäjäjuhlilla. Syksyllä 1919 hän aloitti pappisluvut Helsingin Yliopistossa.

Kaunispiirteinen Elias oli Helsingissä kuvanveistäjä 
Viktor Janssonin mallina ja hänet alastomat miehen piirteensä on ikuistettu sekä Lahden sankaripatsaaseen että Tampereen vapauden patsaaseen, jotka valmistuivat 1921.

Vuoden 1921 lopulla 
Elias Simojoki kävi vielä kerran ottamassa vauhtia Itä-Karjalasta. Vienan ja Aunuksen kapinalliset tekivät silloin viimeisen yrityksensä kommunistihallintoa vastaan ja Suomesta koottiin jälleen vapaaehtoisia. Lyhyt alkumenestys kääntyi nytkin tappioksi. Suomen itsenäisyyspäivä 1921 sattui retken ajalle.

Elias Simojoen asema AKS:ssä oli keskeinen, sillä hän veti ja hahmotteli seuran progandan peruslinjat. AKS:n ensimmäinen valajäsen oli itseokeutettu juhlapuhuja, joka piti valasaarnat ja laati yhdessä 
E.E. Kailan kanssa AKS:n lippuvalan. Raution ja Kalajoen osuus oli tietyllä tavalla keskeinen AKS:n (1922-44) historiassa, sillä seuran puheenjohtajaksi oli valittu 1927 Vilho Helanen ( valajäsen 91) oli kalajokelais-ylivieskalaista sukua, itse tosin Oulussa syntynyt ja kasvanut.

Ylioppilas Simojoen ensimmäinen suuri puhe kuultiin Kansallisteatterin itsenäisyyspäivän juhlassa 1922. Se hätkähdytti yleisöä. Simojen puhe toi peittelemättömästi esille Suur-Suomen ajatuksen.
Simojoki liittyi Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen heti, kun se perustettiin 1932 Lapuan liikkeen tultua lakkautetuksi Mäntsälän kapinan seurauksena. IKL meni komeasti eduskuntaan vuoden 1933 vaaleissa saaden 14 kansanedustajaa. Yksi heistä oli Kuopion läänin vaalipiiristä valittu Elias Simojoki, joka sai 3415 ääntä, mikä oli vaalipiirin toiseksi paras tulos. IKL:n edustajat marssivat eduskuntaan mustissa paidoissa ja sinisissä solmioissa. IKL:n äärioikeistolaisen nuorison Sinimustat- järjestö saikin puheenjohtajakseen Elias Simojoen.
Pommisuojan nimen saaneensa Viipurin sinimustien kerhohuoneessa Simojoki lausui:
"Me emme saa hetkeksikään unohtaa, että elämme tulivuoren juurella. Me emme saa unohtaa, että meidän maamme on kytketty militairsoidun suurvallan kupeeseen. Meidän täytyy muistaa, että on myöhä militarisoida Suomen kansaa silloin, kun Venäjän lentokoneskaaderit pommittavast Viipuria ja Helsinkiä soraläjiksi, ja rajaseudun kansa vetää sieraimiinsa vihoillisen kaasulaboratorioiden viimiesten keksintöjen tuotteita. Varmaan silloin tämän kansan silmistä unet karisevat, varmaan silloin huulilta parahtaa härähuuto, mutta se näkee kaupunkiensa ja kyliensä liekkien kirjoittavan taivaalle: Liian myöhä, liian myöhä, ja ryssän divisioonien jalkojen alla kumahtelee maa: Myöhäistä, myöhäistä."

Puhe sai koululaisten hampaat kalisemaan ja osa kuulijoista juoksi takariveiltä suoraan koteihinsa.Puheen sanoma osoittauti muutaman vuoden kuluttua aiheelliseksi, kun Suomi joutui talvisotaan perin heikosti varustautuneena. Sama puhe kuultiin pian myös monissa muissakin kaupungeissa ja oli luettavissa Sinimusta-lehdestä.
- Onko todella pappi, joka puhuu, kysyi RKP:n kansanedustaja, saarnaaja 
Albin Wickman eduskunnassa. Valtiovalta ryhtyi keräämään todistusaineistoa Sinimustia vastaan ja järjestö lakkautettiin 1936.Simojoen entinen ystävä ja AKS:n alkuaikojen taistelukumppaniUrho Kekkonen erosi seurasta sen mentyä Lapuan liikkeen vanavedessä. Vuonna 1937 sisäministeriksi nimitettyllä Urho Kekkosella oli sangen keskeinen rooli yrityksissä lakkauttaa IKL, mikä teki entisistä ystävistä lähes vihollismiehet. Kekkonen sai 1938 eduskunnan hyväksymään IKL:n lakkauttamisen äänin 121-42, mutta Helsingin raastuvan oikeus kumosi päätöksen ja loppujen lopuksi IKL ja myös AKS lakkautettiin vasta 19.9.1944 voimaan tulleen välirauhan sopimuksen perusteella.Elias Simojoki ihaili marsalkka Mannerhiemiä, mutta ei voinut ymmärtää tämän pidättäytyväisyytta Suur-Suomi asiassa.Mannerheimin täyttäessä 70 vuotta 4. kesäkuuta 1937 Simojokiosoitti hänelle avoimen kirjeen Luo Lippujen lehdessä."Kaikille Suomen ja Venäjän karjalaisille 23.2.1918 omistamassanne päiväkäskyssä sanoitte, että olemme kyllin vahvat vapauttamaan, ylläpitämään ja puolustamaan veljiämme Vienan Karjalassa. Lupasitte olla panematta miekkaanne tuppeen, ennenkuin viimeinen Lenin soturi ja huligaani on karkotettu niin Suomesta kuin Venäjän Karjalastakin. Luottaen oikeaan jaloon asiaamme, luottaen urhoollisiin miehiimme ja uhrautuvaisiin naisiimme lupasitte luoda mahtavan suuren Suomen. Mutta Te ette ole tehneet sitä, sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme, kuinka siinä kävi."

Kirje oli järkytys marsalkalle ja hän kutsui 
Simojoen luokseen ottaen tämän vastaan viileänä ja ylhäisenä. Mannerheimin kiihtyessä hänen suomenkielensä alkoi horjua ja Simojoki rohkeni ehdottaa, että puhuttaisiin ruotsia, mikä sai Mannerheimin yhä ärtyneemmäksi, mutta hän säilytti malttinsa jatkaen:- Olen pyytänyt pastoria tänne siinä mielessä, että pastori käyttäisi vaikutusvaltaansa oman järjestönsä ja eduskuntaryhmänsä informoiseksi tässä vakavassa asiassa, sillä juuri nyt on tilanne sellainen, että jos joudumme aseelliseen selkkaukseen Venäjän kanssa, olisimme siihen erittäin heikosti valmistautuneita.Elias Simojoen talvisota päättyi 25.2.1940. Poikkeuksellisen hevosrakkaana ihmisenä tunnettu Simojoki meni keskellä kirkasta päivää lopettamaan Laatokan jäälle haavoittuneen venäläisen hevosen tuskat. Hevonen oli jäänyt öisestä huyoltokolonnasta virumaan Pitkärannan edustalle Koirinojan lahdelle muutaman sadan metrin päähän Konnunsaaresta. Jää oli vihollisen tulen ulottuvilla. Elias Simojoki hiihti päämääräänsä. Hän otti pitkäpiipuisen barabellumin vyöltään ja päästi kärsivän eläimen tuskistaan. Yksinäisen hiihtäjän kääntäessä suksensa paluusuuntaan räshätää Nuolainniemen rannalta konekivääri ja yksi ensimmäisistä luodeista osuu Simojoen päähän.Simojoen ruumis haettiin heti hämärän tultua.

Papit politiikassa

IKL perustettiin vuonna 1932, kun Lapuan liike oli lakkautettu Mäntsälän kapinan jälkeen. Lapuan liikkeen poliittisena perillisenä sen toiminta oli äärioikeistolaista ja uskonnollissävytteistä. IKL sai vuoden 1933 eduskuntavaaleissa 14 paikkaa, joka oli hyvä saavutus juuri perustetulle puolueelle. Aluksi neljä puolueen eduskuntaryhmän jäsenistä oli pappeja, mutta puolue sai eduskuntakauden 1933-35 aikana kaksi pappia lisää riveihinsä. Aktiivisimpia ja painokkaimpia puheenvuorojen käyttäjiä olivat rovasti 
K. R. Kares, pastori Reino Ala-Kulju ja pastori Elias SimojokiElias Simojoki oli kansanedustajana 1933-39. Pappissiiven hyökkäyksen kohteeksi joutui välittömästi eduskuntatyön alettua vasemmisto, jota syytettiin uskontokielteisyydestä. Kares julisti eduskunnassa 1933 vasemmiston olevan paholaisen maanpuoleinen kätyri, joka on murskattava. Pappisedustajat katsoivat edustavansa siveellisiä ja oikeamielisiä arvoja marxilaisia pimeyden voimia vastaan.Politiikan vanhatestamentillisuus

Valtaa oli tavoiteltava keinoja kaihtamatta pahaa vihollista vastaan.
Elias Simojoki piti kiihkeitä puheita nuorisolle, joissa hän yllytti nuoria antamaan kaikkensa Suomen kansan hyväksi. Simojoestatulikin IKL:n nuorisojärjestön sinimustien johtaja. Järjestöllä oli esikuvanaan Saksan poliittinen nuorisojärjestö Hitler-Jugend. Sinimusta-järjestölle vannottiin uskollisuutta Jumalan kautta: ” Jumala minua auttakoon olemaan iäti uskollinen tälle tekemälleen lupaukselle”. Valalla nuoriso pyrittiin kiinnittämään liikkeen toimintaa lujasti. Sinimustien yksi lainatuimmista lauseista oli ”Olkaa lujat ja rohkeat” (5. Moos. 31:6) Sinimustien mielestä pehmeydellä ei peritty Jumalan valtakuntaa. Simojoen mielestä nuorison tuli olla taipumatonta ja valmis iskuun vihollista vastaan.

Eduskunnassa puolueen pappisedustajat pyrkivät omimaan uskonnollisen kielen ja käsitteistön etuoikeudekseen. Uskonnollisen kielen hyväksikäyttö oli paljolti tuomiopäivän pasuunoiden soittelua, jossa vastustajille ei paljon armoa annettu. Syksyllä 1935 IKL:n pastori
Y. E. Kivenoja vaati kuoleman rangaistuksen palauttamista: ”Kuolemantuomioiden kuulemisen kautta huomattaisiin, että Jumala on muutakin kuin armollinen Jumala”.Saksankysymys 1930-luvulla

IKL:n suhtautuminen natsi-Saksaan oli 1930-luvulla ihannoivaa. IKL:n pappisvaikuttajat hyväksyivät kansallissosialistisen uskonliikkeen, koska se taisteli mm. bolsevismia, humanismia ja kansivälisyyttä vastaan. Viholliset olivat siten yhteiset.
Papit kuitenkin koituivat IKL:n kadotukseksi kuin pelastukseksi. Erityisesti Simojoki osallistui ajoittain lain rajamailla olevaan toimintaan. Puolueen jatkuvalla uskonnollisuudella elämöinti ärsytti 1930-luvun edetessä yhä enemmän muita puolueita.

Osmo Tokola – opettaja ja rautiolaisuuden isähahmo

Osmo Tokola Taiteilija Markku Hakolan maalaus
Elokuun neljäntenä päivänä 2009 opettaja, kulttuuripersoona, rautiolaisuuden isähahmo, veteraani ja sotainvalidi Osmo Tokola (s. 13.5.1918 – 4.8.2009) sai kutsun viimeiseen iltahuutoon.Osmo Tokolan elämän liekki sammui, mutta hänen työnsä ja toimintansa jälki jäävät historiaan. Tämä osaaminen on ollut harvinaisen laaja-alaista. Kaikessa toiminnassa on korostunut luontainen vaatimattomuus. Rautiolaisen kulttuurin liekki palaa edelleen.Osmo Tokola lähti vapaaehtoisena täydennysmiehenä Äyräpään lohkolle talvisotaan puolustamaan maatamme. JR 29 joukoissa hän taisteli Ilomäessä, Koirivaaralla, Värtsilässä, Kinnasvaaralla, Hyrsylässä, Sombassa, Peskissä, Prääsässä, Vilgassa, Homorovitsassa ja Kiipurossa. Hän haavoittui maaliskuussa 1940 Äyräpäässä 31.7.1941 Hyrsylässä sekä 21.7.1942 Kiipurolla., jossa miina räjähti jalkoihin. Hän on kantanut kehossaan sodan muistoja vuosikymmenet ja ne ovat tuntuneet jokaisena päivänä. Hän toimi ryhmänjohtajana ja joukkueen varajohtajana.Osmo Tokola toimi Raution koululla opettajana yli 20 vuotta. Hän opetti oppilaille oikeita elämän perusarvoja, jonka jälki on näkynyt myöhemmin rautiolaisessa kulttuurissa ja rautiolaisten toiminnassa ja elämässä. Hän opetti oppilaitaan yrittämään ja tekemään parhaansa. Liikunta oli Osmo Tokolan sydäntä lähellä. Voimistelu ja liikunta olivat keskeisessä asemassa. Voimistelussa jokaisen oppilaan tuli saada kippi, opettaja näytti mallisuorituksen ja sitten harjoiteltiin niin kauan, että kaikilta kippi onnistui.

Musiikki ja laulu olivat tärkeä asia. Moni oppilas veti komeasti koelaulun luokan edessä, vaikka kaikilla ei laulunlahjoja ollutkaan. Opettaja säesti harmonilla. Laulu oli keskeinen osa opetusta ja isänmaan arvostusta. Teknisen työn ja kädentaidot olivat tärkeitä. Jakkaran valmistaminen oli osattava. Oppilailla oli suuri kunnioitus opettajaansa kohtaan. Raution koulussa koulukiusaamista ei esiintynyt.
Osmo Tokola on tehnyt erittäin monipuolisen työn kotiseutunsa Raution hyväksi. Raution kunnan vaakuna on Osmo Tokolan suunnittelema. Osmo Tokola oli Rautio-viikon käynnistäjä. Hän oli kotiseutuyhdistyksen perustajajäsen, puheenjohtaja ja museotoiminnan käynnistäjä. Merkittävä kulttuuriteko oli kulttuurin liekin saaminen Rautioon 31.10.1965. Keräyspäällikkönä toimi Osmo Tokola. Rautiosta tuli Suomen kulttuurimyönteisin kunta 85,17 %:n kannatuksella. Kulttuurin liekistä on tullut paikallisen itsetunnon kohottaja ja vahvistaja.Osmo Tokola oli keskeisesti mukana myös niin Raution Kisailijoiden kuin Raution Nuorisoseuran toiminnassa. Osmo Tokola sävelsi Raution Nuorisoseuran 80-vuotisjuhlaan Raution Nuorisoseuran marssin. Musiikki ja sanoitukset olivat Osmo Tokolan viime vuosikymmenien rakkain harrastus. Äänitteitä ja laulukirjoja on julkaistu useita. Osmo Tokolaa voidaan pitää rautiolaisuuden isänä.

Keskipohjanmaan kotiseutulukemistossa on 
Osmo Tokolankirjoittama teksti Tepukkatöyrän sepästä. Se kuuluu näin:Oli kevät. Tepukkatöyrän kuusen naavaisella oksalla istua kökotti metsovanhus. Linnun siivet riippuivat velttoina, ja pyrstösulat levittäytyivät haralleen riippuvien naavojen sekaan, Nokinokan kummallinen laulu suhahti silloin tällöin auringon kultaamaan aamuun.
- Pa-pa-pa-pa, skiuu, shiuu.
- Olli-seppä, aijotko tässä nousta maalle, kun ohjaat veneen rantaan?
- Haen tuon nokinokan aamupaistiksemme. Sytytä sillä aikaa jo nuotio palamaan tuohon rannalle! Mutta anna Vielä Antin ja Liisan nukkua veneessä!
- Olli-seppä, minusta tämä paikka on kaunis. Katso tuota töyrää virran partaalla ja noita kuusia siellä! Voi, miten kauniisti aurinko kultaa ne! Minä toivoisin, ettemme menisi enää ylemmäksi jokea pitkin, vaan jäisimme asumaan jo näille rannoille!
- Teen pajani sinne, mistä löydämme rautaa, sillä se on meidän elantomme. Ei meillä ole varaa etsiä silmälle kauneutta!
- Tiedän sen, Olli-seppä, ja toivon, että löydät pian rautasuosi. Tänään on jo yhdeksäs päivä siitä, kun lähdimme. Tämän joen rannoilla emme ole ainoaakaan ihmisasumusta nähneet.
- Näiden seutujen soissa täytyy olla rautaa, Kun löydämme sellaisen, valitsemme itsellemme asuinpaikan.

Mies jätti vaimonsa, veneensä ja sillä nukkuivat lapsensa. Hän nousi kummulle, missä metsovanhus, nokinokka, suhisi soidinlauluansa kevätaamun tietämättä mitään uudesta tulokkaasta. Ihmistä se ei ollut koskaan nähnyt.
Kun Olli-seppä hetkeä myöhemmin istui nuotion ääressä, puhui hän: ”Tuolta töyräältä näin suuria soita, Ne leviävät itään ja pohjoiseen. Kasvillisuudesta erotta silmäni tänne asti, että niissä on paljon rautaa. Etsimämme suot ovat löytyneet. Tuolle töyräälle teen pajani. Tähän asetumme, ja tämä olkoon onnemme päivä!”

Sinä aamuna aterioi neljä onnellista ihmistä uudessa asuinseudussaan maukasta linnunpaistia, Ympärillä seisoivat rauhallisina tummat kuuset. Muutaman askeleen päästä kuului riistan suhina, ja usein rikkoi joen tyynen pinnan väkevien pyrstöevien molskahdus.

Olli-seppä pystytti pajansa joen töyräälle kuusten alle. Siihen viereen hän rakensi havuista asunnon itselleen, vaimolleen ja kahdelle lapselleen. Hänen mielensä paloi kiihkeästi idän ja pohjoisen soille hakemaan rautaa. Rauta oli koko hänen elämänsä. Kun hänen väkevät kätensä taivuttelivat tuota ihmeellistä metallia uusiin muotoihin, tunsi hän sisäistä ylpeyttä ja tyydytystä. Vain rauta oli saanut hänet lähtemään tänne asumattomaan erämaahan, ”Rautaa, rautaa”, tuntuivat kuuset humisevan hänen korvissaan, kun hän katseli töyräältä kaukaisia ruskeita soita.
- Tänään lähdemme hakemaan raudanhölmää suolta. Aseta kalanpyydykset kosken alle, sillä näin aikamoisia haukia tuon kiven ja rannan välissä.
- Olli-seppä, olen iloinen kanssasi. Tämä seutu on meidän. Tämä virta, tämä töyräs, nämä metsät, nuo suot ovat meidän. Tänne me rakennamme pysyvän kotimme, Ja sukumme asukoon täällä niin kaunan kuin aurinko kiertää taivaalla. Riennä hakemaan rautaasi, Olli-seppä!

Olli-seppä löysi malminhakuretkillään uusia soita, puroja ja metsälampia. Niille hän antoi omat nimensä. Pian koko seutu tuli tutuksi ja rakkaaksi. Hän tallasi metsän polkunsa, jotka tunsi yhtä hyvin kuin kymmenen sormeaan.
Kului viikkoja ja kuukausia. Olli-seppä etsi malmia ja valmisti rautaansa, Kun suven mentyä syksy saapui Tepukkatöyrälle, kohosi tummaan iltaan sankka parvi säkeniä. Ne kertoilivat, että pajassa takoi Olli-seppä, tämän seudun ensimmäinen asukas kallista ja rakasta rautaansa. Väkevät vasaraniskut kalskahtivat etäälle, Ne ilmoittivat erämetsien asujamistolle uudesta voimasta, joka tästedes tulisi seutua hallitsemaan.

Toinen 
Osmo Tokolan kirjoittama teksti käsittelee Raution viimeistä karhua. Se kuuluu näin:Soli tappanu sinä kevänä Asusta lehemän. Se huomattihin heti jälijistä, että son karhun töitä. Ettei se tekis enempää vahinkoja, päätettihin, että se miehisä tapetahan. Mutta sitä ei vain hevillä löyvetty. Ja luultihinki, että se meni jo Alavieskan puolelle, ko ei vähähän aikahan nähty karhusta mittään merkkiä
Mutta sitte se samana kesänä ilimesty Alapäääsä Seurahakahan. Soli sielä kahtena päivänä hättyytelly Räihän talojen karjaa, Ja silloin päätettihin se viheliäinen ottaa lujalle. Muitta kuitenkin meinattihin, että koitetahan ensinkieryyvellä saaja se tapetuksi.
Kun tiejettihin vanahastahan, että karhu on nooli sahille, tethiin saaville hirviän väkevää sahtia. Yhtenä yönä se vietihin sitte Saurahakahan. Ja ko aamulla aikusi mentihin sinne, niin sielä se karhu makas sahtisaavin vieressä. Eikä se päässy karkuhun, eikä tullu miesten päälle. Soli oli juonu yhtehen mittahan saavillisen sahtia, ja sen maha oli niin pullollaan, että sen meinas halijeta.
Siite ne miehet tappo sen, eikä sen päästä oo karhut tohtinu Rautiohon tulla.

Osmo Tokola on kirjoittanut runokokoelman Olla kuulumatta siihen. Otan pari esimerkkiä Osmon runoista:Huuda kovemmin – vaikenemalla!
Pyydä enemmän – antamalla!
Silloin opit tuntemaan …
Älä odota luottamuksen hetkiä muilta,
Sinun pääsi kuitenkin vaaditaan.
Siitä, mitä toiset saavuttavat, iloitse!
siitä, mitä itse menetät, kiitä!
Etsi palvelijaasi palvelemalla!
Kestävyydelläsi voitat kerskailijan,
nöyryydellä ylpeilijän.
Jos pyydät muilta, tiedät itse antavasi.
Mutta siitäkin, että pyytämisesi on antamista,
voittosi tappioita ole iloinen,
sillä yhteytesi siihen, että näin on, riittää.
Sentähden – älä odota.

Olit katkera siitä syystä, että tuskasi taakka,
jota ruumiissasi kannoit,
tuli myöskin henkesi vankilaksi.
Katkera siitä syystä, että myös tämän vuoksi
jäi taakkasi kevyemmäksi,
Taakka ja uhri.
Leonard Typpö – Raution viimeinen kansanedustaja


Leonard Typpö Taiteilija Tanja Luukkosen piirtämä kuva


Rautio on minun kotikuntani. Itsenäisenä maalaiskuntana Rautio oli vuodesta 1865 alkaen, jolloin annettiin asetus kunnallishallinnosta maalla. Raution kunta liitettiin Kalajoen kuntaan 1.1.1973. Rautiolaisuus on käsite. Rautiolaisuutta juhlitaan joka kesä viikon ajan.
Leonard Typpö syntyi Rautiossa tammikuun 29. päivänä 1868. Hänen vanhempiaan olivat Kaarlo Heikinpoika Alatyppö ja Loviisa Juhontytär Mäkelä. Leonard oli maanviljelijä, mutta maanviljelys lienee jäänyt perheen huoleksi. Typpö kulki ahkerasti saarnamatkoilla. Kävipä hän saarnamassa Yhdysvalloissa asti, missä hän oleskeli 1889-95. Hän lukeutui vanhoillislestadiolaiseen (SRK) herätysliikkeeseen. Hän ei ilmeisesti ollut kovin jyrkkä, vaan suvaitsi muidenkin suuntien sananjulisttajia. Hän oli tuottelias virsirunoilija. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen julkaisemassa "Siionin Laulut ja Wirret" kirjassa on useita Typön runoilemia virsia.

Rautiolainen 
Leonard Typpö valittiin kansanedustajaksi ensi kerran vuonna 1911 Oulun läänin eteläisestä vaalipiiristä Suomalaisen puolueen vaaliliitosta. Hän oli ehdokkaana suomalaisen puolueen vaaliliitossa kaikkiaan seitsemällä listalla, joista kahdessa ensimmäisenä nimenä ja viidessä mukana toisena nimenä. Ykkösnimenä Typpö oli Rautio-Sievi-listalla, jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon, kansa valtaan” sekä Ylivieskan listalla, jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon”. Toisena nimenä Typpö oli Saloisissa, Oulaisissa, Haapavedellä, Limingassa ja Nivalassa. Alueellisesti varsin merkittävää oli se, ettei Typpö ollut lainkaan ehdokkaana Kalajoen listalla. Saloisten listan tunnus oli sama kuin Rautio-Sievin-listalla ja Oulaisten listalla sama kuin Ylivieskassa. Haapaveden listan tunnus oli ”Kansallinen yksimielisyys”, Limingan listan ”Suomalainen puolue” ja Nivalan listan ”Totuus maan perii”.

Typön ensimmäinen kausi Suomalaisen puolueen kansanedustajana jatkui vuoteen 1914 ja toisen kerran hän oli saman puolueen kansanedustajana 1917-1918. Kolmannen kerran Leonard Typpö valittiin eduskuntaan Kokoomuksen listoilta Oulun eteläisestä vaalipiiristä vuonna 1918 ja hän oli mukana vuoteen 1921 saakka. Eduskunnan valiokuntatyöskentelyyn hän osallistui lakivaliokunnassa ja suuressa valiokunnassa. Vapaussodan aikana 
Leonard Typpö oli asunut erään toisen edustajan kanssa helsinkiläisperheessä, jonka poika oli murhattu juuri ennen sodan syttymistä. Edustajat olivat pelänneet henkensä puolesta ja siksi he olivat terveinä miehinä asuneet kahden viikon ajan erään professorin johtamassa sairaalassa tämän suostumuksella vapaussodan taisteluissa haavoittuneiden potilaiden joukossa.Leonard Typön maallinen matka päättyi 54 vuoden iässä kotona 27. päivänä kesäkuuta vuonna 1922 ilmeisesti aivokasvaimen, aivosuonten katkeamisen tai aivokuumeen johdosta.

Leonard Typön kotitila ei ollut suuren suuri, maata on ollut vain noin seitsemän hehtaaria ja tilalla on asunut Leonardin lisäksi kaksi hänen veljeään. Leonard on mennyt ensimmäisen kerran naimisiin 18-vuotiaana itseään vuotta nuoremman Fredrika Nikodemuksentytär Sipilän kanssa. Perheeseen syntyi kaksi lasta. Kuukausi toisen lapsen syntymän jälkeen Leonard Typpö perheineen lähti siirtolaiseksi Amerikkaan, missä he viipyivät hieman yli viiden vuoden. Typöt asuivat Fitchburgissa Massachushetsin osavaltiossa ja Leonard työskenteli rautalankatehtaassa. Amerikassa perheeseen syntyi kolmas tyttö.
Leonard Typpö vihittiin toiseen avioliittoon 23. joulukuuta 1902 Anna Sorvarin kanssa. Leonardille ja Anna syntyi viisi lasta. Leonardin ja Annan kaksi vanhinta lasta ovat kuolleet aikuisiässä ja kaksi nuorinta lasta Espanjankuumeeseen kevätkesällä 1918, vanhempi neljän vuoden iässä ja nuorempi 9 kuukauden ikäisenä. Lapsista muistetaan Usko Typpö, joka isänsä tavoin toimi pitkän ajan maallikkosaarnaajana. Leonard Typpö on kirjoittanut erittäin runsaasti Siionin lauluja ja toimittanut kaikkiaan kolme laulu- ja virsikokoelmaa. Ensimmäinen näistä laulukirjoista ilmestyi vuonna 1902 ”Siionin kansan matkalaulut elämän tiellä”-nimisenä. Kolmas laulukirja ilmestyi vuonna 1912. Silloin Leonard oli toiminut jo jonkin aikaa kansanedustajana. Typpö oli aikansa vanhoillislestadiolaisuuden johtavia hahmoja.

Pääministeri Juha Sipilä


Pääministeri Juha Sipilän muotokuva Taiteilija Markkku Hakolan maalaus

Juha Sipilän mummola on Kalajoen Raution kylässä. Juha isoisä Niilo ja isoäiti Hanna asuivat ja vaikuttivat Rautiossa.
Sipilä on ollut noin 40 yrityksen johtotehtävissä . Työuransa hän aloitti Kempeleessä Lauri Kuokkanen Oy:ssä, ensin diplomityöntekijänä ja myöhemmin tuotekehityspäälikkönä Lauri Kuokkaselta radiotaajuuskomponentteja valmistava Solitra Oy siirtyi 1990-luvun alussa Sipilän määräysvaltaan. Vuonna 1992 Sipilästä tuli Solitran toimitusjohtaja ja vuonna 1994 yrityksen pääomistaja. 1990-luvun IT-alan huippuvuosina yritys kasvoi 100 prosentin vuositahdissa. Sipilä ja muut avainhenkilöt myivät yhtiön amerikkalaiselle ADC Telecommunicationsille vuonna 1996. Yrityskaupan johdosta Sipilä oli ensimmäisiä Oulun IT-miljonäärejä. Hän sai kaupassa noin 12 miljoonaa euroa.
Vuonna 1995 Sipilä perusti Fortel Invest Oy:n, joka on teknologiayritysten pääomarahoitukseen keskittynyt yritys.[Yhtiö oli voitollinen vain neljänä vuonna vuosien 1995–2012 aikana. Vuonna 2012 yhtiö teki 2,9 miljoonan euron tappion.Vuosina 2002–2005 Sipilä toimi Elektrobit Oyj:n toimitusjohtajana, minkä jälkeen hän palasi johtamaan Fortel Investiä, kunnes tuli valituksi eduskuntaan.

Kempeleen ekokortteli

Sipilä kiinnostui puukaasusta pyydettyään tarjousta sähköliittymästä mökilleen. Sipilä päätti pitää mökkinsä irrallaan valtakunnallisesta sähköverkosta. Aluksi sähkö tuotettiin tuulivoimalla ja dieselkäyttöisellä aggregaatilla. Tämän jälkeen Sipilä korvasi dieselin ympäristöystävällisemmällä ja edullisemmalla puuhakkeella, mikä johti lopulta Volter Oy:n perustamiseen.
Yritys kehittää ja valmistaa puukaasuvoimaloita. Volterin tekemää tuotekehitystä puukaasun alalla toteutetaan Kempeleen ekokorttelissa. Se toimi vuoteen 2015 asti itsenäisenä asuintalosaarekkeena erillään valtakunnallisesta sähköverkosta. Keväällä 2015 ekokylä liittyi paikalliseen sähköverkkoon tasoittaakseen kulutuksen ja oman tuotannon epätasapainon
Juha Sipilä on myös esiintynyt kansainvälisessä mediassa Chevrolet El Camino "El Kamina" -puukaasuauton tiimoilta. Mekaanisesti ahdetun moottorin on kerrottu toimivan puukaasun lisäksi bensiinillä.
Poliitikkona
Sipilä nousi kansanedustajaksi ensiyrittämällään eduskuntavaaleissa 2011, joissa hän sai 5 543 ääntä. Hänet valittiin samana keväänä keskustan eduskuntaryhmän toiseksi varapuheenjohtajaksi.

Keskustan puheenjohtaja

Huhtikuussa 2012 Sipilä ilmoitti pyrkivänsä keskustan puheenjohtajaksi kesän puoluekokouksessa. Puoluekokous valitsi Sipilän puheenjohtaksi 9. kesäkuuta 2012. Hän sai puheenjohtajavaalin toisella kierroksella 1 251 ääntä toiseksi tulleen Tuomo Puumalan saadessa 872 ääntä. Sipilä piti ensimmäisen puheenjohtajan linjapuheensa puoluekokouksessa 10. kesäkuuta 2012. Hän ilmaisi vahvaksi visiokseen ja haaveekseen hajautetun yhteiskunnan, jossa on rooli kasvukeskuksilla, maaseutukeskuksilla ja maaseudulla. Puoluekokous otti vahvasti kantaa nuorten ja perheiden auttamisen puolesta. Sipilän mukaan Suomeen olisi mahdollista luoda 200 000 uutta työpaikkaa biotalouteen.
Sipilän noustessa keskustan johtoon puolue oli perussuomalaisten jälkeen opposition toiseksi suurin puolue 35 kansanedustajallaan. Ensimmäiset Sipilän johdolla käydyt vaalit olivat vuoden 2012 kunnallisvaalit, joissa keskustan kannatus oli 18,7 prosenttia. Sipilä valittiin vaaleissa kotikuntansa Kempeleen valtuustoon 755 äänellä. Vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa keskusta oli 19,7 prosentin kannatuksella toiseksi suurin puolue ja säilytti kolme edustajaansa Euroopan parlamentissa.

Vaalikampanja 2015

Juha Sipilän vaalikampanjaa leimasi hänen asemansa keskustan puheenjohtajana. Kannatusmittauksissa ennen vaalia oppositiopuolue keskusta oli suurin puolue, joten Sipilällä oli vahva asema nousta seuraavaksi pääministeriksi . Sipilän linjana vaaleissa oli rajata tulevat leikkaukset 2,3 miljardiin euroon, mikä oli suurista puolueista pienin leikkauslupaus . Sipilä väläytti myös mahdollisuutta että vaalien jälkeen toteutettavat leikkaukset olisivat tätä pienempiä. Eläkeläisten, lapsiperheiden, opiskelijoiden ja muiden yhteiskunnan tukia saavien tukitasosta Sipilä lupasi olla leikkaamatta lainkaan. Erityisesti opiskelun ja koulutuksen resursoinnin puolesta Sipilä kampanjoi näyttävästi Ylioppilaskuntien liiton kanssa yhdessä otetuissa promokuvissa, joissa Sipilä puolusti koulutuksen ja opintotuen rajaamista kokonaan leikkausten ulkopuolelle. Lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen Sipilä puolusti Ylen pääministeritentissä lupaamalla että pääsyä julkiseen päivähoitoon ei tulla rajaamaan

Pääministerikausi

Kevään 2015 eduskuntavaaleissa Sipilä oli koko maan ääniharava saaden 30 758 ääntä. Keskustan kannatus oli 21,1 prosenttia ja se nousi 49 kansanedustajalla Suomen suurimmaksi puolueeksi. Vaalien jälkeen Sipilä valittiin eduskunnan puhemieheksi sekä hallitustunnustelijaksi. Hän pyrki samanaikaisesti luomaan myös niin sanotun yhteiskuntasopimukseen, johon hallituspuolueet ja muut osapuolet kuten työmarkkinajärjestöt sitoutuisivat. Hallitustunnustelut etenivät Sipilän luomassa aikataulussa ja hän sai kiitosta hallituskumppaneiltaan. Hallituksen ulkopuolelle jätetyt SDP ja Vasemmistoliitto kritisoivat hallitusneuvotteluja näytelmäksi. Sen sijaan yhteiskuntasopimusneuvottelut päättyivät tuloksettomina.
Eduskunta valitsi Sipilän pääministeriksi 28. toukokuuta 2015 äänin 128 puolesta, 62 vastaan. Sipilän hallituksessa keskustalla on kuusi paikkaa, perussuomalaisilla ja kokoomuksella kummallakin neljä.

Omaisuus ja ministerin sidonnaisuudet

Juha Sipilän sijoitusomaisuus on salattu kapitalisaatiosopimuksen avulla vakuutuskuoreen, jonka käytön ammattisjoittajat Kim Lindström ja Tom Lindström arvioivat johtuvan sen sallimista verosuunnittelumahdollisuuksista. Vakuutuskuoressa olevan sijoitusomaisuuden määrä ja laatu ovat tuntemattomia, sillä ministerin sidonnaisilmoituksessa Juha Sipilä ilmoitti vain omistavansa "merkittävän" sijoitusomaisuuden. Sipilän menettely poikkeaa muiden ministerien ilmoituksista, jotka sisälsivät tarkat määrät omaisuudesta ja velasta. Vaikka sijoitusomaisuuden tarkka määrä on tuntematon, tutkiva journalisti Jarno Liski on arvioinut sen olevan todenäköisesti noin 15 miljoonaa euroa. Liski huomauttaa että Sipilän omaisuus on salattu huomattavasti paksumman salaisuuden verhon taakse, kuin mitä sijoittajajärjestöt ja valtiovarainministeriö ovat toistuvasti esittäneet.

Yksityiselämä

Sipilällä on vaimonsa Minna-Maarian kanssa viisi lasta sekä kuusi lastenlasta. Hänen nuorin, vuonna 1993 syntynyt poikansa Tuomo kuoli 18. helmikuuta 2015.Juha ja Minna-Maaria Sipilällä on yksityinen hyväntekeväisyyssäätiö. Vero-oikeuden professori Heikki Niskakangas on Sipilän serkku.

"MILJONÄÄRI-SIPILÄN" tausta juontaa vuoteen 1996. Tuolloin menestyvästä diplomi-insinööristä tuli yksi Oulun ensimmäisistä it-miljonääreistä.
Menestyvä it-alan yritys Solitra, jonka pääomistaja ja toimitusjohtaja Sipilä oli, myytiin Yhdysvaltoihin. Sipilän arvioidaan tienanneen kaupasta vähintään kymmeniä miljoonia markkoja, mutta joidenkin arvioiden mukaan jopa sata miljoonaa. Sipilän verotettava tulo myyntivuodelta 1996 oli 73 miljoonaa markkaa eli suoraan euroiksi muutettuna noin 12 miljoonaa euroa.
Radiotaajuuskomponentteja valmistanut Solitra oli kulkenut 1990-luvun alussa Nokia-huuman ensivuodet hurjassa lennossa. Yhtiö kaksinkertaisti liikevaihtonsa useana vuonna peräkkäin.
Sipilästä tuli ensi Solitran osakas, sitten vuonna 1992 yrityksen toimitusjohtaja ja vuonna 1994 sen pääomistaja.

SOLITRAN JÄLKEEN Sipilän uran toiseksi keskeiseksi nimeksi tuli Fortel. Hän pyöritti perustamaansa sijoitusyhtiö Fortel Invest Oy:tä aina politiikkaan lähtöönsä asti. It-liiketoimintaa rahoittanut sijoitusyhtiö oli useina vuosina tappiollinen. Yhtiöllä oli kuitenkin varoja, ja se jakoi useana vuonna osinkoja.
Fortel-sijoitustensa kautta Sipilä oli mukana useiden yritysten omistajana ja hallituksen jäsenenä. Sipilä itse kertoo toimineensa pääasiassa pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, mutta myös pörssiyritysten hallituksissa.
Välillä vuosina 2002–2005 Sipilä toimi merkittävän oululaisen ohjelmisto- ja tietoliikenneyritys Elektrobit Oy:n toimitusjohtajana. Hän oli myös yrityksen osaomistaja.

POLITIIKKAAN SIPILÄ HYPPÄSI 2010-luvun taitteessa. Hän liittyi keskustan jäseneksi vuonna 2010 ja tuli valituksi eduskuntaan vuoden 2011 vaaleissa.
Keskustan puheenjohtajaksi hänet valittiin pikavauhtia jo kesällä 2012.
Poliitikkouransa aikana Sipilä on luopunut omistuksistaan sekä Fortelissa että Elektrobitissä. Sipilä itse on kertonut, ettei voi keskustan puheenjohtajana enää harjoittaa yritystoimintaa.
Kansanedustajana Sipilä on ilmoittanut elinkeinokseen "pienimuotoisen metsätaloustoiminnan harjoittamisen".
Sidonnaisuuksikseen hän kertoo paikan kaiuttimia valmistavan suomalaisyritys Genelec Oy:n hallituksessa ja poliitikkomandaatin julkisrahasto Sitran hallintoneuvostossa.

MUIDEN VARAKKAIDEN TAVOIN Sipilä on vaitonainen omaisuutensa tarkasta määrästä.
Syyskuussa 2012 Helsingin Sanomat tituleerasi kirjoituksessaan Sipilän "kymmenen miljoonan mieheksi". Yleisradion tätä seuranneessa haastattelussa Sipilä myönsi, että arvio on oikeansuuntainen. Sipilä kertoi omaisuutensa olevan samaa luokkaa kuin mitä Solitra-kauppahinta aikanaan oli.
Tuoreimmissa eli vuoden 2013 verotustiedoissa kansanedustaja-Sipilän ansiotulot olivat noin 100 000 euroa. Verotettavat pääomatulot sen sijaan olivat vaatimattomat, alle 20 000 euroa.
Vielä poliitikonuran kynnyksellä vuonna 2010 Sipilällä oli verotettavia pääomatuloja noin 280 000 euroa.
Kempeleen-kotitalonsa rinnalle Sipilät hankkivat viime vuonna Sipoosta arviolta noin 1,5 miljoonan euron arvoisen merenrantatalon.


Raution kirkko


Raution kirkko talvella Taiteilija Olga Markova-Orellin maalaus

Raution kirkko ja kirkkoherrat

Laajaan Suur-Kalajoen emäseurakuntaan kuuluneilla rautiolaisilla oli pitkät kirkkomatkat Kalajoelle ja sen kappeliseurakuntiin Alavieskaan ja Sieviin. Ruotsin kuningas hyväksyi 20. lokakuuta 1796 kolmenkymmenenneljän rautiolaisen tekemän anomuksen omasta seurakunnasta ja hautausmaasta. Rautioon saatiin ensimmäinen pappi, pitäjänapulainen Henric Widel, joka tuli Rautioon vuonna 1803 ja aloitti kirkonkirjojen pidon. Pappi asui Tassilassa.

Vuonna 1804 Rautio tuli seurahuonekunnaksi ja saarnaajina toimivatSimon Björklöf 1806-1815 ja Niilo Simelius 1817-1820. Vuonna 1826 Rautio sai kappeliseurakunnan oikeudet ja oikeuden valita kappalaiset: Karl Abraham Keckman 1829-1839,Esaias Castren1839-1848, Johan Gabriel Lagus 1851-1858, Johan Henrik Ervast 1858-1863, Karl Emil Aeimelaeus 1867-1872, Adolf Castern 1874-1880, Oskari Vilhelm Snelman 1886-1893, Niilo Iisakki Simelius 1894-1900, Jaakko Kajanen 1900-1917.Vuonna 1921 Rautiosta tuli kirkkoherrakunta.

Kirkkoherroina ovat toimineet: Mauri Jaakko Kokko 1921-1926,Aarne Aukusti Alikoski 1927-1928, Vilho Kalevi Vihma 1936-1946, Jaakko Sulo Kurkela 1946-1951, Armo Eino Antero Juntumaa 1952-1955,Martti Jaakko Peltonen 1956-1971, Paavo Veikko Paananen 1972-1975, Veli Otto Taanila 1975-1979,Kaarlo Kustaa Villiam Hirvilammi 1980-1984, Jorma Johannes Manninen 1985-2000, Jari Jaakko Savinainen 2000-2002.


Raution puinen ristikirkko on kuulun kalajokisen kirkonrakentajanSimon Matinpoika Jylkän piirustusten mukaan rakennettu. Se valmistui vuonna 1800. Kirkkoa ja tapulia on korjattu vuosina 1881-1884 jolloin kirkkoa korotettiin vajaalla metrillä ja siihen rakennettiin torni. Kirkon viimeisin remontti on tehty 1999-2000. Kirkkoon saatiin jalkaharmoni vuonna 1938 ja vuoden 1968 sisäkorjauksen yhteydessä sen sijalle sijoitettiin Kemiön seurakunnalta lahjaksi saadut vanhat kunnostetut urut. Raution kirkossa on 370 istumapaikkaa. Alttaritauluja on kolme, joista vanhin on vuodelta 1804 Johannes Kempin "Ristiinnaulittu". Alttariseinällä on Oskar Lindbergin "Ehtoollinen" ja keskellä on Aino Håkanssonin "Hyvä Paimen" vuodelta 1939. Seurakuntakoti vihittiin käyttöön 13.8.1978. Laajennus- ja korjaustöitä tehtiin vuonna 1998.

Uuno Rahko – kunnallisneuvos


Uuno Rahko Taitelija Tanja Luukkosen piirtämä kuva



Uuno Kustaa Rahko syntyi Kalajoella 19.12.1910 ja kuoli Kalajoella 23.4.1977. Uuno Rahko suuntautui jo varhain monenlaisiin yhteiskunnallisiin harrastuksiin. Nuorena hänen harratuksensa kohteena oli nuorisoseuratoiminta. Hän kuului Kalajoen nuorisoseuran johtokuntaan ja toimi korkeatasoisen nuorisoseuran miesvoimitelujoukkueen johtajana. Kalajoen kotiseutuyhdistyksen puheenjohtajana hän oli 36 vuotta. Myös historia kiinnosti Rahkoa. Hän oli Kalajokilaakson historiatoimikunnan puheenjohtaja 1951-63. Ennen maanviljeilijäksi ryhtymistään Uuno Rahko oli perustamassa Ylivieskan Puusepät Oy:tä. Hän oli yhtiön toimintusjohtajana ja sen hallituksen jäsenenä. Kalajoen kunnanvaltuustoon hänet valittiin 1948. Kunnanvaltuuston puheenjohtajana hän toimi 1957-67 ja valtuuston jäsenenä kuolemaansa saakka. Lisäksi hän oli kunnahallituksen jäsenä sekä useissa muissa kunnan luottamustoimissa.

Uuno Rahkon osuus sataman saamiseen Kalajoelle oli merkittävä. Lukuisat olivat ne tilaisuudet, joissa hän puhui sataman rakentamisen välttämättömyydestä Kalajoelle ja alueen elinkeinoelämälle. Ylikunnallisia sekä maakunnallisia luottamustoimia Uuno Rahkolla oli niinikään lukuisia. Erityisen voimakkaasti hän toimi useissa sairaalakuntainliitoissa sekä Kalajokilaakson ammattikoulukuntainliitosa. Edelleen hän toimi maalaisliiton/keskustapuolueen luottamustomissa sekä paikallisella että maakunnallisella tasolla. Presidentin valitsijamies hän oli 1962. Lisäksi hän oli tilintarkastajana useissa sekä paikallisissa että ylikunnallisissa yhteisöissä. Erityisen suuren panoksen hän antoi Kalajokilaakson Talousalueen Liitolle, jonka keskeisissä luottamustoimissa Uuno Rahko toimi lähes kahden vuosikymmenen ajan. Keski-pohjanmaan läänikomitean jäsenenä 1959-1967 Rahko osallistui voimakkaasti aluepoliittisiin linjauksiin. Hän ajoi komiteassa Ylivieska-keskeistä Keski-Pohjanmaan lääniä, jonka pohjoisraja ulottui kauas pohjoiseen Kokkolan jäädessä suunnitellun läänin ulkopuolelle. Tämä linjaus sai erimielisessä komiteassa enemmistön, mutta hanke hautautui nopeasti.

Henkilö Uuno Rahko tunnettiin määrätietoisena, mutta sovittelevana persoonana, joka hillityllä esiintymisellään ajoi oikeaksi katsomiaan asioita eteenpäin. Kunnallisneuvoksen arvonimen Uuno Rahko sai 1976. Hänen puolisonsa Kerttu Kontio syntyi Oulaisissa 14.6.1912 ja kuoli Kalajoella 20.9.1980.

Uuno Välimaa – kunnanjohtaja 

Uuno Välimaa Taitelija Tanja Luukkosen piirtämä kuva.

Uuno Matias Välimaa syntyi Kalajoella 25.11.1910 ja kuoli Kalajoella 16.9.1970. Uuno Välimaan isä muutti Kalajoelle 1903. Pitkäaikaisen kunnallisen uransa Uuno Välimaa aloitti 19-vuotiaana. Hän oli tällöin ja kahtena seuraavana talvikautena harjoittelijana silloisella kunnankirjuri Metsolalla Kalajoella. Kunnallinen elämä näytti kiinnostavan Välimaata heti alusta alkaen. Hän suoritti vuonna 1933 Maalaiskuntien liiton kunnankirjurikurssin. Sen jälkeen hänet valittiin Kempeleen kunnankirjuriksi ja hän hoiti virkaa lähes kahdeksan vuotta. Sen ohessa hän suoritti Maalaiskuntien liiton kunnankirjuritutkinnon 1938. Kempeleestä Uuno Välimaa siirtyi kotipitäjäänsä Kalajoelle, jossa hän toimi kirjanpitäänä noin kolme vuotta. Tämän jälkeen hän toimi Kalajoen kunnansihteerinä vuodesta 1944 aina vuoteen 1968 saakka. Kunnansihteerin viran lisäksi Välimaa toimi luottamustoimisena kunnanhallituksen puheenjohtajan vuodesta 1946 lähtien aina siihen saakka, kunnes hän 1.3.1968 ryhtyi hoitamaan Kalajoelle silloin perustettua kunnanjohtajan virkaa, jota hän hoiti kuolemaansa saakka.

Varsinaisen päätyönsä ohella kunnanjohtaja Uuno Välimaa toimi useissa kunnallisissa lauta- ja toimikunnissa sekä myös kuntainliitoissa. Hän toimi jäsenenä mm. Keski-pohjanmaan maakuntaliiton hallituksessa ja Pohjois-Pohjanmaan hallituksessa. Hänen taloudellista asiantuntemustaan käytettiin hyväksi mm. Kalajoen seurakunnan, Kalajokilaakson Sähkö Oy:n, Kalajoen Osuuskaupan, Visalan sairaalan, Nivalan ammattikoulun ja Oulaisten parantolan tilintarkastajana sekä Kalajoen osuuskassan hallituksen jäsenenä ja Kalajoen Kansallis-Osake-Pankin konttorin valvojana. Lisäksi hän toimi Kempeleessä ja Kalajoella verotuksen valtionasiamihenä ylli 15 vuotta.

Harrastuksista erityisesti urheilutoiminta oli Uuno Välimaan sydäntä lähellä. Jo ennen Kempeleeseen siirtymistä hän oli Kalajoen nuorisoseuran urhelijain sihteerinä ja rahastonhoitajana useita vuosia sekä Kalajoen Nuorisoseuran tilittäjänä ja johtokunnan jäsenenä. Kalajoen Junkkareiden sihteerinä ja rahastonhoitajana hän toimi sotien aikana ja Kempeleessä hän hakeutui urheilun piiriin kuuluen sikäläisen urheiuseuran johtokuntaan. Urheilukilpailuissa Välimaa nähtiin toimitsijana yli 40 vuoden ajan. Kunnanjohtaja Välimaan aikana kunnallishallinto kasvoi ja kehittyi voimakkaasti. Tänä aikana Välimaa hoiti vastuullisia ja eteen tulleita uusia tehtäviä kasvaen ja kehittyen tehtävien mukana. Työssään hänet tunnettiin vakaana, oikeudenmukaisena ja tasapuolisena henkilönä, joka pyrki vakaumuksensa mukaisesti ottamaan huomioon kuntalaisten ja kunnan edut sekä talodellisuuden. Uuno Välimaan puoliso Eeva Nanni Marjatta Takalo syntyi 25.5.1918 ja kuoli 1.1.1961.


Kallan kirkko


Kallan kirkko pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Kallan kirkko on Simon Silvenin vuonna 1780
Maakallan saarelle Kalajoen edustalle rakentama
puinen torniton pitkäkirkko. Kirkon molemmat
päädyt ovat särmikkäät niin, että runkohuoneen
pohjan muoto on pitkänomainen kahdeksankulmio.
Kirkon paanukatto on jyrkkä ja päistään kolmilappeinen.
Sisältä laudoittamattoman hirsisen kirkkosalin
sisäkatteena on puuholvi. Kirkon pinta-ala on
180 neliötä ja siellä on istumapaikkoja 200 hengelle.
Kirkon vieressä on pieni pappia varten tarkoitettu rakennus
Erillinen puinen kellotorni rakennettiin kirkon viereen ennen
vuotta 1954. Kirkonkellon Kallaan lahjoitti jo vuonna
1729 raatimies Jakob Falander. Kirkkoa on korjattu 1930
ja 1952, jolloin tehtiin peruskorjaus. Kirkon katon tervaus
uusittiin ja punamullalla käsitellyt ulkoseinät maalattiin

uudelleen vuonna 2003

Malmbergin tupa

Malmbergin tupa pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Kalajoen alue nousi 1830-luvulta lähtien yhdeksi
herännäisyyden merkittävistä keskuspaikoista.
Jonas Lagus valittiin 1828 Ylivieskan kappalaiseksi
ja Niilo Kustaa Malmberg kaksi vuotta myöhemmin
kirkkoherran apulaiseksi Kalajoelle. Malmberg herätti
suurta huomiota heti tulosaarnallaan. Vähitellen herätysliike
sai niin huomattavat mittasuhteet, että huolestuneet
viranomaiset katsoivat tarpeelliseksi haastaa mielenrauhansa
häiritsijät käräjille. Jokelan pappilan miespihassa on
itäpuolella ns. Malmbergin tupa ja piispantupa ja
länsipuolella pakaritupa ja arentaattorin tupa.
Niilo Kustaa Malmberg asui hänen mukaansa nimetyssä
tuvassa 1830-1833. Hän oli Pohjanmaan herätysliikkeen
keskeisin hahmo.

Santaholman konttori 


Santaholman konttorin pienosmallin on rakentanut Leo Takalo
Santaholman konttori lähes 40 metriä pitkä keltainen
rakennus, mikä on Plassin keskeisimpiä ja Kalajokivarren
komeimpia taloja. Tien puolella on 13 ikkunaa. Talon vanhin
osa on vanha kauppakartano ilmeisesti 1800-luvun alkupuolelta.
Kauppias Antti Santaholma osti sen vuonna 1866 kokkolalaiselta
kauppiaalta Georg Rajanderilta.. Rakennuksessa on toiminut
A. Santaholman Oy:n konttori.

Haaralan talo

Haralan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Haarala / Änkilä
on Pohjankylän kantatiloja, josta ensimmäinen
maininta löytyy vuodelta 1547. Änkilä on toiminut 1600-luvun
kestikievarina markkinoiden aikaan ja Ikalaporin
vapaaherrakunnan virkatalona. Änkilä on Plassin ”emätalo”.
Myöhemmin talo siirtyi mm. kirkkoherra Pietari Calamniukselle
ja maanmittari Hårdille, joka 1830-luvulla todennäköisesti
rakennutti nykyisen, avokuistillisen, komean virkatalotyyppisen
päärakennuksen. 1800-luvun puolivälissä talon omisti rovasti
Abraham Montin. Värjäri Juho Pahikainen osti talon vuonna 1871
maanviljelijä Erik Roosilta. Jaakko Haarala osti sen vuonna 1922
Pahikaisilta. Jaakko Haarala myi talon Kalajoen kaupungille ja
kaupunki edelleen uudelle omistajalle. Pihapiirissä on neliosainen
makasiinirakennus, jonka kaksi tienpuolista aittaa ovat olleet
markkinamiesten käytössä. Makasiinissa on lisäksi heinätalli ja
vilja-aitta. Pihapiiristä on purettu pakarirakennus. Änkilä toimi
1800-luvulla nimismiehen virka-asuntona

 Ensimmäinen käräjätalo - kotiseutumuseo

Käräjätalo, nykyisin kotiseutumuseo pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Vuosina 1838 -1839 Pohjankylän Törnvallin talossa
pidettiin tunnettujen Kalajoen käräjien istuntoja,
joissa heränneitä tuomittiin konvektikkeliplakaattiin
vedoten. Suuri joukko heränneitä maallikoita tuomittiin
sakkoihin ja pappeja erotettiin lyhyeksi aikaa virastaan.
Nykyisen kaupungintalon paikalta Siltasaaren siirretty
käräjärakennus toimii nykyisin Kalajoen kotiseutumuseona.

Havula

Havulan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Havula
Sahanjohtaja Oskari Santaholman vuonna 1912 rakennuttama
asuinhuvila Havula on Kalajoen mielenkiintoisimpia
vierailukohteita. Kiinteistö alkuperäisine irtaimistoineen
siirtyi Santaholman perikunnalta kunnan omistukseen vuonna
1992. Havula avattiin yleisölle mittavan kunnostuksen jälkeen
1997. Jugendtyylisessä talossa on keittiön lisäksi 14 huonetta ja
noin 700 neliömetriä asuinpinta-alaa kahdessa kerroksessa.
Havulassa vierailija voi tutustua paikkakunnan saha- ja
teollisuushistoriaan sekä Pohjois-Suomen oloissa harvinaiseen
1910 - 30 -luvun varakkaaseen porvariskotiin alkuperäisine
sisustuksineen.
Havula sijaitsee Plassin pohjoispäässä havupuiden ympäröimän
piha-alueen suojassa. Pihalta on ollut näköyhteys sahan
lautatarha-alueelle.Oskari Santaholma avioitui hämeenlinnalaisen
Sigrid Selininkanssa 1905 ja kotia alettiin suunnitella pian tämän
jälkeen. Suunnitelmat tilattiin helsinkiläiseltä arkkitehtitoimisto
Palmqvist & Sjöströmiltä.
Havulan sisustus on mielenkiintoinen sekoitus vanhoja
tyylihuonekaluja ja uuteen kotiin tilattuja kalustekokonaisuuksia.
Arvokkaimpiin kokonaisuuksiin kuuluvat salin 1800-luvun
pietarilainen biedermeierkalusto, Arttu Brummerin 1927
suunnittelema ja hämeenlinnalaisen E.Huhdan Puusepäntehtaan
valmistamat olohuoneenkalusto ja saman tehtaan toteuttama
uusbarokkityylinen ruokasalin kalusto ja isäntäparin
makuuhuoneen kalusto. Yläkerran makuuhuoneen uusklassinen
kalusto on Nicolai Bomanin höyrypuusepäntehtaan valmistama.
Huoneissa on myös alkuperäiset kaakeliuunit, joista useat ovat
Rakkolanjoen posliinitehtaan tuotantoa.
Irtaimistoon kuuluu myös runsaasti taideteollista esineistöä,
Elsa Eleniuksen ja Greta Lisa Jäderholm-Snellmaninkeramiikkaa.
Taideteoksista voi mainita Eero Snellmanin 1925 maalaamat
muotokuvat talon isäntäparista (Siiri, Oskari), Harald Gallenin,
Tyko Sallisen, Antti Favénin, Mikko Asunnan, Arthur Heickelin,
Hugo Backmanssonin ja Torsten Wasastjernan maalaukset ja Väinö
Aaltosen kipsireliefi.

Kalajoen apteekki

Kalajoen apeteekin pienoismallinn on rakentanut Leo Takalo

Kalajoelle perustettiin yksi Suomen vanhimmista
maalaisapteekeista. Ensimmäisen apteekin perustamislupa
myönnettiin Karl Ulrik Relanderille vuonna 1857. Hän
oli tulevan presidentin setä. Hän kuitenkin joutui
luopumaan apteekkarin oikeuksistaan, koska myi apteekista
myös kahvia, sokeria ja tupakkaa. Vanhan apteekkitalon
viimeinen apteekkari oli Väinö Granlund vuodesta 1917
kuolemaansa saakka vuoteen 1958. Granlundin perikunta
myi talon Jeeli Ojalle vuonna 1964, jonka jälkeen siitä
tuli rautakauppa.

Kalajoen säästöpankki

Kalajoen Säästöpankin pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Kalajoen Säästöpankin rakennus valmistui 1915.
Aikaisemmin pankki oli toiminut Merenojan,
Ventelän ja Hakalan taloissa, Kalajoen kauppayhtiön
tiloissa, Pohjankylän kansakoulun tiloissa sekä
Himangan talossa. Rakentajina olivat rakennusmestari
Kyösti Himanka ja kauppias Leander Rahko.
Rakennuksen pirustukset ovat Kyösti Himangan
signeeraamia. Pankkitilojen lisäksi rakennuksessa
oli vuokrattavana kansliahuone ja kassaholvi, jotka
tulivat Kalajoen kunnan käyttöön. Talossa oli myös
suuri juhlasali, joka oli 1940-luvulla Petsamon
kunnan käytössä. Vuonna 1948 salista tehtiin neljä
huonetta, jotka vuokrattiin Kalajoen kunnalle.
Kalajoen kunnan kunnanhallituksen puheenjohtajana
toimi Uuno Välimaa ja kirjanpitäjänä Aune Yliuntinen.
Vuonna 1957 pankkisaliin tehtiin arkkitehti Elsi Borgin
suunnitelman mukaan uusi pankkitiski. Säästöpankki
rakensi uuden toimitalon vuonna 1967, ja samana
vuonna muutettiin kunnan käytössä olleet tilat
asunnoiksi rakennusmestari Arvo Säilynojan piirustusten
mukaan. Lääkäri Untamo Sorasto piti
yksityisvastaanottoaan eläkkeelle jäätyään Säästöpankin
tiloissa. Rakennus on maakunnallisesti arvokas rakennus.
Omapohja on Kalajoentien varressa sijaitseava ja
maisemassa tunnusomaiseksi muodostunut 1915
valmistunut entinen säästöpankin rakennus on kunnan
ainoa säilynyt jugend-piirteitä omaava rakennus.

Kalajoen Osuuskauppa

Kalajoen Osuuskaupan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Osuuskauppa aloitti toimintansa Kalajoen
Kauppa Osakeyhtiöltä ostamassaan kiinteistössä jo
vuonna 1917. Rakennuksessa sijaitsivat peräkkäin myös
konttoritilat ja asuinhuoneisto. Ensimmäinen
kaupparakennus edusti tyyliltään ympäröivää
rakennuskantaa; se oli puolitoistakerroksinen
pitkänmallinen hirsirakennus, jonka lämmitys
tapahtui kolmen tulisijan avulla (kauppa, konttori
ja asuintilat). Rakennusta ympäröi joltinenkin
puu- ja kasvitarha-alue, joka viittaa siihen, että
rakennus on luultavasti alunperin ollut tavallinen
asuinrakennus talousrakennuksiensa ympäröimänä.
Toiminnan laajentuessa tarvittiin pian uutta liike-, asuin- ja
varastointitilaa. Rakennuspiirusehdotus pyydettiin
SOK:n rakennusosastolta, sen laati myöhemmin
osaston johtajaksi ja päälliköksi noussut Erkki Huttunen
1929. Osuuskaupan hallitus kuitenkin päätyi
kompromissiratkaisuun; paikallinen rakennusmestari
Kamunen laati piirustukset lisätilasta, myymälän viereistä
varastorakennusta laajennettiin ja asuinrakennus
korjattiin kaksikerroksiseksi. 1930-luvun alun pulakausi
hillitsi uudistuksia, mutta laajentamiseen ryhdyttiin 1931
laman hieman hellittäessä. Vanha päärakennus siirrettiin
uuden sokkelin päälle ja korotettiin kaksikerroksiseksi.
Uusitun päämymälän ulkoasussa voi löytää eri
tyylipiirteitä. 1920-luvun klassisismiin viittaa mm.
symmetrinen ja rauhallinen yleisvaikutelma.
Taitekatossa on varsin pienet räystäät ja ikkuna-aukot
luovat rytmiä pelkistyneeseen ulkoasuun. Oviaukon
korostaminen pienellä kolmioalueella tekee huoneistoon
juhlavan vaikutelman. Kuusiruutuiset ikkunat yläkerrassa
tulivat klassismin kaudella uudelleen muotiin ja empirelle
tyypillinen päädyn puolikuuikkuna vaikuttaa paikallisesti
suositulta koristeaiheelta. Alakerran suuret ikkunaruudut
enteilevät jo fuktionalismin kautta. Rakennus on
kokonaisuutena yhdistelmä useista eri tyyleistä, vaikka
sillä onkin ehkä tunnusomaisinta klassismi.
Seuraava suurempi uudistus tapahtui, kun toiminnan ja
tavaravalikoiman laajeneminen vaati jälleen lisää tilaa.
Ostettiin viereinen Orellin kiinteistö, johon perustettiin
leipomo ja kahvila (nuorisoseuran ja linja-autoaseman
kahvilasssa). Huttusen työparina toiminut arkkitehti
Riihimäki suunnitteli lisäksi uuden varastorakennuksen
entisten pienten rakennusten tilalle vuonna 1936.
Arkkitehti Larkka SOK:n rakennusosastolta suunnitteli
kaupalle vuonna 1930 uuden lisäosan, jonka alin kerros
oli varattu myyntitiloiksi ja yläkerta ravintolalle. Työ
keskeytyi sodan takia, mutta jatkui taas välirauhan aikana
valmistuakseen vuonna 1940. Yläkerta oli kokonaan varattu
Ravintola Kultakalalle, jonka toiminta alkoikin vilkkaana.
Myös vanha kaupparakennus tarvitsi remonttia, joka
toteutettiin seuraavana vuonna. Ikkunat uusittiin jälleen
koko julkisivulla ja sisäänkäyntejä kauppaan tuli nyt kaksi.

Vuoden 1940 liikerakennus on nyt muodostunut varsin
fuktionaaliseksi. Puinen vanha pääkauppa on liitetty
muurattuun ja pinnaltaan rapattuun uudisrakennukseen
läpi kiinteistön ulottuvalla horisontaalisella
koristereunuksella. Kadun puoleiset ikkunat olivat ajan
hengen mukaan isot ja vierasmaalaiseen tyyliin (Le Corbusier)
viittasivat ikkunoiden ulkopuoliset aurinkosuojat.

Lähes tasakattoinen funkkisrakennus sulautui yllättävän
hyvin puiseen vierustoveriinsa, olihan se kuitenkin samassa
linjassa ja mittasuhteiltaan ympäristöönsä sopivat.
Ikkunauudistus yhdisti myös rakennuksia, uuden
rakennuksen isommat ikkuna yläikkunat jatkoivat
ristikoristelussaan vanhemman horisontaalista viivaa.
Seinällä koreili fuktionalismin tavaramerkki. Ravintola
Kultakala oli somistettu neonvalokirjaimin.

SOK:n rakennusosaston arkkitehdeillä oli selvät tavoitteet
pyrkiä tarkoituksenmukaisuuteen kauppakiinteistöjen
suunnittelussa. Maaseudulla vierasmaalaiseksi koettu
fuktionalistinen tyyli aiheutti odoksuntaa, vaikka puhtaus,
valoisuus ja käytännölliset järjestelyt saivatkin asiakkailta
kiitosta.

Suojeluskuntatalo

Suojeluskuntatalon pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Kalajoella on säilynyt alueen ainoa
suojeluskuntataloksi pystytetty rakennus.
Rakennuksen lahjoitti Santaholma Oy, ja sen
runko tuotiin Kalajoelle Merijärven Männistöstä,
jossa se oli ollut Santaholman metsänhoitajan
asuinrakennuksena. Talosta tehtin ajan ihanteiden
mukaisesti 1920-luvun klassismin mukainen rakennus,
johon tehtiin päätykolmiolla varustettu avokuisti ja
alkuperäisiin ikkunoihin korkeuttaan leveämpi
ruutujaottelu. Talo valmistui vuonna 1932 ja sai
voimaa ja puolustahtoa korostavan nimen Suoja.
Suojeluskunnalla oli Kalajoella vahva kannatus, jo
sen toimintaa on luonnehdittu innokkaaksi. Urheilu
ja varsinkin ammunta nousi Kalajoella suureen suosiin.
Harjoituspaikka oli nykyinen hiihtomajan maasta
Keihäsojalla. Ampujina kunnostautuivat mm. Kaarran
veljekset. Talosta tehtiin sotien jälkeen terveystalo ja
nykysin se palvelee nuorisotalona.

Raution pappila

Raution pappilan pienosmallin on rakentanut Leo Takalo

Raution kappalaisen puustelli Granholma perustettiin
viimeisenä uusien virkatalojen sarjassa. Pappila todennäköisesti
valmistui 1809. Seuraavana vuonna annettiin Granholmille
kuten muillekin uusille puustelleille kymmenen vuoden
verovapaus. Pappilan pitkä päärakennus on 19 kyynärää
(1 kyynärä = 59,4 cm) pitkä. Siinä on sali, kolme kamaria
ja keittiö sekä eteinen ja myöhemmin virkatalo sai
pakarituvan, saunanavetan, rehuladon, tallin, kaksi riihtä
ja aittaa, saunan, halko- ja rekiliiterin, käärryliiterin sekä
käymälän. Rakennus laudoitettiin myöhemmin empireen
henkeen sopivaksi. Rakennuksen perusta on tehty porakivestä.
Suurempia korjauksia pappilassa suoritettiin vasta vuonna
1896, jolloin päärakennus sai asfalttikaton, uudet lattia ja
seinäpaperit. Samassa yhteydessä korjattiin myös renkitupa,
ruokapuoti, mankelitupa, kellari, tallirakennus, sauna,
navetta, sikahuone, maki, kalustohuone, riihi ja jyväaitta.
Korjaukset rahoitettiin myymällä pappilan metsää. Myös
lukkarin puustelli korjattiin. Vuonna 1889 tehtiin päätös
pappilan päärakennuksen uusimisesta. Peruskiviä
ajettiin 75 syltää kooltaan 30 cm korkeita ja 20 cm
leveitä. Tukkeja vedettiin 100 kpl kukin 6,6 metriä pitkiä.
Ajot suoritettiin manttaalettain ja työssä oli joka
kuudes mies.
Heinäkuussa vuonna 1899 otettiin Kalajoen Säästöpankista
rakennustyöhön 1000 mk:n laina. Pappila valmistui saman
vuoden lokakuussa ja se palovakuutettiin 10 000 mk:sta.
Loppusyyni pidettiin 8.7.1900. Rakennusurakka oli seurakunnalle
vastikään rakennettujen kansakoulujen jälkeen raskas. Tätä
seurakunta valittikin anoessaan hakkuulupaa Granholman
metsiin rakennuslainan lyhentämiseksi. Asiaa pahensi se, että
seurakunnan väkiluvustä oli yli 200 henkeä Amerikassa.
Lisämenoja aiheutti vuonna 1902 toteutettu lukkarin uusi
palkkajärjestely. Onneksi senaati myösni vuonna 1902 metsän
myyntiluvat. Vuonna 1903 saatiinkin metsätuloja 4000 markkaa,
josta riitti säästöönkin laitettavaksi Kalajoen Säästöpankkiin.
Vuonna 1955 on mietitty kannattako Granholman
pappilaa enää kunnostaa vai tehdäänkö kokonaan uusi
pappila

Hilman hotelli

Hilman hotellin pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Hilma Sofia Pahikkala (s. Rahja)s. 2.12.1891 –
k. 22.11.1972 aloitti Hilman hotellin pitämisen
Kalajoen Hiekkasärkillä vuonna 1931.
Hilma osti rahjankyläläisen Jaakko Jyringin kanssa
Santaholman väentuvan, joka siirrettiin jäitä pitkin
Kalajoen Hiekkasärkille. Siitä tehtiin ravintola- ja
matkustajakoti Hilman hotelli vuonna 1931. Jyringin
luovuttua yrityksestä Hilma jatkoi yritystoimintaa yli
30 vuotta.
Täysihoitolassa vieraili tunnettuja taiteen, urheilun, politiikan,
kirjallisuuden ja monen muun alan edustajia. Kirjailija
Ilmari Kianto vieraili Hilma Pahikkalan täysihoitolassa
1940-luvun lopulla. Kalajoelle hänet johdatti tunnettu
suomenruotsalainen kirjailija Tito Colliander. Tito asui
vaimonsa, kuvataitelija Ina Collianderin ja lastensa kanssa
sotavuosina jonkin aikaa Hiekkasärkillä.  Kun
laulajakuuluisuusAnna Mutanen saapui yllättäen
vieraaksi, emäntä jätti leipomisen välittömästi sikseen
ja ponnahti tulijan kaulaan ja syleily kesti kauan, vaikka
arvon naiset eivät entuudestaan tuttuja olleetkaan.
Hotelli hävitettiin polttamalla 6.2.1987 klo 18.00-19.35
Kalajoen kunnan teknisen lautakunnan päätöksellä.
Kalajoen tapuli

Kalajoen tapulin pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Kalajoen kirkon vieressä on Heikki Kuorikosken 1815
rakentama tapuli, joka säilyi kirkon palossa 1869.
Perimätiedon mukaan mielenvikainen mies nousi
luukkujen alapuolella olevalle seinälle ja roiski sieltä
vettä kuumentuneille seinille. Alunperin tapuli oli
kaksikerroksinen; nykyiseen asuun se korotettiin 1858.
Oven vieressä oleva vaivaisukko on vuodelta 1815.
Sen tekijä on tuntematon reisjärvinen mies.

Kalajoen lääkäritalo
Lääkäritalon pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Koluterveydenhuolto aloitettiin 1923, hänen
aloitteestaan Kalajoki liittyi tuberkuloosin
tuhojen torjumiseksi Ylivieskan tuberkuloosipiiriin
1925, samana vuonna varattiin myös 4 paikkaa
Seinäjoen piirimielisairaalasta. Sairaalan tonttimaa
hankittiin seurakunnalta ja niin suurena, että vastapäätä
sairaalaa voitiin silloisen kunnankirjurin sijaisen,
pastori Vilho Kiviojan aloitteesta rakentaa, lääkäritalo
viljamakasiinin vanhoista hirsistä. Tämä oli erittäin
järkevä ratkaisu, kun ajatellaan kiireellistä apua,
tarvitsevia synnytyksiä ja päivystyksiä, sillä lääkäri oli
aivan käden ulottuvilla.
Toukokuun 25 päivänä vuonna 1926 vietettiin sairaalan
vihkiäisjuhlaa. Ensimmäinen potilas sisäänkirjoitettiin
27.5.1926. Ensimmäinen leikkaus toimitettiin 1.6.
Kysymyksessä oli nivustyrä. Ensimmäinen lapsi näki
sairaalassa päivän valon 2.6. Tämän lapsen tie vei
myöhemmin kaukaiseen Ontarioon asti. Kalajoen
naisyhdistys oli lahjoittanut sairaalalle liinavaatteiston
ja keittiövälineistön. Sairaalan ympärille laadittiin
viihtyisä puutarha pensaineen ja puineen.
Vuonna 1929 Kalajoen kunta ajettiin kahteen terveyspiiriin.
Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto oli
perustettu 1923. Sen toimesta ja tohtori Miemoisin
aloitteesta avattiin Pappilan pikkupuolelle 1929
pienten lasten neuvonta-aseema ja 1932 toimintaa
laajennettiin käsittämään myös odottavien äitien
ilmainen tarkastus.

Jokelan pappila

Jokelan pappilan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Jokelan pappila

Kalajoen pohjoisrannalla aivan valtatie kahdeksan kupeessa
sijaitsee Jokelan pappila, mikä toimi Kalajoen emäseurakunnan
pappilana. Se on ollut nykyisellä paikallaan Kalajoen äärellä jo
1600-luvun alkuvuosista lähtien. Kalajoen varressa kristillistä
asutusta oli jo 1200-luvulla. Ensimmäiset maininnat Kalajoen
seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525: kerrotaan, että Kalajoen
Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti
tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä
myöten. Monien muiden pitäjien tavoin Kalajoki kuului aluksi
kirkollisen aluejaon hahmottuessa näillä seuduin Salon suureen
emäseurakuntaan. Rannikkosijainnin ja Ruotsi valtapyrkimysten
vuoksi Kalajoen asukasluku kasvoi jo varhain siinä määrin, että
jo vuonna 1525 Kalajoesta muodostettiin kappeliseurakunta ja
1540 itsenäinen laaja seurakunta, johon kuului kahdeksan
nykyistä pitäjää. Kalajoen emäseurakunta oli tässä koossa aina
1800-luvulle asti, jolloin kappeliseurakunnat yksi toisensa jälkeen
itsenäistyivät omiksi kirkkoherrakunnikseen.Aleksanteri I vieraili Kalajoella

Isonvihan jälkeen Jokelan pappilan umpipihan rakennukset
olivat heikossa kunnossa. Päärakennus purettiin 1751.
Seuraavana vuonna rakennettu pappila paloi 1700-luvun lopulla.
Vuonna 1802 valmistuneessa komeassa masardikattoisessa
päärakennuksessa oli alun perin sali ja seitsemän kamaria, keittiö,
eteinen ja kaksi vinttikamaria. Jokelan pappila on yksi harvoista
kustavilaisen ajan pappilarakennuksista maassamme. Suomen
sodan aikana pappilaan majoittui venäläisten sotapäällikkö Kulnev
ja Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili pappilassa 1819. Jakov
Petrovits Kulnev kävi vuoden 1808 kuluessa ainakin kolme kertaa
Kalajoella majoittuen huhtikuun lopulla yhdeksi yöksi Kalajoen
pappilaan. Hän nukkui piispankamarina tunnetussa huoneessa ja
piti hevostaan viereisessä suuressa salissa. Pappilan ullakolta löytyy
jälkiä venäläisten tykin ammuksista, jotka osuivat rakennuksen
katon rajaan marraskuussa 1808, jolloin Kalajoella käytiin lyhyt,
mutta kiivas taistelu. Parrakkaalla kasakkaeverstillä oli silmää
myös naiskaudelle, mutta ainakin Pyhäjoella hän tuli torjutuksi
ruustinna Susanna Magdalena Schroderuksen toimesta. Tyylilleen
ominaisesti papin rouvan syliinsä kaapannut Kulnev sai maistaa
raikuvan korvapuustin, minkä jälkeen hän herrasmiehenä vetäytyi
ja pyysi anteeksi. Kulnev on ainoa venäläissotilas, joka on saanut
oman runonsa Vänrikki Stoolin tarinoihin.
Poukkula


Poukkulan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Poukkulan kauppakartano rakennuksineen on sijainnut
Lankilan mailla. Huvilarakennuksen omistaja ennen
Poukkuloita on ollut Johan Löfqvist. Tila on kuulunut
Lankilan suvulle, jolta Oulun tark`ampujapataljoonan
Kalajoen komppanian alikapteeni Groundström osti talon
vuonna 1863. Groundström myi pian talon Pedersöressä
syntyneelle Löfqvistille. Löfqvististä tuli merkittävä
vaikuttaja Kalajoella, hän toimi mm. kuntakokouksen
esimiehenä, oli yksi Kalaja-laivan osakkaista ja oli säästöpankin
ja paloapuyhdistyksen perustajajäseniä. Kauppakartanonsa
hän myiJohannes Poukkulalle 1907. Kauppias Poukkulan 
huvilaa ympäristöineen ja puutarhoineen sanottiin olevan
pitäjän komein. Poukkula oli aloittanut kauppiasuransa 
Jaakko Merenojan kauppa-apulaisena. Poukkulaa vastapäätä
Lankilantiellä, vanhan paloaseman takana oleva vanha
rakennus on kuulunut Poukkuloille. Tämän talon on muistitiedon
mukaan siirtänyt Mehtäkylästä pastori Aapeli Kiviojan 
leski, kansanedustaja Liisi Kivioja noin vuonna 1910.
Jaakko Poukkula osti talon 1920-luvun lopulla ja siinä asui
viimeksi leski Priita Lusiina Poukkula ennen talon siirtymistä
uusille omistajille. Poukkulan talo on purettu ja tilalle tulee
kerrostaloja

Kilpisen talo

Kilpisen talon pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Efraim Kilpisen muutettua takaisin syntymäpitäjäänsä
Kalajoelle alkoi kanteleitten rakentaminen kiinnostaa.
Kilpinen opetti myös pojilleen Matille ja Oskarille
kanteleitten rakentamisen, ja niin Kalajoelle kehittyi
kanteleverstas. Pasi Jääskeläinen oli kertonut Kilpisistä
Helsingissä musiikkiliike Fazerilla, ja sieltä alkoi
Kilpisille tulla runsaasti kanteleitten tilauksia, kerrankin
yhtä aikaa 100 kannelta. Etenkin 1920- ja -30-luvut olivat
hyvin kiireistä aikaa. Kun vielä yksityisetkin tilasivat
kanteleita, ylitti kysyntä usein tarjonnan. Kilpisten kanteleet
tunnettiin hyvin kaunissointisina, ja niitä käyttivät useat
nimekkäät kanteletaiteilijat Suomessa. Kilpiset
suunnittelivat kanteleeseen myös monia rakenteellisia
uudistuksia, jotta soitinta voisi käyttää monipuolisemmin,
ja saivat kanteleistaan ensimmäisiä palkintoja.
Efraim Kilpisen poika Oskari Kilpinen (3.4.1895–8.11.1980)
jatkoi kanteleitten rakentamista isänsä jälkeen, ja hänestä tuli
myös maankuulu mestari. Isänsä tavoin hänkin teki taidokkaita
käsitöitä. Hän sai vuonna 1969 Kalevala-seuran
tunnustuspalkinnon ja kunniakirjan tunnustukseksi
ansiokkaasta työstä kansallissoittimemme kehittämisessä.
Kilpisten verstaalta on kanteleita kulkeutunut moniin
Euroopan maihin, ainakin Pohjoismaihin ja Saksaan; myös
amerikansuomalaiset ovat niitä hankkineet. Kilpiset rakensivat
yli neljätuhatta kanteletta. Efraim Kilpinen oli taiteellinen myös
runouden alalla: hän kirjoitti runoja, jotka tosin jäivät
pöytälaatikkoon. Efraim Kilpinen sai Suomen Valkoisen Ruusun
I luokan ritarimerkin.


Tilvisen talo

Tilviksen talon pienoismallin on rakentanut Leo Takalo

Leander Heikinpoika Helander eli Tilvis (1812–1874),
Ollin nuorempi veli, tuli Kalajoelle veljensä houkuttelemana.
Hän asettui ensin Ollin luo Aksilaan, ja 1840 hän osti
Tilviksen talon Kalajoen toiselta puolelta ja harjoitti siellä
valamista. Veljekset tekivät edelleen yhdessä isommat ja
suuritöisemmät valut. Leanderin kerrotaan olleen kellosepän
opissa Pietarissa, ja sanotaan, että hän olisi ollut veljeään
taitavampi kulta- ja kellosepäntöissä.Valurit olivat käytännössä
itseoppineita, vaikka tiedetään, että suvussa oli valureita jo
aiemmin. Alkujaan valaminen opittiin Kokkolan pitäjässä,
Kaarlelan Kaustarissa, ja valutaidot siirtyivät suvussa viisi
sukupolvea eteenpäin. Vanhemmat veljekset oppivat isältään
messinkivalun perustaidot; isä valoi nappeja, tiukuja ja
aisakelloja. Oletettavasti tässä vaiheessa valaminen oli
kuitenkin vielä talonpoikaista tarve-esineiden valmistusta.
Helanderien valimolta käytiin myyntimatkoilla pari kertaa
vuodessa, ja matkat kestivät vähintään kuukauden päivät.
Matkat suuntautuivat ympäri Suomea: Turkuun, Helsinkiin,
Porvooseen, Viipuriin, Pietariin, Kuopioon ja Tornioon.
Lisäksi he tekivät valutöitä tilauksesta, kuten lukuisia
kynttiläkruunuja, alttarikynttilänjalkoja, kelloja, kirkonkelloja,
kynttilänjalkoja, hevosvaljaiden messinkiosia ja purjelaivojen
metalliosia.

Tavastin koulu

Tyngän (myöhemmin Tavasti) kansakoulun johtokuntaan
valittiin talonisännät Matti Alasuvanto, Juho Rahja, Juuso
Kannus, Nikodemus Ruusunen ja talonmies Joonas Tavasti.
Johtokunta toimi Aluksi paljon yhteistyössä Pohjankylän
johtokunnan kanssa. Ensimmäiseksi tehtäväkseen se sai
järjestellä asiat pikaisesti niin, että koulu pystyisi alkamaan
seuraavana lukukautena. Neljän kuukauden kuluttua johtokunta
esitti valmiin suunnitelman koulun rakentamiseksi. Työt
aloitettiin keväällä 1892, osaksi urakkatyönä ja päiväpalkalla.
Rakennuksen paikaksi oli valittu, kolmesta tarjolla olleesta,
Tiinasen perintötilasta erotettu maa-alue Ylivieskantien varrelta.
Paikka valittiin keskeltä kylää, ja johtokunta arveli sen
palvelevan kylän pohjoispuolella asuvia lapsia.

Kyläläiset halusivat saada koulurakennuksen valmiiksi
mahdollisimman pian, ja työt tehtiin pikavauhtia. Pienten lasten
ns. valmistava koulu päästiin aloittamaan 5.9.1892 ja varsinainen
koulu kolme viikkoa myöhemmin 1.10.1892. Koulu oli tarkoitettu
tytöille ja pojille.Sisäänkirjoituspäivänä perittiin oppilailta
pääsymaksu. Maksu perittiin varakkuuden ja matkan mukaan
(0 - 2 mk). Varakkaammat maksoivat itse markkaa halvemmat
kirjat, köyhemmät oppilaat säästyivät kirjamaksuilta. Jos turmeli,
piirteli, likasi tai hävitti kirjoja, joutui oppilas itse maksamaan
tekosensa.


Vasankarin koulu